Pitkähkö pikakelaus Syndalenin leiristä

Lukija - zento-lebó-zento!

No niin, kuukausi on kuljettu armeijan vihreissä, ja peruskoulutuskausikin on jo puolivälissä. Eilen päättyi P-kauden ensimmäinen ja samalla viimeinen leiri. Säät onneksi suosivat, vähätuulinen pikkupakkanen oli majohajoon verrattuna suorastaan mukavan tuntuista. Nyt kun leiristä on mäkkärin, saunan ja 11-tuntisten yöunien avulla toivuttu, onkin aika kelata kulunut viikko pikakelauksella läpi.


Maanantai - leppoisa ampumaratapäivä

Maanantaipäivä kului vielä Santahaminassa. Merkillepantavaa oli, että joukkueemme meno ja meininki oli koko päivän poikkeuksellisen hyväntuulista. Hymynpilkettä näkyi normaalia enemmän niin alokkaiden, alikessujen kuin vänrikinkin naamalla, jutustelu oli normaaliakin leppoisampaa ja jopa kehujakin kuultiin. Johtuiko sitten siitä, että kaikki halusivat alitajuisesti nauttia täysillä viikon ainoasta Santiksessa vietettävästä ja verrattain helposta päivästä, mene ja tiedä.

Maanantain ohjelmassa oli taas vaihteeksi kouluammuntoja. Ampumaradalle marssittiin heti aamiaisen jälkeen siten, että olimme ampumavalmiina juuri auringon noustessa. Alkuun ammuttiin taas vaihteeksi kymmenen laukausta makuulta (150 metrin etäisyys) kahteen kertaan. Sen jälkeen vuorossa oli pysty-polvi -yhdistelmä, jossa ammuttiin viisi kertaa kaksi laukausta siten, että ensimmäinen laukaus ammutaan seisaaltaan ja toinen polvelta (50 metrin etäisyydeltä). Yllätin itseni ampumalla pysty-polvesta kiitettävän, 92/100, vaikka periaatteessa paljon helpommasta makuuammunnasta olen toistaiseksi onnistunut laukomaan vain tyydyttävät 84 pojoa.

Iltapäivästä tutustuttiin muun muassa paseihin ja treenattiin niihin  nousemista ja niistä laskeutumista. Pakkasimme myös teltat sun muut joukkuekohtaiset rensselit valmiiksi leiriä varten.


Tiistai - autokommelluksia, ensiapua ja suksensiteitä

Tiistaiaamuna meidät käskettiin heti herätyksen jälkeen ulkovaatteet päällä kasarmin tykkihalliin. Jopa punkkien tekemisen sai jättää kesken, sillä pakatut ahkiot ja isot reput täytyi jostain syystä saada rasin kyytiin välttämättä jo kuudelta, vaikka kyseinen kuormuri lähti liikkeelle vasta kahdeksan jälkeen. Vaan mikäs siinä, jäipähän sitten aamiaisen jälkeen vähän luppoaikaa, joka kyllä osin hupeni viimeisiin pakkauksiin, taisteluvarustuksen pukemiseen ja punkkien särmäämiseen.

Joukkueemme oli määrä reissata Syndaleniin bussikyydillä, mutta lopulta ensimmäisenä lähteneeseen bussiin mahtui vain noin puolet joukkueesta. Seuraava bussi olisi lähtenyt tunnin päästä, mutta siinä ajassa meidät ehdittiin jo ripotella eri ajoneuvoihin, kenet pasin lattialle, kenet luutnantin maasturiin. Itse reissasin Hankoniemelle kuorma-auton apukuskina, mikä oli ihan hyvä nakki kuljetuskomppaniaan halajavalle.

Kun joukkueemme oli lopulta kokonaisuudessaan päässyt perille, alkoikin olla lounasaika. Hetken odottelun jälkeen ruokia kuljettanut paku ilmeistyi näkyviin, mutta tien sijasta Transportterin nokka löytyikin lumisesta ojasta. Monelle taisi tulla mieleen edellisviikon B-ajolupakurssi, jonka pitäjä moneen kertaan jaksoi meille alokkaille vaahdota, miten se talvi voi aina tulla yllätyksenä, ja kuinka silloin ei tajuta tiputtaa vauhtia riittävästi. No, sattuuhan sitä näköjään kantahenkilökunnallekin... Porukan naamat pysyivät kuitenkin hyvin näkkärillä, paku saatiin työnnettyä pois ojasta ja syömäänkin lopulta päästiin.

Lounaan jälkeen kävimme ampumaradalla pystyttämässä toiselle joukkueelle tauluja ja tamppaamassa lunta, ja sitten siirryimmekin reippaasti joukkosidontapaikalle ensiapuharjoitteluun. Tajuttoman potilaan kohtaaminen ja painesiteen tekeminen olivat toki palokunnasta tuttuja juttuja, joskin nyt oli ensimmäinen kerta, kun potilaan kohtaamiseen kuuluivat myös rynnäkkökiväärin ja taisteluliivien riisuminen.

EA-koulutuksen jälkeen vaihdettiin paikkaa ja siirryttiin seuraavaan koulutusaiheeseen. Vuorossa oli ensi tuttavuus armeijan suksiin. Jokunen tovihan siinä vierähti, että kaksi joukkueellista alokkaita oli saanut taiteiltua ne äkkiseltään yllättävän vaikeaselkoiset, talvisaappaisiin sopivat siteet kiinni suksiin, mutta lopulta päästiin kuin päästiinkin ottamaan vähän tuntumaa erilaisiin perushiihtotekniikoihin. Päivällinen hotkittiin tiukkojen aikamääreiden säestämänä, ja heti perään hypättiinkin paseihin ja hurautettiin telttautumispaikalle.

Kun puolijoukkueteltta oli lopulta pystyssä, kamiina lämpimänä, iltapala syöty ja aseet huollettu, kellokin alkoi näyttää jo kahta yöllä.  Uni tuli nopeasti, ja meikäläisellä kävi sikäli hyvä tuuri, että lähivartiovuoroni oli ja meni jo ennen kuin ehdimme nukkumaan. Näin ollen sain käyttää kaikki vajaat neljä tuntia kokonaisuudessaan nukkumiseen.


Keskiviikko - hiihtoa, tetsausta ja telttarallia

Herätys oli 5.45, minkä jälkeen teltat purettiin ja kamat kiikutettiin rasiin kovan tohinan säestämänä. Aikamääreessä ei siltikään ihan pysytty, mistä seurasi taas vaihteeksi kova kiire ruokailussa. Kello seitsemältä olimme kuitenkin muodossa siellä missä pitikin, kuka enemmän, kuka vähän vähemmän aamiaista syöneenä.

Aamupäivä vierähtikin sitten hiihdon merkeissä. Aluksi ja lopuksi etenimme kahden joukkueen vahvuudella yhdessä jonossa kilometrin-pari, ja väliajan  treenasimme yhden joukkueen vahvuudella esimerkiksi mäenlaskuja ja -nousuja sekä kiersimme muutaman kilometrin vaihtelevamaastoisen lenkin. Olen kyllä siviilimaailmassa jonkin verran murtsikkaa hiihdellyt, mutta tällä kertaa mentiin koneella tehtyjen latujen sijasta ihan metsämaastossa ja oudoilla suksilla, joten löysin itseni lumihangesta kerran jos toisenkin aamupäivän aikana. Vaan sehän ei menoa haitannut!

Ehkä mieleenpainuvin vaihe kirjaimellisessa murtomaahiihtoharjoittelussa oli sen mäennousutreeni. En liioittele, jos sanon, että mäennyppylän kaltevuuskulma oli varmasti ainakin 60 asteen luokkaa. Ensimmäiset tuntemukset mäkeä lähestyttäessä olivat, että kyseessä on varmaan kouluttajan huono vitsi. Mutta niin vaan hiihtoharjoittelua vetänyt herra yliluutnantti sanoi, että pois ei lähdetä, ennen kuin kaikki ovat nousseet mäen sukset jalassa ylös. No siinähän sitten mentiin hissukseen tamppaamalla ehkä noin kymmenmetrinen nousu ylös, ja lopulta oltiin kuin oltiinkin mäen päällä. Aamupäivä kului kaiken kaikkiaan nopsasti ja ihan mukavissa merkeissä, näin jopa monen hiihtoa vieroksuneenkin mielestä. Itsekin uskallan sanoa hiihtotaitojeni jonkin verran parantuneen tuon aamun mittaan.

Kun päästiin takaisin lähtöruutuun, energia alkoi olla jo vähissä. Taskusta löytyi aamiaiselta jäänyt yksittäispakattu Tazza-kaakaojuomatiiviste, jonka imaisu piristi kummasti. Tuokin on muuten eräs uusi asia, joka tuli leirillä opittua: kaakaojuomatiiviste ei ole ollenkaan pöllömmän makuista ihan sellaisenaan ilman lantrinkeja, ja varsinkin tuommoiseksi energiaevääksi se sopii oikein mainiosti!

Lounaan jälkeen olikin sitten tetsauksen vuoro. Vaihdoimme paikkaa pasikyydillä ja aloimme harjoitella niin taistelijan, taistelijaparin kuin ryhmänkin liikkumista taistelutilanteessa. Avojonoa, avoriviä, niihin liittyviä käsimerkkejä sun muita toimintoja, hetken tauko ja sitten hiipimistä, ryömimistä, konttaamista ja syöksymistä. Aamun hiihdon aikana lumihangessa oli tullut käväistyä pari kertaa, mutta viimeistään nyt iltapäivällä Syndalenin paksu valkoinen lumipeite tuli jokaiselle varmasti tutuksi. Jos kohta meillä talven alokkailla on kesän saapumiseriä pehmeämmät olosuhteet syöksyä, ryömiä ja kontata, niin vastaavasti parasta mahdollista vauhtia eteneminen lumihangessa kahlaten on kyllä huomattavasti kesäkeliä raskaampaa, eikä syöksymistoistojen jälkeen lunta täynnä olevat hanskatkaan niin kovin lämpimiä ole...


Päivällisen jälkeen alkoi olla telttojen pystyttämisen vuoro. Joukkueemme kouluttaja, herra vänrikki ei ollut oikein tyytyväinen aamuiseen "löntystelyymme" teltan kasauksessa, joten siinähän sitten oli seuraava harjoitusaihe selvillä. Teltat pystyyn, aikaa 30 minuuttia. No sitten vaan ahkiot ja reput telttapaikalle, lumet pois, teltta pystyyn, kamiina ja myrskylyhty sisälle, naamioverkot päälle ja taisteluvarustus särmiin riveihin oviaukon molemmin puolin. Meidän ryhmämme ehti aikamääreessä lähes valmiiksi, kaksi muuta ryhmää jäivät aikamääreestä hieman enemmän. Seuraavaksi vänrikin suusta kajahti, kuten odotettua, käsky "ajoon", mikä tarkoittaa siis teltan purkua. Siinähän sitten tehtiin äskeiset toiminnot päinvastaisessa järjestyksessä, ja tällä kertaa oli meidän vuoro olla hitain ryhmä.

Kun joukkueen kolme ryhmää olivat taas reppuineen ja ahkioineen lähtöruudussa, tuli uusi käsky pystyttää teltat. Aikaa 25 minuuttia. Suunnilleen valmiiksi taas ehdittiin, ja seuraava komento oli odotetusti "ajoon". Ja ei kun lähtöruutuun ja sen jälkeen teltat kolmannen kerran pystyyn. Aikaa annettiin 20 minuuttia. Tämän jälkeen teltta saikin jäädä pystyyn, ja loppuilta sujuikin rauhallisesti polttopuita pilkkoen, välillä iltapalaa syöden ja päivällä lumeen kerran jos toisenkin dipanneita aseita putsaten. Nukkumaankin päästiin jo puolen yön kieppeillä.


Torstai - panssarintorjuntaa ja poteroita

Oma lähivartiovuoroni oli viidestä puoli kuuteen, joten sen jälkeen oli sopivasti aikaa laittaa rauhassa omat kamat lähtökuntoon, ennen kuin ajoon-käsky herätyksen jälkeen kajahti. Jotenkin kummasti aamiaisen kanssa oli taas kiire, mutta muutoin aamupäivä sujui rauhallisesti koulutuksen parissa. Harjoittelimme telamiinojen kaivamista, käsikranaattien heittoa ja kevyen kertasingon ampuma- ja kuljetuskuntoon laittoa. Kaikki koulutettiin armeijamaisen kaavan mukaan perusteellisesti aluksi mallisuoritus näyttäen, sitten ohjatusti vaiheittaisella suorituksella ja lopuksi muutamalla toistolla. Onhan tuo kieltämättä hetkittäisestä puuduttavuudestaan huolimatta oppijaystävällinen ja tehokas tapa; olisipa vaan meikäläiselläkin yhtä paljon aikaa käytettävissä VPK:n junnuja kouluttaessani...

Lounaan ja pasikyydin jälkeen löysimme itsemme taas uudelta suoja-asemapaikalta. Iltapäivän aiheena oli tuliasemien tekeminen, eli käytännössä seisomapoteroiden kaivaminen. Onneksi kaivupaikalla oli ennen meitä käynyt jo pari muuta joukkuetta tämän leirin aikana, ja varmasti ajan mittaan lukematon määrä muita kaivajia, joten hiekkamaa oli varsin helppoa kaivettavaa. Parin tunnin kaivamisen jälkeen minä ja taistelijaparini, kumpikin pituudeltaan noin 190 senttiä, pystyimme seisomaan piilossa paripoterossamme. Seuraavaksi tosin kului vielä tovi jos toinenkin siihen, että kuskasimme ja linkosimme naamiointilunta kenttälapiolla hiekan päälle. Valmista tuli kuitenkin ihan ajoissa, ja päivällinen maistui kaivu-urakan jälkeen erityisen hyvältä.

Illalla harjoittelimme sitten liikkumista suoja-aseman ja tuliasemien välillä, ja kaikennäköisiä hälytys ja vartiokäytäntöjä. Yöpuulle pyrittiin siirtymään aika aikaisin, koska vartiovuoroja oli nyt aiempaa enemmän. Oli etuvartiota (poterossa kökkimistä), kiertovartiota ja normaalia "kipinähommaa" eli lähivartiota. Itselläni kävi taas tuuri vuorojen kanssa, koska kiertovartio ehti lipsahtaa ohi ennen kuin olimme edes ehtineet kokonaan telttautua, ja poteronakkia ei sattunut meikäläisen kohdalle ollenkaan. Lähivartiovuoro kyllä oli, tällä kertaa tunnin mittaisena, kello 4.30 - 5.30. Sen päätteeksi olikin sitten aamuisessa lumisateessa pakko lähteä koeajamaan makki-pakkia. Kokemus sekin. Jos ei ole tuttu keksintö, niin google varmaan osaa auttaa...


Perjantai - paukkupanoksia, pasikyytiä ja putsaamista

Yöllisten hälytysten puuttuminen oli miltei pettymys, koska olimme niihin henkisesti valmistautuneet. Ainoa hälytys tuli kuitenkin vasta aamuherätyksenä, vähän sen jälkeen kun olin tullut lähivartiovuorostani jo lumipukuunkin pukeutuneena ottamaan viimeisiä torkkuja. Laukausten kuuluessa pääsin siis erittäin nopeasti ulos teltasta, otin lusun, tetsarin, kypärän ja tietenkin aseen kantoon ja juoksin poteroon.

Aamupäivällä harjoiteltiin sitten puolustustouhuja paukkupatruunoiden kera, eli juostiin suoja-aseman ja tuliasemien väliä ja harjoiteltiin mm. yhdenaikaista tulenavausta. Koska näitä juttuja harjoitellaan enemmän ensi viikolla, ja tarkoituksena oli vasta antaa hivenen kuvaa toiminnasta, harjoitus ei loppupeleissä kovin kauaa kestänyt. Seuraavaksi päästiinkin purkamaan telttoja ja täyttämään poteroita. Puhtia antoi viikon takaisen majohajon tavoin tieto koko ajan lähestyvästä kotiinpääsystä.

Lounaalle mentiin taas kerran pasikyydillä, ja kuten jo totuttua, syömisen kanssa tuli taas niin kiire, että kieli paloi, mutta ehtipähän makaroni-nakkisörsselin juuri ja juuri syödä. Lounaalta taskuun jäänyttä "taistelusuklaapatukkaa" (aka Fazerin Sininen) ehtikin sitten mutustella pasissa, jolla reissasimme takaisin Santahaminaan. Noin parin tunnin pasimatkalla  puheensorinaa kuului oikeastaan vain kuskin tauon aikana ja Santiksen porttien lähestyessä. Muutoin kuului lähinnä pasin hurinaa: osa yritti tietoisesti torkkua, ja ne jotka eivät edes yrittäneet, torkkuivat siitäkin huolimatta. Kerrankin oli jäykästä luotisuojaliivistä hyötyä: se esti retkahtelut, ja leuka kaulukseen nojaten sai pasin oloissa ihan menettelevän torkkuasennon.

Kun hyppäsimme pasista ulos kasarmin edustalla, tunne muistutti yllättävän paljon kotiin saapumista. Useamman kanssa tuli todettua, että leirin jälkeen osaa kummasti arvostaa kasarmielämän helppoutta ja mukavuutta kaikista pinkoista, punkista, jäpittämisistä ja muista kommervenkeista huolimatta. Siihen ainoaan oikeaan kotiin pääsyä piti kuitenkin vielä odotella useampi tunti, sillä aikaa kului taisteluvälineiden, joukkuekohtaisen kaluston sekä henkilökohtaisen huollon parissa. Lopuksi piti vielä laittaa tupa ja kaapit teksikuntoon. Tuo koko komppanian tupa-, kaappi- ja siisteystarkastus oli onneksi kuitenkin edellisviikkoja ylimalkaisempi ja samalla nopeampi, ja viimein puoli kahdeksan aikaan oli aika siirtyä ansaittua viikonloppuvapaata viettämään.