Vuosi vihreissä

Maastokuviontäyteinen vuosi 2010 päättyy tänään, eikä palvelustakaan ole enää jäljellä kuin vaivaiset 7 päivää. Niistäkin vielä tämä ja kaksi seuraavaa kuluvat lomilla, joten vähiin käy! Muistan varsin hyvin, kuinka tuon oikealla näkyvän TJ-laskurin lukemat huitelivat alkuun 350:n paremmalla puolella, joten tuollainen yksinumeroinen lukema tuntuu aikas uskomattomalta. Mutta hyvältä.

Loppusodan jälkeen on tullut lähinnä lomailtua, mitä nyt toissa maanantaina täytyi käydä yksi päivä rötväämässä ja tappamassa aikaa kassulla. Sen perään olin joulun tienoolla kahdeksan päivää lomilla, ja nyt keskiviikkona-torstaina käväisin taas paratiisisaarella löhöilemässä kahden päivän ajan, lomapäivät kun eivät ihan riittäneet 13 päivän yhtämittaiseen lomaputkeen.

Mutta mikäpäs siellä oli ollessa; paljon nukkumista, vieläkin enemmän muuta rötväilyä, tasaisin väliajoin ruokailuja ja loppuaika sotkussa notkumista. Koko saari oli huomattavan autio ja unelias, kun melkein kaikki tuntuivat olevan lomilla: niin skapparit, valtaosa kotiutuvista kuin osa ei-kotiutuvistakin. Oma, normaalisti varsin eloisa 14 hengen tupammekin oli nyt oudon hiljainen, kun meitä asustajia oli näinä välipäivinä paikalla parhaimmillaankin vain neljä.

Tietysti sitä tuli punkassa rötvätessä mietittyä, että onko tässä parin päivän kassutorkkumisessa lomien välillä nyt yhtään mitään järkeä... No eihän siinä tietenkään ollut, mutta nyt oli tosiaankin niin vähän aamuja jäljellä, ettei se haitannut, joskin aika kyllä tuntui nyt kuluvan tuskallisen hitaasti. Taisi se kuitenkin olla ihan hyvä veto käyttää ne ratkaisevat kaksi lomapäivää enemmän jo aikanaan jouluukuun alussa, jolloin olisi saarella saattanut jotain joutua tekemäänkin. Nyt riitti kunhan olla möllötti ja kävi välillä ihastelemassa ilmoitustaululla ensi viikon ohjelmaa, jossa luki vihdoin se odotettu sana: kotiuttaminen.

Sotilaskodin kuskien pöydässä istuessakin saattoi sivukorvalla kuunnella, kuinka nuoremman saapumiserän kuskit puivat kuljetuskomppanian päivystysvuoroja, viikonlopun ajopässinakkia ja hallipalveluksessa sattuneita kommelluksia. Kultaisia kuljumuistojakin herättäneet puheet kuulostivat toisaalta niin kovin tutuilta, mutta toisaalta sitä saattoi erittäin hyvillä mielin itsekseen todeta, että eipä enää liikuta meikäläistä. Tai ei vaikuta mun aamuihin, kuten intissä on tapana sanoa.

***

Tässä parin rötväilypäivän aikana oli aikaa myös miettiä ja tuottaa vielä yhdensorttista yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. Tupaporukat ja pasihommat ovat jo tässä viime viikkojen mittaan tulleet käsitellyiksi, mutta pitäydytäänpä tällä kertaa kurissa, tavoissa ja armeijaelämässä yleisemmällä tasolla.

Joukossa on myös pari hyvinkin sekalaisita, muistista putkahtanutta tunnelmakuvaa inttivuoden alkupuoliskolta.

P-kauden hommia ennätystalvena

 

Vuoden takaisesta P-kaudesta 2. JK:ssa tulee ensimmäisenä mieleen lumi, pakkanen ja tekemisen runsaus. Ohjelmaa riitti aamusta iltaan, mutta kyllähän sitä jotenkin myös jaksoi sykkiä, kun kaikki oli uutta. Sellainen tässä sitä nyt ollaan intissä -fiilis, kuten olen sitä jo pariin kertaan aiemminkin kuvannut, auttoi jaksamaan paikoin älyttömät käytännöt. Kuten millaiset? Yksi esimerkki tuhannesta olkoot se, että 20 asteen paukkupakkasillakaan ei tietenkään saanut pitää alhaalla karvalakkiin kuuluvia korvaläppiä, ellei sitten sattunut olemaan korvatulehdusta...

Kuri oli P-kaudella tietysti suht tiukkaa, eikä aikamääreistä tai yleisestä särmyydestä tingitty. Viitosella oltiin tuvissa, kolmosella oli kaapit kiinni, kakkosella istuttiin jo taistelujakkaroilla, ja jäpittäminen oli huipussaan minuutilla. Sisällä liidettiin ja ulkona juostiin liukastumista vältellen muotoon, josta saatiin myös harva se kerta palata sisään korjaamaan, alkaen oikealta ja vasemmalta, tupiin - mars ...jaaa mars! Milloin syynä oli huono minuuttikäytös tai epäsiistit tuvat, milloin puhuminen järjestyttäessä. 

Tahtimarssina mentiin paikkaan kuin paikkaan, rivistöliikkeet tulivat tutuiksi, eikä epäsärmiä marssimuotoja suvaittu. Muoto ei veny! Ruodut särmää! Varsin usein täytyi myös laulaa yksikön marssilaulua, vaikkei siitä koskaan kovin kummoista kuoroteosta meidän suilla saatu. Kuitenkaan sanat tuskin koskaan pääsevät täysin unohtumaan; sen verran monta kertaa ehti P-kauden aikana kuulla, että kauan on kärsitty vilua ja nälkää. Jos jostain biisistä tulee P-kausi mieleen niin tuosta; sitä kun oli ensin hoilannut marssiessa, ja sitten kuullut keskusradiosta, niin johan se sen jälkeen soi kaikilla päässä. Toinen nukkumaanmenoa edeltänyt keskusradiohitti oli tuntemattomaksi jääneestä syystä Muumien teemamusiikki .

Päivien koulutusaiheet sisälsivät melkein aina jotain uutta, mikä oli ihan piristävää. Jos iltavapaata oli, se hupeni yleensä jonottamiseen. Aluksi jonotettiin päivystäjälle, jotta pääsi ulos yksiköstä, sitten seistiin sotkun jäätävän pitkissä jonoissa, ja sen jälkeen pääsikin taas jonottamaan tovin jos toisenkin oman yksikön päivystäjän pöydälle. Pian sodevisiitin jälkeen olikin sitten jo aika ruveta särmäämään punkkia ja taittelemaan päiväpeitteestä siistejä pinkkoja taistelujakkaroille.

Kun tätä nyt yli kolmesataa aamua myöhemmin miettii, sitä alkaa ymmärtää, mistä sanonta ihan P-kauden hommia on peräisin. Ei tuota menoa olisi enää pitkään aikaan jaksanut muuten kuin korkeintaan hetkellisesti ja silloinkin läpällä, mutta tuolloin alokkaana se jotenkin vain kuului asiaan.

Tunnelmakuva. Taistelen oppitunnilla torkahtamista vastaan mukesin elokuvasalissa, joka on ahdettu täyteen vihreäasuisia miehiä. Alikit partioivat reunakäytävillä ja yrittävät bongata nuokkuvia päitä. Vierustoverini alkaa kuorsata, joten tökkäisen häntä kylkeen, ennen kuin asiasta nousee isompi haloo. Vihdoin joku käskee porukan ulos tauolle. Ulkona on nätti pakkaspäivä, ja taukoa vietetään isojen lumikasojen keskellä. Läppä lentää, ja välillä ajankulua ja lämpöä haetaan lumipallo-footbagillä.

Tunnelmakuva. Taitaa olla kuudes päivä intissä. Olemme ensimmäistä kertaa matkalla ampumaradalle. Lumi narskuu rytmikkäästi pakkassaappaiden alla. Niin edessä kuin sivullakin näkyy joukkuetovereita, joiden selässä keikkuu ampumaratavarustuksella täytetty pikkureppu. Rynkky roikkuu käsien kannattelemana etupuolella, eikä sen kantaminen vielä tunnu kovin luontevalta. Kävelytahti on aika kova, koska taas on ainakin olevinaan kova kiire. Pakkanen tuntuu poskipäissä, mutta fiilis on hyvä. Tässä sitä nyt ollaan armeijassa!

Kuria kultaisessa Kuljetuskomppaniassa

Kuljetuskomppaniaan siirtyminen tapahtui 8 viikon mittaisen P-kauden päätyttyä heti maaliskuun alussa. Kuljussa homma toimi! olemme jälkeenpäin todenneet useasti pasikuskikollegoiden kanssa. Niin se vaan oli. Tietysti yksikön pieni koko (alle 100 jamppaa johtajat ja vanhemman saapumiserän kuljukuskit mukaan lukien) auttoi siinä, että tieto kulki hyvin joka suuntaan. 

Mutta ei kulju mikään gonasäkkien mesta ollut, vaikka sellainen maine kuljetuspuolella tahtoo herkästi olla. Tosiasiassa kuri oli yllättävänkin tiukkaa, ja jatkui sellaisena oikeastaan ihan kesään saakka. Jos punkat eivät olleet särmiä, niin ulkoa palattiin kyllä korjaamaan niitä. Ja sittenhän tuli tietysti kiire mukesiin, ja matka taitettiin tahtijuoksua. Ja tahtijuoksunkin oli syytä toimia, muuten tuli taas lisää noottia. 

Kuljetuskomppaniassa mitä nopeammin, sitä nopeammin -slogankaan ei ollut pötypuhetta. Jos päivällisen jälkeen siivouspalvelu hoidettiin nopsasti pois päiväjärjestyksestä (ja se tosiaankin myös hoidettiin ja tarkistettiin), iltavapaat saattoivat alkaa parhaimmillaan jopa ennen kello 17:ta. Harvoin meni kovin paljoa yli viiden, eikä iltavapaiden alkaminen vaatinut koskaan samanlaista toivotonta kello kuuden odottelua kuten muissa yksiköissä.

Oivat varusmiesjohtajamme saivat kyllä kiitettävällä tavalla potin haltuunsa. Vastavuoroisuus toimi ja koko komppanian yhteishenki kohosi. Kun hommat hoidettiin hyvin, kaikilla oli mukavaa, ja johtajatkin mitä toverillisimpia. Jos taas jokin homma tökki, se kyllä kävi heti selväksi. 

Tässä yhteydessä pitänee myös mainita ykkösjoukkueeni kovaääninen, tummaihoinen alikersantti T.Y., joka varmasti hämmensi ensialkuun itse kutakin. Enkä varmaan itse ollut edes sieltä ennakkoluuloisimmasta päästä. Varsin nopeasti kyseinen herra paljastui kuitenkin paitsi vaativaksi, niin myös erittäin reiluksi ja huumorintajuiseksi jampaksi, joka kyllä varmasti jäi hyvällä jokaikisen 1/10 -kuskin mieleen.

Mitä koulutuspuoleen tulee, niin se jakautui jaksamisen kannalta loistavasti kahteen erilaiseen aihepiiriin, kuljetushommiin ja taistelukoulukseen, jotka vuorottelivat taukoamatta. Siinä missä yksi päivä saattoi vierähtää luokassa ennakoivan ajamisen jippojen parissa, niin seuraavana päivänä löysitkin itsesi ehkä aamutuimaan ajotunnilta ja sen jälkeen asutuskeskustaistelua treenaamasta.

Varsinkin tuota aketusta treenattiin verrattain paljon ja hartaasti, minkä tuloksena esimerkiksi huhtikuisella E4A-leirillä pataljoonan komentaja oli sitä mieltä, että kulju aketti jopa paremmin kuin 2. JK. Eli suomeksi: kuskit päihittivät spollet ;)

Kesää kohti mentäessä meno hivenen muuttui, kurikin ehkä aavistuksen löystyi, ja hyvä kuljuhenki sen kuin säilyi ja parani. Kuuden viikon pasikurssi, ja erityisesti viikon pasileiri olivat kyllä eittämättä intin parasta aikaa, kuten jo silloisissa blogiteksteissä varovasti hehkutin. Muut kesäkuiset viikot menivät sitten taas osaltaan jo varsinaisissa kuskihommissa, ja osaltaan monenmoisessa, vähän turhauttavassakin täytekoulutuksessa.

Tunnelmakuva. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Joka puolella avautuu vihertävä, länsi-uusmaalainen peltomaisema. Seisoskelen nakkipipo pääsä pasin takaosassa, radistin paikan luona olevasta luukusta ulkona. T-paidassa tarkenee oikein mukavasti maantienopeuksillakin, sillä lämpötila hipoo hellelukemia. Hetki sitten olin vaununjohtajana, ja nyt odottelen kyytiläisenä ajovuoroa. Pasileiriviikko on juuri alkanut. Elämä hymyilee. Olisipa intti aina tällaista. 

Tunnelmakuva. Kello on noin puoli kymmenen illalla. Pesen hampaita kuljetuskomppanian vessassa, ja katselen ikkunasta ilta-aurinkoa, joka ei vain ota laskeakseen, sillä eletään vuoden valoisinta aikaa. Talven pimeydessä tämä kasarmielämä tuntuu melkeinpä helpommalta, mutta nyt kun valoisan kesäillan hienoimpina hetkinä pitäisi ruveta nukkumaan, sitä huomaa jotenkin selvemmin, kuinka sitä ollaankaan täällä "vankina". Kävelen takaisin tupaan, jossa tupakaveri kertoo jostakin päivällä sattuneesta töhöilystä. Kaikki repeävät nauramaan. Ei täällä nyt niin kovin kurjaa taida sittenkään olla.

Kuskina spollejen joukossa

Vanhojen kuskien kotiutumispäivänä heinäkuussa koitti paluu 2. JK:hon. Yhdeksän kuukauden spolleilla oli jäljellä vielä koulutuksen huipentava kolmekuukautinen J2-kausi, joka näin pasikuskin kannalta oli kokonaisuutena ihan mielekäs. Pasin ajamista riitti aika mukavasti, niin monipuolisilla leiriviikoilla pitkin pääkaupunkiseutua, kuin välillä myös ihan normaaleina kassuviikkoinakin.

Meidät kuskit jaoteltiin eri joukkueiden matkaan, itse olin yksi bravo-joukkueen neljästä pasikuskista. Silloin kun meitä ei pasin ratin takana tarvittu, olimme ihan rivijääkkärinä joukkueen koulutuksissa mukana. Kassuviikkojen koulutusaiheet olivat aika pitkälti perusjippojen kertauksia, joten ne sujuivat pasikuskilta siinä missä spolleiltakin. Motivaatiota vaan täytyi välillä vähän keräillä.

Mutta sama se tilanne oli spol-miehistölläkin. Muista yksiköistä miehistö oli jo kotiutunut puolen vuoden jälkeen, mutta 2. JK:stapa ei. Niinpä gonahtaminen, eli tietynlainen yleinen löysyys ja kurin höllentyminen oli väistämätöntä, ja se ajoittui eritoten juuri tuohon heinäkuun puoliväliin, jolloin spollet saivat paitsi meidät uudet pasikuskit, myös uudet, oman saapumiseränsä johtajat.

Kuljun jälkeen tuo löysempi kuri oli aluksi jopa pieni shokki, mutta tokihan siihen nopeasti tottui. Kun puoli vuotta oli sentään jo takana, ja toinen mokoma vielä edessä, oli ihan mukavaa, ettei enää ihan joka asiasta oltu nipottamassa. Toisaalta homma meni välillä joillakuilla jo vähän toiseen äärilaitaan, minkä ansiosta ehdittiin kapteenien suusta kuulla muutamatkin puhuttelut ja kärsiä alkusyksyn mittaan muun muassa parit rättisulkeiset.

Vaikka lähes triplasti kuljun kokoisessa komppaniassa ei tietenkään voi ollakaan yhtä tiivistä yhteishenkeä kuin kuljussa, yleinen ilmapiiri oli kyllä ihan mukava. Erityisen tuttujen pasikuskikollegoiden lisäksihän yksikössä oli paljon P-kaudelta tuttuja naamoja niin johtajissa kuin miehistössäkin.


Rento päätös kuskikaudelle

Kun 2. JK:n sotilaspoliisit kotiutuivat lokakuussa, edessä oli muutto viimeiseksi kolmeksi kuukaudeksi SpolKkiin. Hommana oli tietysti edelleen pasin ajaminen, ja tällä kertaa kuskattavana nuorempi saapumiserä. Kuten jo pian SpolKkiin muuton jälkeen Tuntemattoman sanoin kirjoitin: Asialliset hommat hoidettaan, muuten ollaan kuin ellun kanat. Näin se oikeastaan oli ja meni. Mutta hyvä niin. Kyllähän sitä yhdeksän kuukauden sykkimisen jälkeen olikin jo aika ottaa vähän rennommin.

Rentous on ollut monen asian summa. Ensimmäisillä viikoilla kuvioon astuivat hallipalvelusviikot kuljetuskeskuksella. 2. JK:n aikana niitä ei ollut ollut meillä laisinkaan, joten loka-marraskuussa niitä sitten tulla tupsahti peräti kolme viikkoa viiden viikon sisällä. Kun päivät kuluivat kukesin hommissa, tuntui jopa vähän siltä, että onkohan kukaan SpolKissa edes huomannut, että sinne on tullut pasikuskejakin...

No, kyllähän se kai huomattu oli, mutta aika paljon asiaa auttoi myös se, ettei meitä sijoitettu mihinkään joukkueeseen, vaan nimilistoissakin olimme erillisenä 0+0+10 -vahvuisena pasikuskiryhmänä. Niinpä meitä ei käytännössä juuri koskaan tultu hakemaan kassuviikkojen koulutuksiin mukaan. Vielä tänäkään päivänä ei ole täysin selvää, että kuinka tarkoituksellinen linjaus tämä oli, mutta tuskin se ihan pelkkää hyvää tuuriakaan oli.

Viimeinen niitti taisi olla se, että majoituimme kokelastupaan, tai ehkä paremminkin muutamat kokelaat majoittuivat meidän tupaamme, joten tuvan nakkisuoja-aste kohosi kokelastupa-statuksen avulla vieläkin ylemmäs. Meitä tultiin hakemaan hommiin silloin, kun kuskeja tarvittiin, muuten olelimme ja elelimme leppoisasti.

Halliviikkokauden jälkeen alkoikin sitten olla suht tiheällä tahdilla leiriviikkoja, mutta ne kaikki olivat pasikuskille aika helppoja. Ajohommia oli jonkin verran, ja juuri muita hommia ei sitten ollutkaan. Vaunujen käyttöaste SpolKissa ainakin näin J1-kaudella oli selkeästi 2. JK:ta vähäisempää, joten loppupeleissä olisimme ihan mielellämme ajaneet viimeisillä leireillämme vaikka enemmänkin. Mutta ei väkisin...

Kaikesta tästä johtuen kokonaiskuva SpolKista jäi jopa vähän hämärän peittoon. Sekin tietysti vaikutti, että komppania on jakautunut kahdelle eri kasarmille, joten tällaiselle Kaartin kassun asukille Ässä-kassun meno ja meininki on jäänyt aika tuntemattomaksi asiaksi. Mutta varsinkin oman saapumiserän johtajiemme kanssa olemme kyllä tulleet oikein hyvin juttuun, ja saimmepa viimeisillä leireillämme nauttia asiantuntevan moto-AU:mme työnjohtamisesta.

Jotenkin SpolKista jäi sellainen maku suuhun, että pasikuskeja pidettiin jopa tietynlaisina "ammattiosaajina". Johtuuhan meidän 12 kuukauden palvelusaika ainakin PV:n propagandamateriaalin mukaan siitä, että hommamme kuuluu miehistön vaativimpiin tehtäviin... Tämmöinen lehtileike päätyi tietysti myös kuskitupamme seinää koristamaan ;)

Pasikuski haastattelussa

Tänään jäljellä 16, ja niistäkin lomilla vielä 9. Nyt on jo niin vähän, ettei sitä edes meinaa tajuta. Vaikka asian tiedostaa, sitä ei vaan vielä yksinkertaisesti ymmärrä, että tämä vuoden kestänyt vihreissä vaatteissa käppäily ja kasarmilla asuminen on ihan kohta ohi.

Mutta ainakin nyt voi jo hyvällä omallatunnolla sanoa, että tämän Firman hommat on nähty. Niinpä intouduin kirjoittelemaan vähän tällaista loppuhaastattelun tynkää, nyt kun kerran asioita, tapahtumia ja ilmiöitä voi viimein tarkastella jälkiviisaasti ja kokonaisuutta katsoen. Tiedä vaikka näistä aatoksista olisi jotain iloa jollekulle palvelukseen pian tai myöhemmin astuvalle. Toivottavasti on.

***

Kaartinjääkäri Hietsu, olet nyt ollut palveluksessa himpun verran vajaan vuoden. Mikä on päällimmäinen fiiliksesi? Vähän sellainen helpottunut voittajafiilis tässä alkaa olla. Kyllä se 362 aamua on oikeasti aika pitkä aika, ei siitä pääse mihinkään. Mutta joskus sekin näemmä loppuu, onneksi. 

Niin, TJ:n laskeminen on vissiin tullut tutuksi vuoden mittaan? Onhan se. Tosin ehkä ensimmäiset puoli vuotta meni niin, että vaikka päivän TJ-lukeman tiesikin, ei sitä tullut sen kummemmin ajateltua. Korkeintaan ehkä naureskeli itsekin sille, että on vielä niin paljon aamuja. Heinäkuussa tuntui ensimmäistä kertaa hienolta, kun puolet oli jo takana. Mutta vasta TJ-satasen rikkouduttua se luku tuntui oikeasti pienentyvän; silloin sitä nollaa saattoi jo oikeasti alkaa vähän odottaa. Viimeiset kympit hurahtivat kyllä nopeammin kun olisin uskonut.

Sua ei kuitenkaan tunnu pahemmin painavan se, että olit intissä sen 12 kuukautta etkä kuutta tai yhdeksää? No ei, koska olin alun alkaen varautunut olemaan sen vuoden. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se tuntunut pitkältä ajalta. Onhan se tuplasti sen verran, minkä kuuden kuukauden säkit maastopuvussa viihtyvät!

Eli tosimiehet on vuoden? Heh, no voihan sen noinkin sanoa... Kyllähän se pisti huvittamaan, kun heinäkuussa tulleet kuuden kuukauden jätkät sanoivat lokakuussa olevansa kovinkin gonahtaneita ja kaiken nähneitä, vaikka olivat olleet intissä 182 aamua meikäläistä vähemmän. Että kyllähän me kuskit aika kovia jätkiä ollaan! :D  Vaikka varmaanhan jokainen meistä olisi suostunut lähtemään kotio siinä yhdeksän kuukauden kohdalla kuten pasikuskit vielä pari vuotta sitten tekivätkin.

Varmaan näin. Mutta kaiketi olit kuitenkin ihan tyytyväinen kuskihommiisi? Olin kyllä. En ole päivääkään katunut sitä, että halusin aikanaan kuljetuskomppaniaan. Taannoiset neljä kuukautta kuljussa olivat kyllä todella mukavaa aikaa. Ja meikäläisellä kävi vielä tosi hyvä tuuri siinä, että päädyin sittemmin pasikuskiksi juuri 2. JK:hon ja sieltä SpolKkiin.

Mikäs niissä yksiköissä on niin hyvää? No mehän ensinäkin sirryimme pois kuljusta muita pasikuskeja aiemmin, ja kun noissa spollehommissa vielä käytetään verrattain paljon paseja, niin ajamaan pääsee enemmän kuin muissa yksiköissä. Lisäksi nuo sotilaspoliisikuvioita sisältävät harjoitukset ovat perusryynäystä kiinnostavampia, ja ajamaan pääsee niissä enemmän myös saaren ulkopuolelle. Ja ennen kaikkea nyt kun on nähnyt tuttujen kuskien menoa ja meininkiä muissa yksiköissä, niin kyllä kuskien kohtelu 2. JK:ssa ja varsinkin SpolKissa tuntuu olevan sieltä parhaasta päästä.

Mitä tarkoitat kuskien kohtelulla? Sitä, että tuolla kuskikaudella olemme kuitenkin erikoiskoulutettua, maksimiajan palvelevaa ja ennen kaikkea vanhemman saapumiserän miehistöä, niin kyllä sen pitäisi jossain myös näkyä. Jos mitään vapauksia ei anneta, ja aivan kaikki nuoremman saapumiserän ryynäykset ja muut hommat pitäisi käydä suorittamassa, ja vielä oletetaan, että intoa olisi tallella yhtä paljon kuin 182 aamua vähemmän palvelleilla, niin pahasti ovat skapparit hakoteillä aatoksissaan. Sehän on kuin kävisi kaksi kertaa intin, mikä ei kaiketi ole tarkoitus - eikä varsinkaan oikeus ja kohtuus.

Sinun yksiköissäsi kuskeja kuitenkin kohdeltiin hyvin? Joo, täytyy kyllä olla tyytyväinen, kun on nähnyt, miten asiat olisivat voineet olla. Kyllähän me 2. JK:ssa oltiin yksikön palveluksessa ja meiningeissä mukana oikeastaan ihan samalla tavalla kuin spol-miehistökin, mutta se oli ymmärretävää, kun olimme kaikki samaa saapumiserää. Ja toisaalta oli kuitenkin aika paljon harjoituksia, joissa meidän hommana oli vain jäädä pasin luokse, kun muut tappelivat - kun eihän meillä ollut spol-koulutustakaan. Mutta niinhän sen pitää mennä; spollet spolleilee ja kuskit kuskailee. SpolKissa sitten taas oli nuorempaa saapumiserää, ja siellä me saimme mennä ja olla aika vapaasti, kunhan omat hommamme hoidimme kunnialla. Ja toisaalta meille annettiin myös koulutusvastuuta vaunujen käyttöön liittyen, mikä osoitti sekin tiettyä arvostusta.

No voiko tuohon itse vaikuttaa, mihin yksikköön kuskiksi päätyy? Kyllä ja ei. Jos olet P-kauden talvella 2. JK:ssa tai kesällä SpolKissa, ja päädyt sittemmin pasikuskiksi, olet sitten kuskikaudenkin näissä komppanioissa. Näin ainakin meillä. Jos taas olet ollut P-kauden jossain muussa yksikössä, voit toki pasikuskina yrittää anoa pääseväsi näihin komppanioihin, mutta se joko lykästää tai sitten ei.

Sitten se klassinen kysymys. Suositteletko pasikuskin hommia muille? Jos tuntee yhtään kiinnostusta kuskihommia kohtaan, eikä 362 vuorokautta tunnu täysin mahdottomalta ajatukselta, niin suosittelen ilman muuta! Joka hommassa on tietysti hyvät ja huonot hetkensä, mutta ainakin jos Santikseen on menossa, niin pasikuskin hommat ei ole pöllömpi vaihtoehto.

Tuommoisia paseja ei kuitenkaan siviilissä ole, koetko että tuosta pasikuskin koulutuksesta voi kuitenkin olla hyötyä siviilissä? Kyllä, ehdottomasti! Mehän saamme ensinäkin ihan saman ajo- ja ammattipätevyyskoulutuksen kuin pelkät C-kuskitkin, ja siihen päälle tulee sitten melkoisen hyvä, kuuden viikon pasikurssi. Sen aikana pääsee kyllä ajamaan ja johtamaan ihan tosissaan, ja myös rakennekoulutusjakso on kiinnostava. Itse ainakin opin sen aikana paljon uutta moottorin toiminnasta ja autotekniikasta ylipäätään. Ja kaiken tämän koulutuksen päälle tulevat tietysti ne ajohommat.

Millaista se pasin ajaminen oikeastaan on? Periaatteessahan se on kun ajaisi automaattivaihteista maastokuorma-autoa, eli aika helppoakin. Omat erikoisuutensa siihen tuovat oikeastaan vain se, että ajajan paikalta on aika rajoittunut näkyvys varsinkin etuviistoon ja sivuille, joten ajaminen on aina parityötä vaununjohtajan kanssa. Ja toinen ero normikuormurilla ajamiseen on pasin leveys; 2,88 metriä plus kyljissä killuvat kitkaketjut tuntuu kyllä kaistalla selkeästi leveämmältä kuin normaali kuorma-auto (2,55 tai max 2,60).  Toisaalta kun on tottunut pasilla ajelemaan, niin normaali kuorma-auto tuntuu melkeinpä kapealta.

Niin, tosiaan, pasissa on aina ajaja ja johtaja. Toimit vissiin molempina? Kyllä, joo. Kurssin myötä saadaan sekä ajaja- että johtajapätevyydet. Ja ainakin oman parini kanssa ollaan hyvinkin tarkaan menty fifty-fifty -vuorotellen.

Kumpi on ollut mieluisampi homma? Ajaminen vai johtaminen? No jos täytyisi valita vain toinen, niin kai mä mieluummin ajaisin. Mutta tosiasiassa se on ollut kyllä oikein mukava juttu, että on päässyt olemaan kummassakin hommassa. On tullut vaihtelua ja erilaisia haasteita. Ei se vaununjohtajakaan aina mikään luukussa seisova koriste ole.

Mitä kaikkea vaununjohtaja oikein tekee? Periaatteessahan vaununjohtaja määrää, että miten ja mistä vaunu kulkee ja ajaja vastaa vain teknisestä toteutuksesta. Esimerkiksi vaunu ei koskaan saa lähteä liikkeelle ilman johtajan vaunu mars -komentoa. Mutta eihän se ajajakaan nyt mikään idiootti ole, eli kyllä ajaja aika pitkältikin pystyy ajelemaan omien havaintojen ja ajatustensa mukaan. Johtajaa tarvitaan sitten lisäsilminä risteyksissä, ahtaissa paikoissa, kaistanvaihdoissa, peruutuksissa sun muissa. Ja tietysti johtaja on sitten se henkilö, joka ensisijaisesti on yhteyksissä ryhmän- ja joukkueenjohtajiin ja joutuu miettimään myös sitä, mitenkäs päin ja minne tämä vaunu nyt ajettaisiin taisteluteknisesti.

Mitkä ovat olleet haastavimpia tilanteita johtajalle? No kyllä tietysti tuolla keskustan vilskeessä saa olla tarkkana, mutta se on ollut vaan mukava haaste. Ehkä vaikeimpia paikkoja ovat olleet jotkut taisteluharjoitusten hetket, joissa pitäisi salamannopeasti tajuta, että mihin ja miten päin tämä vaunu nyt saataisiin nopeasti, turvallisesti ja oikeaoppisesti jalkauttamaan porukkaa. Toisaalta ne ovat olleet hyvää nopean päätöksenteon harjoittelua.

Vielä pari sanaa tuosta parityöskentelystä. Saitteko itse valita, kenen kanssa teette hommia? Kyllä saatiin joo. Meitä siirtyi aikanaan kuljusta 2.JK:hon kymmenen pasikuskia, ja se oli oikeastaan heti alusta alkaen aika selvää, että ketkä tekee kenenkin kanssa hommia. Kaikki leirit ja pidemmät ajorupeamat ajelinkin sitten saman jampan kanssa. Oltiin itse asiassa jo kurssilla ajeltu jonkin verran yhdessä, ja huumorintajukin oli aika samansuuntainen, joten meillä toimi yhteistyö oikein mukavasti. Tokihan sitten joskus jotain lyhyempiä siirtoja tai keikkoja tuli ajettua muidenkin kanssa.

Ajajalla ja johtajalla on nuo vaunupäähineet, ja juttelette sisäpuhelujärjestelmän kautta. Kuinka muodollista se juttelu siellä on? Ei se ole... Heti kurssin jälkeen aina vain enenevässä määrin tuli rutiinia hommiin, ja pystyi ruveta ajon aikana heittämään läpyskää. Tietysti sitten kun vaikka risteys tulee, niin läpänheitto keskeytyy siksi ajaksi, että tilanne on selvä, ja taas voi juttu jatkua.

Käytittekö kuitenkin virallisia käskyjä, vai muodostuiko teille ihan oma vaununjohtamiskieli? Ne viralliset on sen verran lyhyitä ja ytimekkäitä, eli hyviä, että kyllä niitä aika pitkälti tuli käytettyä, varsinkin kun tuolla liikenteessä mentiin. Toki ne käskyt joissain tilanteissa vähän muotoutui lepsummiksi. Vaikka joku siirto kuljetuskeskukselta yksikön pihaan, jonka reitin kummatkin tietää paremmin kuin hyvin, niin kyllä siinä aika äkkiä risteys vasempaan, vapaa saattaakin olla vaan joo vapaa.

Pystytkö antamaan lyhyen esimerkin ajajan ja johtajan välisestä juttelusta vaunun liikkuessa? Heh,  koitetaanpa nyt sitten improvisoida jotain... Otetaan tähän nyt tämmöinen kuvitteellinen lähtö jollekin caselle Santiksen yläkentältä kohti Hertsikkaa:

J: Joo eli mennään sit Fopan perässä... Meil on vissiin ovet viel auki?
A: Joo... nyt meni kiinni. (Taustalla kuuluu kyytiläisten SALVATTU -huuto). Ja salvattu.
J: Jep... Sitten vaan noiden perään ja vaunu mars.
A: Vaunu mars. Voi vissiin käännellä heti.
J: Joo, voi.
(Vaunu tulee Ässä-kassun ja 1. JK:n välistä kohti päätien risteystä)
J: Ja vasuriin mennään... Valuta vaan lähemmäs... Vapaa.
A: Vapaa.
A: Oliks se siellä Hertsikassa sit Shellin kohdalta oikeelle ja heti eka oikeelle?
J: Joo, niin se musta oli.. tai katellaan nyt meneeks noi kumpaa kautta. 
A: Nii joo.
(Pysähdytään STOP-risteykseen)
J: Ootellaan toi yks paku tosta. Vaunu mars vapaa.
A: Mars. Muistakko muuten viimeks kun se Mihkonen tuli jotain valittaa meille ku oltiin siellä.. hehheh.
J: Haha joo.. Se on kyl kans ihme äijä.
A: Senhän mielestä tähän hommaan käy kuka vaan, kellä on kädet ja jalat. 
J: Joo.. heheh. Ja miten se oli.. Me ollaan jääty kovasti jälkeen tässä sotilaspoliisikoulutuksessa..
A: Nii-i, ylläri, kun ei olla semmosta ees saatu..
(Portilla)
J: Jepp.. Jaaa vaunu mars.
A: Mars.
(Hevossalmen sillalla tulee bussi vastaan) 
A: Mites linja?
J: Linja hyvä. Kolkyt senttii.
J: Tää osaa sitten olla tylsä tie johtaa...
A: Nii o joo... 
(...)
J: Kaista oikeelle...
A: Kaista oikeelle...
J: Vapaa.
A: Vapaa.
J: Risteys oikeelle... venataan yks fillari..
A: Oikeelle.. venataan..
J: Ja vapaa.
J: Jaa kato tuol on toi Lihapulla huitomassa.. mennään tosta oikeelle vapaa.
A: Vapaa.. Käännetään varmaan keula tonne päin.
J: Joo, sinne... voi kääntää... nyt suoraan
A: Suoraan.
J: Ja siit kääntele tonne Audii kohti
A: Jep
J: Siin on hyvä. VaunuSeis.
A: Vaunu seis. Mä vedän nakkisuojat alas.
J: Joo vetäse. Ja jalkautetaan.


Kyllähän tuosta vähän käsitystä sai. Kiitoksia haastattelusta ja tsemppiä viimeisiin päiviin! Kaiketi saamme vielä kuulla loppufiiliksesikin tämän blogin kautta? Kiitoksia vaan! Jos jotain  kysyttävää jäi, niin kommenttilootan kautta voi laittaa. Ja kyllä, on tässä vielä jokunen teksti tännekin tulossa.

Kylmä loppusota

Jo pitkään yksikön läpiviennissä näkynyt, tavallaan odotettukin harjoitusviikko on nyt onnellisesti takana. Puolustusvoimien saitilta löytyy tuon alueellisen Länsi 2010 -harjoituksen viralliset sivut muutamine tunnelmakuvineen ja videoineen. Tämän sivun timeline on puolestaan kuvaus yhden rivimiespasikuskikaartinjääkärin talvisesta loppusodasta.


Su 12.12. - Pakkasta ja pakkailua

21:06 Leiripakkaukset kuntoon, viimeistä kertaa. Tuvassa päivitellään Niinisaloon tulevaksi viikoksi luvattuja parinkymmenen asteen pakkasia, ja toistellaan kapteenin parin päivän takaisia kommentteja: Siel on hyviä keissejä luvassa. Saatte kokemuksia, joita ette muualta saa. Äänensävyssämme saattaa kyllä olla hiven ironiaa. Tunnelma on kuitenkin ihan leppoisa, sillä onhan nyt alkamassa viimeinen koitos.

21:25 Pasikuskit komennetaan Moto-AU:n avuksi järjestelemään ajoneuvoja aamun lähtöä varten sekä käynnistelemään hyytyneitä ajokkeja. Pientä nurinaa kuuluu, sillä lyhykäiset käynnistelyt iltasella tuskin ainakaan auttavat aamun startteja.

21:45 Moto-huuhaa ei pahemmin apuja tarvinnutkaan, mutta ennen nukkumaanmenoa putsailemme pirteässä pakkasessa viikonlopun aikana pasin päälle sataneita lumia.


Ma 13.12. - Moottorimarssia ja ryhmittymistä

06:05 Eberspächer pöhisemään ja lasien skrabaus. Kohta aamupalalle.

07:26 Roudailen kamoja pasiin ja yritän saada selvyyttä, mistä saisimme pasiimme tarvittavan radion.

08:04 Vaunun käynnistelyä. Uusien akkujen sekä eberin ja thermostartin ansiosta pasi hörähti nätisti käyntiin kuin palmun alta ikään. Yläkentällä vallitsee melkoinen hässäkkä, kun komppaniamme nelisenkymmentä ajoneuvoa pitäisi saada käyntiin, oikeaan järjestykseen ja varusteltua tarvittavin marssikyltein ja radioin.

08:14 Pengon edelleen pasiimme tarvittavaa radiota jostain Sprinterin tavaratilan perimmäisestä ja pohjimmaisesta laatikosta. Ärräpäitäkin meinaa lennellä, sillä kyseinen radiolaite on tulevalla matkalla käytännössä varsin turha, mutta kun taas kerran ne määräykset... Muutenkin kaikki hösis ja hässäkkä pistää vähän vihaksi, kun homma olisi voitu tehdä jo perjantaina valmiimmaksi, jos vain typerät valmiudenkohotusleikit olisi jätetty vähemmälle. Mur.

08:38 Vaunumme seisoo Kilo-Hotel -joukkueen lähtöjonossa. Radiomötikkäkin on asennettu, mutta eihän se tietysti toimi. Enää ei ehdi etsiä vikaa, joten nyt mennään ilman radioyhteyttä ulkoilmaan.

09:10 Ajaa rallattelen pasilla moottorimarssiletkassa kohti Herttoniemeä. Pienestä tuulilasiruudusta näkyy valkeneva, ihan mukavan näköinen talvipäivä. Komppaniamme matkaan lähti niin paljon henkilöpakuja, että pasit reissaavat tyhjillään. No mikäs siinä, lähtöhässäkkä on rauhoittunut, ja tässähän sitten körötellään parin kanssa kahteen pekkaan.

10:44 Siin on hyvä, vaunu seis toteaa vaununjohtaja. Olemme Neste Linnatuulen pihalla Janakkalassa. Sitten vaan vessan kautta pientä evästä sekä leirimakkaroita ostamaan.

12:24 Tamperetta lähestytään. Liittymäjärjestelyt ovat vähän muuttuneet, ja kaiketi niistä hämääntyneenä edessämme ajava, letkaa vetävä auto ajaa harhaan. Olemme vähän kahden vaiheilla, että mennäkö perässä vai lähteäkö oikealle tielle, mutta kiiretilannepäätöksenä päätämme mennä perässä, kun nyt ei kerran ole sitä toimivaa radiotakaan. Ehkä tarkemmin ajatellen vähän väärä päätös, mutta tehty mikä tehty.

12:50 Harharetki ei loppupeleissä montaa minuuttia matkaa pitkittänyt, ja nyt ollaan toisella marssitauolla Ylöjärven ST1:llä. Vaihdamme samalla osia, eli hyppään seuraavaksi vaununjohtajan paikalle.

14:32 Vaikka maantiellä johtaja pystyykin istumaan aika paljon myös vaunun sisällä, niin loppua kohden alkaa erilaisia nopeusrajoitusalueita ja pikku kylänpahasia tulla reitille. Siispä pääsen vähän väliä nousemaan ulos luukusta, raikkaaseen pakkaskeliin. Mutta eipä sitä nyt varsinaisesti kylmä ehdi tulla, kun on oikein varustautunut.

14:45 Perillä metsässä, ihan Niinisalon kasarmialueen kupeessa. Nohevina olimme jo lähes ehtineet ajamaan vaunun ilmasuojaan, kun muuan kokelas kiirehtii sanomaan, ettei tarvitse. Ajakaa vaan tuonne riviin noiden autojen viereen. Teemme työtä käskettyä.

15:35 Komento- ja huoltojoukkue on tapansa mukaan hajaantunut sinne sun tänne, kukin tehtäväryhmä omiin hommiinsa. Me neljä pannukuskia ja moto-au odottelemme lisäohjeita, puimme matkan tapahtumia, heitämme vähän lisää vaatetta päälle ja pyrimme pitämään itsemme lämpiminä. Lunta on Helsinkiin verrattuna vähän, vain vajaat parikymmentä senttiä, mutta pakkasta on ihan reippaasti. Onneksi ei tuule, eikä ole meren kosteuttakaan.

16:28 Moto-huuhaa näyttää meille tuliasemat läheisestä metsiköstä.

17:35 Seisomme poterovahdissa pasiparini kanssa. Taivas on pilvetön, keli tuuleton, metsä huurteinen ja pakkanen tuntuva. Pakkaslumi narskuu jalkojen alla, kun pidämme lämpöä yllä. Vähän on koominen vartiopaikka, kun valaistun lenkkipolun spottivalossa pitäisi seistä ja tuijottaa pimeää metsää... Mutta nyt on loppusota, joten edes tämmöinen hassu leikkiminen ei haittaa. Fiilis on yllättävänkin reipas. 

18:38 Tulihan meidät lopulta joku vapauttamaan, ja telttakin on sillä välin pystytetty. Siispä telttaan ja kaminan äärelle lämmittelemään. Samalla ihmetellään, että koskahan se lounas tulisi. Luit aivan oikein: lounas. Sitäkään ei nimittäin ole vielä saatu. Pöperöt on kuulemma tarkoitus kokata matkan aikana kenttäkeittimessä, joka kuitenkin lähti Santiksesta vasta puoliltapäivin ja tulee vieläpä hitaassa 60 km/h -osastossa. Fiksua. No, onneksi on omia eväitä. 

19:30 Nyt kaksi pasikuskia nukkumaan, siltä varalta, jos tulee yöllä ajoa. Lupaamme mennä goisimaan heti, kun se lounas tai päivällinen tai edes joku ruoka on saatu.

20:04 Lounasaika! Suht mauton jauhelihakeitto maistuu yllättävän hyvältä. Seuraavaksi vielä vähän klapeja telttaan ja sitten unta yrittämään.

22:15 Eipä tässä vielä pahemmin unta ole ehtinyt saada, ja nyt tulee käsky mennä naamioimaan vaunu. Alikki saa kuulla melkoisen nurinaryöpyn, kun me kuskit nousemme makuupusseistamme ja menemme ulos pimeään ja kylmään virittämään naamioverkkoja. Lähinnä v*tuttaa se, että iltapäivällä ja illalla olisi ollut aikaa virittää vaikka millaiset naamioinnit, mutta kun jostain syystä oli oikein erikseen käsketty olla ajamatta ilmasuojaan. Mutta minkäs teet. Kokonaan oma juttunsa on sitten vielä se, ettei meillä ole käytössä valkoisia talvinaveja, joita muiden joukko-osastojen paseissa on tänäänkin näkynyt. Niillä kun voisi oikeasti saada jotain häive-efektiä aikaan.

22:45 Telttaamme majoittuu spadeja ja kuskeja sekä asianomaisten alojen alikit. Vartiovuorolistojen laatiminen käynnistää vielä melkoisen keskustelukerhon, mikä ei sinänsä ole ihme, koska teltallemme on sälytetty normaalin kipinän lisäksi myös ryhmityksen etuvartion pyörittäminen. Kuusi kuskia ja kunkin kuuden tunnin yhtäjaksoisen unen vaatimus eittämättä vaikeuttaa listan laadintaa. Itselleni napsahtaa etuvartio klo 05-06, jossa ei nyt pahemmin valittamista ole. Kunhan vain teltta kohta hiljenisi siihen malliin, että voisi ruveta nukkumaan.


Ti 14.12. - Vartiohommia

05:25 Täällähän ollaan taas "kuoppaa vahtimassa". Nyt lenkkipolun valotkin on sammutettu, joten näkymät ovat suht pimeitä. Pakkanen on kirpeä.

08:05 Vahtivuoron jälkeen on tullut vielä jatkettua unia teltassa, ja nyt käynnistellään vaunua, sillä sen pitää olla koko ajan lähtövalmis. Nyt kun on "sota päällä", pitää vähän poiketa tieliikennelaista ja jättää vaunu hyväksi toviksi rötköttämään, että akut latautuvat eberin käytön ja käynnistyksen jäljiltä, ja thermostarttikin ehtii saada löpöä säiliöönsä. Lopuksi vielä ehostamme eilisiltana hätäisesti viriteltyä navea.

08:57 Sulattelen aamupalaboksista noukkimaani jäistä leipää kaminan äärellä. Kuskitoveri tarjoaa vielä sopivasti jäisen lenkkimakkaran, joten aamupalaksi syntyy kaminan avulla kevyt kenttähodari.

09:29 Seuraava sulatuskohde on pasissa yöpynyt kokispullo, joka on jo jäämurskan täyttämä.

12:24 Lounasta teltan lämmössä. Edelleen jatketaan teltassa lämmittelyä, jubailua ja tulevan odottelua.

13:02 Alfa-joukkue pysähtyy ryhmityksemme vieressä olevaan "spadelaan" lounaalle. Mukana on yksi pasi, jonka kuskitoverit tulevat telttaamme syömään ja kertomaan kuulumisia.

15:56 Jostain kuului ensimmäistä kertaa laukauksia.

16:06 Juosta hölköttelemme asemiin. Paukkupatruunoita ei tosin ole vielä jaettu kenellekään, mutta mennään nyt silti.

17:35 Taas poterossa etuvartiossa. Tulimme tappeluparini kanssa suoraan asemista tänne. Ilta on pimentynyt, ja tämä toista tuntia jatkunut paikallaanolo alkaa jo vähän aiheutta palelemista, vaikka vaatetta onkin aikas hyvin päällä. Juttu kuitenkin luistaa, ja toteamme taas kerran, että ei tätä touhua kyllä kestäsi, ellei kyseessä olisi loppusota. Puhelinmyyjäkin soittaa ja yrittää kaupitella jotain. Sanon, että nyt on vähän paha paikka.

18:43 Päivällinen ja teltassa lämmittelyä takana, ja nyt taas oikeaoppisesti kylmäkäynnistellään ja käytetään pasin konetta toimintavarmuuden takaamiseksi. Alamme kyllä miettiä, että noinkohan kyseiselle kulkineelle tulee mitään käyttöä koko viikkona.

21:26 Taas tunnin vahtivuoro sillä samalla pahuksen poterolla. Nyt ei onneksi ehdi kylmä yllättämään.

22:02 Kävelemme etuvartiosta takaisin teltalle. Valaistun ladun valot sammuvat. Tulee hetkeksi vähän hölmistynyt "kuka sammutti valot" -efekti, kun metsä yhtäkkiä pimeni.


Ke 15.12. - Ryhmityksen vaihto ja "henkistä huoltoa"

05:35 Taas yhtä hyödyllinen olo etuvartiossa. 

07:50 Vaunu on käynnissä ja kyydissä yksi teltta oheiskilkkeineen. Kuskit ja keittäjät joutuvat vaihtamaan ryhmitystä. Onneksi joitain KoHu:n osia jää näille sijoilleen, joten tähänastinen telttamme saa jäädä pystyyn.

08:01 Siirtymämatka ei ollut paljoa paria minuuttia pidempi. Nyt olemme jo ihan kasarmien kupeessa. Spadet ryhtyvät laittamaan keittimiään sun muita kilkkeitään kuntoon, me kuskit ryhdymme teltanpystytyspuuhiin. 

08:26 Käyn laittamassa umpijäätyneen kokispullon pasin konehuoneen puolelle sulamaan. 

09:40 Teltta on viimein pystyssä ja kaminassa tuli. Kesti hetkisen, sillä jäistä lunta oli poistettavana alustasta ihan tarpeeksi. Käyn pasilla katsomassa kolapulloni tilaa. Varsin hyvinhän se on sulanut, mutta tulipa näköjään samalla tehtyä termodynaaminen koe, ja todettua, että pullon sisälle on kehittynyt melkoinen paine. Putelin avaaminen on mahdotonta hillittömän kuohumisen vuoksi. Siispä pullo ulos viilenemään ja meikä telttaan lämpenemään. 

10:55 Jossain ammuskellaan oikein tykistötulta. Me käristämme jäisiä makkaroita kaminalla. 

11:09 Käyn pasilla katsomassa kokispulloani. Se on taas jäätynyt sen verran, että korkin voi ottaa pois ilman ulos tursuavaa vaahtoa. Seuraavassa silmänräpäyksessä pullon kaulaan muodostunut jäätulppa kuitenkin pettää, ja ulos pullosta kuohuaa näyttävä vaahdon ja puolijäisen kokiksen suihku, joka yltää reilusti pasimme katolle asti. Opettavaista tämä talvinen leirielämä.

12:41 Pasi on nyt tankattu läheisellä huoltopisteellä, ja kurvaamme vielä komentopaikan kautta hakemassa yhden naamioverkon. Sitten takaisin ryhmitykseen.

13:30 Kokispullon paineolot ovat rauhoittuneet, ja jämät maistuvat yllättävän hyviltä. Niitä pitää tosin siiviloidä suuhun pullossa vellovan jäähileen läpi. Lokoisaa talvitelttailua pukkaa edelleen.

17:37 Istun henkilöpakun kyydissä. Auton lämpömittari näyttää -24:ää. Olemme matkalla taisteluosasto Kaartin kenttähartauteen jonnekin metsäiselle aukealle.

18:05 Pimeys, pakkanen ja loimottavat tulet tuovat mielleyhtymiä viime talven valatilaisuudesta. Kolmirivissä seistessä ehtii vähän fiilistellä, ja miettiä, että loppusuoralla tässä tosiaan ollaan. Viime talvena vastaavassa tilanteessa seistessä olisi ollut vahvasti sellainen tässä sitä nyt ollaan armeijassa -fiilis, mutta nyt kaikki on niin tuttua ja rutiinia, että tuntuu oikeastaan oudolta ajatella kaiken olevan kohta ohi. Siitäkin huolimatta, että sitä TJ-nollaa on enemmän tai vähemmän odottanut koko vuoden.

18:35 Eversti puhui pari sanaa, ja kenttäpastori toiset pari. Muutamat ylennyksetkin jaettiin. Tunnelmallinen, mutta pakkasen kipakoittama tuokio päättyi, ja nyt ajellaan takaisin ryhmitystä kohti.

19:06 Puolen tunnin tauko Niinisalon sotilaskodissa. Pyöreän pöydän äärellä istuu komppaniamme kymmenen pasikuskin poppoo koko komeudessaan. Munkkikahvit, evästäydennykset ja läpänheitto tutulla porukalla saavat kyllä itse kunkin leirifiiliksen kohoamaan.


To 16.12. - Viimeiset tetsaukset

06:10 Kömmin teltasta ulos puolipukeissa laittamaan pasin eberspächerin taas pöhisemään. Huomaan yllätyksekseni, ettei tule edes kylmä. Pakkanen on nimittäin laskenut tuntuvasti, eikä sitä ole enää kuin muutama aste. Kylläpäs osaakin tuntua lämpimältä eilisten lukemien jälkeen. Luntakin on tullut ihan himpun verran lisää.

08:20 Herään unenjatkamistorkuiltani ja käynnistelemme vaunun tälläkin kertaa ongelmitta. Jätämme pasin taas muutamaksi toviksi raksuttelemaan kevyen käsikaasun kera.

10:28 Lämmin pakettiauton ohjaamo ja radion kuuntelu on taas näitä leirin pieniä iloja. Jonotan läheisellä huoltopaikalla tankkausta varten.

10:52 En edes ehtinyt tankata spadejen pakua, kun tulee käsky lähteä läheiselle lippukentälle ilmoitukseen. Sinne siis hetkeksi everstiä ja kenraalimajuria kuuntelemaan.

11:33 Torstainen hernekeittolounas makkaralla vahvennettuna. Eipä muuten ole hernareita enää montaa jäljellä!

12:32 Saamme kuulla kuuluvamme taisteluosaston reservin reserviin. Se tietää ehkä ensimmäistä kertaa vaunuhommia, sillä käskyn tullen erinäisistä kuskeista, keittäjistä ja muista jämistä koostuvan joukion on määrä lähteä meidän vaunulla komentopaikalle. Täytyypä nyt vielä katsoa, että vaunussa oleva taisteluvarustus on iskussa.

14:15 Kannamme ajankuluksi klapeja ja nakuttelemme niitä porukalla pienemmiksi. Odottelemme, mitä tuleman pitää. Vaikka näillä aamuilla ei normaalisti kovinkaan intohimoisesti odota tetsaamishommia, niin nyt tunnelma on melkeinpä innokas. Suurin syy taitaa olla siinä, että koko palvelusajan leiri-tj on enää tasan tarkkaan yksi, joten jos nyt johonkin taistelemaan lähdetään, niin se on sitten vihoviimeinen kerta! Ja jos vielä vaunuhommiakin pukkaa, niin kyllähän tässä vähän voi sykähtää. Ainoa pieni epätietoisuuden kaiherrus aiheutuu siitä, että kapteeni puhui edellisviikolla myös suojeluhommista, ja sadeasun ja nassen pukeminen, puhumattakaan mistään puhdistuslinjastoista ei kyllä näillä aamuilla tai näillä keleillä kiinnosta sitten tippaakaan.

14:43 Hälytys! Nyt se sitten tuli. Kynnelle kykenevät kyytiin, vaunu käyntiin ja parin minuutin ajohuipaus komentopaikalle.

14:55 Kyseessä olikin vain reservin reservin harjoitushälytys. Lähdemme takaisin ryhmitykseen.

15:51 Jatkamme teltassa rötväilyä ja päivittelemme muutamia skappareiden linjauksia koskien huomisia moottorimarsseja.

17:20 Olen juuri saanut käristettyä makkaran syömäkuntoon, kun hälytys tulee. Ei auta kuin hotkaista kyrsä siinä vaunua käynnistelessä ja lusua pukiessa.

17:55 Ilmeisesti vajaan pataljoonan verran vihollista on tulossa meitä kohti. Oman komppaniamme populaa sekä muita Santiksen joukkoja on ryhmittyneenä läheiseen metsään, ja me odottelemme edelleen komentopaikalla uusimpia tilannetietoja. Ilmeisesti puolustukseen ryhmittyminen on jossain vaiheessa ajankohtaista meillekin. Nyt kuitenkin makaroni-nakki-sörsseliä naamaan ja taisteluvanukasta päälle.

18:20 Nyt se on menoa. Käskynantomuodosta lähdetään aluksi avojonoissa, sitten avoriveissä läheiseen metsikköön. Taisteluvarustus ei paina ja homma hoituu lähes hymyssä suin. Viimeiset tetsaukset!

18:35 Yllättävän hyvin poppoomme etenee, vaikka onkin tämmöinen sekaryhmä. Johtajat vetävät ihan hyvin, ja kyllä ne etenemisen perusopit niin spol-körreillä kun meillä gonakuskeillakin jotenkuten sieltä jostain suurin piirtein esiin puskevat.

19:30 Yhdessä paikassa ehdittiin jo hetki olla asemissa, sitten vaihdettiin paikkaa, mutta nyt ollaan oltu jo hyvä tovi paikallisen esteradan kupeessa paikoillaan. Hymy on jo kaikonnut, kun lumihangessa makoilu alkaa jo vähän kastella jalkoja ja muutenkin puuduttaa.

19:44 Joku näkee vilauksia vihollisesta ja avaa tulen. Räiskin mukana, vaikken juuri ketään näekään. Alkaa muuten olla viimeiset ampumisetkin käsillä.

19:55 Vähän lisää räiskintää.

20:15 Nyt alkaa jo vähän kyrsiä tämä makoilu. Polvien ja reisien kohdilta alkaa märkyys puskea lumipuvusta ja ysiykkösistä läpi, ja kylmä sen mukana.

20:25 Vihdoin se loppui! Vihollinen lähti koukkaamaan reilusti etelämpää ja meitä ei enää tarvittu. Luutnantti tarkastaa patruunapesät ja saamme käskyn palata ryhmitykseen. 

20:40 Reilun minuutin pasimatka takana ja nyt ollaan takaisin teltoilla. Melkoisen vähiin jäivät pasihommat tässä sodassa, mutta onhan tuota pannua tässä vuoden mittaan onneksi tullut ajettua.

21:18 Makuupussi on onnistunut keräämään jostain vähän vettä ja kosteutta itseensä, mutta onneksi se kuivuu silmissä kaminan äärellä. Spadet kantavat telttaan ylijäämärahkoja, korvapuusteja ja lenkkimakkaroita. Kohta olisikin sitten intin viimeisen telttayön vuoro!


Pe 17.12. - Pasihommat paketissa!

06:00 Herätys! Koko palvelusajan leiri-tj 0 ja kohta kotimatkalle. Fiilis on sen mukainen. 

07:25 Kuskit käynnistelevät ja valmistelevat ajokkejaan ja spadet purkavat viimeisiä virityksiään. Siinä sivussa yritetään alimiehityksellä saada vielä telttakamat pakettiin ja kyytiin.

07:46 Komedian ja huumorin, eli komennon ja huollon ajoneuvot ovat rivissä lippukentällä.

08:01 Marssikäsky. Lähtö on kuulemma vasta 09:45. Yritämme pilke silmäkulmassa ehdottaa, että lähdetään jo nyt ja pidetään sitten ensimmäinen tauko yli tunnin mittaisena. Ei kuulemma onnistu.

09:30 Istuskellaan pasissa ja odotetaan ajan kulumista. Kyydissä ei nytkään ole ketään.

09:45 Ajovalot päälle, seisontajarru pois, vaihteenvalitsin D:lle, vaunu mars, jarrupoljin ylös ja sittenpä ollaankin jo liikkeellä.

11:07 Marssitauko Ylöjärven ST1:llä. Vähän evästä naamariin.

11:31 Ja matka jatkuu. Vaihdoimme menomatkan tyyliin hommia täällä Ylöjärvellä, jotta menee viikon moottorimarssihommat fifty-fifty. Jatkan siis Helsinkiin asti johtajana.

12:01 Jarruvaloja näkyy edessä ja autot siirtyvät motarin ohituskaistalle. Täytyy nousta luukusta ulos ja johtaa kaistanvaihto. Kohta oikealta pyyhältää sinivalot vilkkuen ohi intin kenttäsairaanhoitaja. Kolarihan siellä varmaan edessä on. Ettei nyt vaan ole kukaan meikäläisistä?

12:05 No ei ollut, ja peltivaurioilla vissiin selvittiin. Matka jatkuu normaalisti ja vaununjohtakin voi taas istuskella sisällä.

13:20 Tauko menossa. Neste Linnatuuli.

15:02 Tullaan Kehä-ykköstä Itäkeskukseen. Johtajan paikalta avautuu aika tutuksi tulleet, hyvät liikennenäkymät. Muistelen kuinka hienolta tuntui kurssilla seistä johtajana ensimmäisiä kertoja liikenteessä, ja yritän tajuta, että nyt on viimeinen kerta.

15:25 Joo peruutetaan tohon SK:n viereen, voi käännellä oikeelle. Jaaa vaunuSeis, taakseMars! Vasempaan. Suoraan. Vaunuu... seis! Se on muuten siinä. Parkissa ollaan Santiksen yläkentällä.

15:50 Kylmän leiriviikon jäljet näkyvät tupakavereiden punakoilla ja vähän väsyneillä naamoilla, mutta ilmeet ovat tyytyväisiä. Odotellaan, että joku skappari käy tarkistamassa tupakaappimme, ja sitten siirrytään ulos, jossa tarkistetaan leirikamat. Eversti vissiin haluaa tarkastuttaa koko rykmentin siltä varalta, ettei loppusodasta lähde PV:n materiaalia sotamuistoksi.

17:24 Asehuolto jää kesken, kun tulee käsky lähteä kuljetuskeskukselle auttamaan Ategon kuskia ja keittäjiä lastin purkamisessa.

17:55 Kenttäkeitin oli haluttu kuskata tällä kertaa Ategon kyydissä eikä perässä vetäen (60 km/h). Keittimen renkaat oli tosin pitänyt tyhjentää, jotta korkeus riittäisi, ja nytpä se olikin vähän raskaampi operaatio työntää lastauslaiturilla ulos ylämäkeen. Mietimme taktiikkaa ja harkitsemme jopa pasin vinssiä.

18:20 Tulihan se keitinkärry lavalta ulos miesvoimin, ja loppujenlopuksi aika helposti. Nyt annetaan pasista paineilmaa renkaiden täyttöön. Jospa intti olisikin pelkkää tämmöistä ajoneuvojen kanssa pelailua ja ongelmanratkaisua, niin aamutkin menisivät varmaan sutjakammin.

18:55 Viimeistä kertaa vaunua putsailemassa pressuhallissa. Myös TukiKin pasikuskeja tulee paikalle 200-sarjan vehkeillään. Hommat sujuvat mukavasti radion ja läpänheiton tahdittamina.

19:25 Muuan vähän vihaisempanakin kaverina tunnettu kuljetuskeskuksen skappari tarkastaa vaunumme kunnon ja heittää puumerkit papereihin. Kyseinen herra onkin tällä kertaa aika hyvällä tuulella. Noin. Ja nyt voitte suksia v*ttuun tästä firmasta. Tai no, viekää vaunu ensin paikoilleen ja menkää sitten. Nii-in, alkaa tosiaan kuskihommat olla paketissa!

19:35 Pasihallin liukuovet ovat lumiolosuhteista johtuen vähän jumissa, joten vielä tarvitaan lapiota ja kankea, jotta saadaan ovi auki.

19:42 Ps 677-538 on tallissa. Istun kuskin paikalla, ja fiilistelen viimeiset sekunnit ennen kuin sammutan koneen. Taisi muuten olla pasihommat siinä, toteamme parini kanssa.

20:05 Grilliltä ostettu chilipekonipossu maistuu ja hyvältä maistuukin.

21:40 Suihkukaan ei tunnu hullummalta.

22:35 Vihdoin kaikki kamat kaapissa.

22:54 Tuttu meno: rötväilyä ja läpänheittoa. Naureskelemme muun muassa sille, kuinka oikeastaan kaikki tupamme pasikuskiparit tunnistaa jo kaukaa kävelytyyleistä ja yleisestä habituksesta. Itse olen pitkä+pätkä -parissa, pari toista kaveria taas tunnistaa löysästä laahustamisesta, joku heiluu sivulta sivulle ja joku ylös alas... Kohta pitäisi vissiin sammuttaa valot ja ruveta nukkumaan.


La 18.12. - Kotiin

Aamupalan, rötväilyn, radionkuuntelun ja pienen sipan jälkeen pääsimme lomille lauantaina vähän ennen aamukymmentä.

Siinä se sitten oli, loppusota. Ei nyt ollut sieltä rankimmasta päästä, mutta sitähän se näissä isoissa harjoituksissa saattaa rivijannuille olla. Mutta johan sitä tuli vähän enemmän sykittyä aikanaan 2. JK:n porukan loppusodassa, niin kai tämän saattoikin ottaa vähän lepimmin.

Mutta niin vaan on pasihommat, tetsaamiset, leireilyt, maastoruokailut ja vaikka mitkä hommat taputeltu. GTJ 20, josta ainakin 12 lomilla, ja varmaan vielä muutama aamu yövapailla. Alkaa tosiaan olla kassuaamut vähissä.

Lopun alkua

Toissapäivänä kajareista voitiin soittaa jo Frederikin Kolmekymppinen, ja nyt aamukympit mahtuvat oikein mukavasti kahteen sormeen. Pessimistisemmätkin pasikuskikollegat alkavat viimein olla samaa mieltä siitä, että jäljellä ei ole enää juuri mitään. Ja tällä kertaa ihan ilman ironiaa.

Kolmen kuukauden SpolK-jaksostakin on jo kulunut peräti yhdeksän viikkoa, jotka ovat kyllä toistaiseksi hurahtaneet yllättävän nopeasti. Tietysti taannoiset halliviikot ja kolme varsin kohtuullista leiriviikkoa ovat auttaneet asiassa, kuten myös pari viime viikkoa, joiden ohjelma on monin tavoin enteillyt kotiutumista.


Lomia

Lomien käyttäminen on ollut yksi tällainen ennusmerkki. Taannoisen kolmen viikon leiriputken jälkeen 2+6 päivän lomat maistuivat ihan makoisilta, eikä sunnuntai-iltainen lomiltapaluukaan harmittanut yhtään, sillä tiesin pääseväni lomille heti maanantaina kello 17.

Siinä välissä täytyi vain käydä tekemässä ammattipätevyyskoe. Pari monivalintavastausta meni lottoamiseksi, mutta kokonaisuutena katsoen kokeet olivat aika helpot - ja tulihan se kuorkkikuskin perustason ammattipätevyys sieltä nyt sitten tienattua.

Niiden kuudenkaan päivän vapaiden päättyminen ei tällä kertaa harmittanut normaalia enemmän, sillä kuluneen viikon ohjelmassa oli muun muassa kotiutustestejä. Kumman hyvin tuo kotiutus-etuliite onnistui karsimaan porukan motivaatio-ongelmat.


Lunta ja kotiutustestejä

Itsenäisyyspäivästä johtuen paluu vapailta kasarmielämään oli sitä paitsi pehmeä. Maantai-aamuna käytiin seisomassa lumihangessa ja tuiskussa kapteenin ilmoituksessa, ja vähän myöhemmin käväistiin mukesissa brunssilla, mutta muuten aamupäivä kului lähinnä rötväillessä. Meille kuskeille kun ei ole kunniakomppaniavehkeitä jaettu, niin eipä tarvinnut edustushommiin tälläkään kertaa lähteä. Juhlapäivän kunniaksi komppania pääsi iltavapaille 14-22, joten niinhän sitä tuli luminen itsenäisyyspäivä vietettyä vielä osin kotosalla.

Tiistain aamutorkkujen jälkeen menimme kuljetuskeskukselle, jossa saimme kuulla ensi viikon pasiemme numerot ja käskyn tsekata vaunujen kunnon ja varusteet. Siinä vaunuja käynnistellessä, siirrellessä ja tsekkaillessa tuli taas jotenkin hyvä fiilis yksikkömme pasikuskipoppoon hyvästä meiningistä ja - uskaltaltaisimpa väittää - myös nohevuudesta. Vaikka tokihan ryhmästämme löytyy myös niitä pakollisia töhöilijöitäkin, mutta sehän vain antaa hyvää aihetta veljelliseen naljailuun.

Joku on tainnut joskus tituleerata armeijaa isoksi lastentarhaksi. Kieltämättä vähän sellainen fiilis tuli, kun pasikuskiporukkamme käppäili lounasaikaan kukesilta mukesille. Taidettiinpa siinä vähän ottaa iloa irti liukkaasta tiestä, lumipalloista ja kinoksista. Nauru ainakin raikasi ja lumi pöllysi.

Puolenpäivän kieppeillä oli lumisateen maustama yksikön vääpelin ilmoitus kotiutuville varusmiehille, missä saimme hivenen yllättäen kuulla, että cooper pitäisikin lähteä juoksemaan nythetikohta puolen tunnin päästä. Siispä äkkiä kukesille, pasi takaisin pilttuuseensa, ja sitten tupaan vaihtamaan liikuntavarustusta.

Kotiutuscooper käväistiin talviseen tyyliin juoksemassa Myllypuron Liikuntamyllyssä. Olin ihan tyytyväinen 2850 metrin pinkomiseeni, sillä olihan se jopa 150 metriä enemmän kuin P-kaudella. Juoksulenkkejä on kuitenkin tullut vedettyä vuoden mittaan vain muutama kymmen, ja munkkikahveja taas muutama sata, mutta silti tulos parani.

Paluumatka Myllypurosta sujui rennoissa merkeissä muutamalla henkilöpakulla. Lumisen talvi-iltapäivän sinisen hetken tunnelmaa täydensivät radiosta tullut dance-versio jostain joululaulusta, letkeä läpänheitto tutulla kuski- ja johtajaporukalla, sekä hyvä fiilis siitä, että kotiutuscooper oli ja meni. Ja siltä varalta, että nämäkään asiat eivät vielä tarpeeksi muistuttaneet aamujen vähyydestä, niin tokihan sitä hiljennettiinhän vauhtia Laajasalontiellä sen verran, että tien varren nopeusnäytöstä oli luettavissa päivän TJ, 31.

Iltavapailla muutamat tupamme Pohjois-Helsingin asukit saivat idean lähteä kebabille kotikulmiensa hyväksi havaittuun kebumestaan, ja saivat houkuteltua melkein kaikki tupamme pasikuskit mukaan. Ideasta ei luovuttu, vaikka jo valmiiksi melkoinen lumipeite sai iltavapaiden alkaessa aina vain lisätäydennystä melkoisella intensiteetillä - ja kelit olivat sen mukaiset. Joulukuun lumiennätystäkin alettiin jo hätyytellä.

Keskiviikkoaamupäivä meni halleilla, sillä edellispäivän cooperin takia vaunuhommat olivat jääneet kesken. Akkujen vaihtaminen ja sarjatulisuojan vetonarun uusiminen valmistuivat sopivalla tahdilla sekä asiaankuuluvan sodetauon rytmittämänä juuri parahiksi lounasaikaan mennessä.

Iltapäivällä kävimme aluksi varusvarastolla. Vielä näilläkin aamuilla täytyi käydä kuittaamassa lisää varusteita, nimittäin uudenkarheat m/05 -lumipuvut. Ei tietenkään tosikäyttöön, vaan ainoastaan viimeisen viikon kotiustusparaatia varten.

Hetkeä myöhemmin suuntasimme liikuntasaliin rykimään lihaskuntotestin, joka sekin meni aikalailla samoin tuloksin kuin P-kaudella. Kaikkiaan siis kuntoindeksini jopa nousi himpun verran P-kauden tulokseen verrattuna, ollen toki edelleen arviointiasteikolla hyvä. Makiampi juttu, saattaisi eräs luti todeta.

Torstai olikin sitten fyysisesti ansaittu lepopäivä, joka vierähti leppoisissa merkeissä rötväten, ruokaillen, sodessa istuen ja porukalla videoita katsellen.


Viimeisiä Firman Hommia

Perjantaina puolestaan saatiin taas vaihteeksi maistiasia niistä kuuluisista Firman Hommista, joiden negatiivisia puolia kasaantui yhteen päivään yllättävän paljon. Eipä siinä auttanut muu kuin yrittää tarvittaessa naureskella touhulle ja tehdä, mitä käsketään, vaikka välillä meinasi jo leikkimielikin loppua.

Aamu nimittäin alkoi koko rykmentissä valmiuden kohotuksella, eli käytännössä käskyllä pakata kenttävarustus jo ennen aamiaista. Seuraavassa hetkessä linjaus muuttui, ja tulikin käsky mennä juoksujalkaa ensin aamiaiselle. Sitten taas pakattiin, vaikka olikin tiedossa, ettei kenttävarustusta tarvita ennen kuin ensi maanantaina, ja pakkausta ei kuitenkaan voi suorittaa loppuun asti ennen sunnuntai-iltaa. Mutta silti piti pakata.

Jossain vaiheessa löysin itseni jopa vartiohommista SpolKin ässäkasarmin ovelta taisteluvarustus ylläni, mutta onneksi reilun puolen tunnin päästä vahtinakki vaihtui pasin hakemiseen halleilta. Kuljetuskeskuksella olikin vilskettä ja huisketta, kun ensi viikon isoon harjoitukseen lähtevää noin sataa ajoneuvoa valmisteltiin. Oli kuitenkin hauska törmätä omien hommien ohessa moniin kuljuaikaisiin kuskituttuihin, joiden kanssa saatettiin hymyssä suin näytellä voitonmerkkiä - aamukymppejä siis. Näkyipä siellä myös kokeita ja inssejään suorittavia viittä vaille valmiita uusia pannukuskeja, mikä sekin alkaa lämmittää lähes kaikkensa antaneen vanhan pasikuskin sydäntä.

Iltapäivästä pukkasi vielä sitten niitä "hyviä" nakkeja, kuten vaikka käsky käydä täyttämässä valopetekanistereita. Alkuun piti etsiä hukassa olevia kanistereita, ja juosta siinä sivussa yhden alikin luota toiselle, ja sieltä kolmannen luo. Kukaan ei tietenkään tiennyt kanistereista mitään, mutta käski kyllä kysyä joltakulta toiselta. Kun kanisterit lopulta löytyivät, ne olivat lähes täysiä - eli täyttöreissua ei tarvittu.

Leirioppituntikin pidettiin vasta kolmannella yrittämällä, ensimmäisellä kerralla kun vaihtui aika ja toisella paikka. Ja päivällisen jälkeen piti vielä mennä kuuntelemaan maanantain marssikäsky, joka kuitenkin annetaan vielä uudelleen ja tarkempana sunnuntai-iltana. Että näin.

Näiden ja monien muiden surkuhupaisten vaiheiden jälkeen päästiin sentään kuuden kieppeillä jälleen kerran viikonloppuvapaille. Ensi viikolla onkin sitten enää vuorossa viimeinen rutistus: loppusota. Tosin komppaniamme yhdeksän kuukauden spol-miehille kyseessä on vain välisota, mikä saattaa ehkä hivenen helpottaa tulevaa viikkoa, mene ja tiedä. Tuo alueellinen Länsi-10 -harjoitus järjestetään Niinisalossa, joten palveluksen viimeinen pasinajoviikko tulee ainakin sisältämään ihan reippaan mittaiset moottorimarssit.

Lunta ja lepiä

Su-ilta 21.11. - Leirille, taas

Talvi oli tullut viikonloppuna Santikseenkin.  Lumisella yläkentällä seisoi melkoinen joukko erilaisia ajoneuvoja, jotka odottivat seuraavana aamuna alkavaa Kaartin Jääkärirykmentin taisteluharjoitusta. Olipa siellä rivissä myös Ps 677-527, joka oli alkavan viikon työkaluni.

Tuvassa itse kutakin tuntui hieman painavan se, että nyt alkava leiriviikko oli jo kolmas putkeen, parilla kuskitoverilla jopa neljäs. Vaikka edellisviikkojen leirit olivatkin olleet leppoisia ja vajaamittaisia, niin olisihan sitä jo vähän kaivannut normaalia kassuviikkoakin. Toisaalta oli tiedossa, että tämän viikon kun selvittää, niin loppupalvelus alkaa taas olla jo pykälää taputellumpi.

Näillä aamuilla leirikamojen pakkaaminen sujui jo melkoisella rutiinilla. Sopivan ja sopivasti järjestellyn kenttävarustuksen lisäksi on jo tullut opittua ottamaan mukaan lomakassi, johon voi tunkea kaikkein tärkeimmät leirivarusteet helposti saataville: noukkarit ynnä muut pienet lämpimät vaateparret, pasimaskin ja muut vaunuhommien edellyttämät rensselit sekä eritoten omat leirieväät.


Ma 22.11. - Kuskihommia ja leiritytyminen lentokentän kupeeseen

Pirtsakka pakkanen ja valkoinen maisema saivat heti aamutuimaan aikaan jotenkin reippaan ja hyvän fiiliksen. Vaikka palveluksen alkutaipaleella kunnon talvea saatiin kokea vähintäänkin riittävästi, eikä näppien jäätyminen ulkohommia tehdessä edelleenkään ole mukava tunne, niin kyllä se talven tulo aina jaksaa jotenkin sävähdyttää.

Toipa talvi mukanaan myös uusia elementtejä tuttuihin pasihommiin: ensimmäistä kertaa täytyi lumia harjailla ja ikkunoita skrabailla. Kerrankin oli pasin pienestä ikkunapinta-alasta hyötyä. Eberspächerin ja Thermostartin avulla jääkylmä teräsmöhkäle hörähti nätisti käyntiin, ja kun lopulta omat kamatkin oli tullut roudattua vaunuun, niin taas oltiin valmiina uuden leirin haasteisiin. Tällä kertaa nakkina oli kilo-hotellin eli komento- ja huoltojoukkueen eli kohun kuskina oleminen.

Puoli yhden aikoin annettiin marssikäsky, ja viimein tunnin odottelun jälkeen joukkueemme lähtöaika alkoi lähestyä. Niinhän siinä sitten kävi, että vaunu sanoi käynnistyshetkellä naks naks naks, eikä edes luvannut käynnistyä. Hätä ei kuitenkaan ollut tämännäköinen: huikkaus viereisen vaunun kuskeille, natokaapeli esille ja apuvirralla käyntiin.

Joukkueemme ylitti lähtökynnyksen aikataulun mukaan kello 14.15. Ensimmäistä kertaa lähdettiin pasin kanssa matkaan talvikelillä. Niinpä kieli täytyi pitää suussa vähän totuttua keskemmällä, sillä pasista tulee pidon kadottua melkoinen kelkka, ja sitä taas ei liikenteessä viitsi kokeilla.

Vaunun keulaan oli taas kerran läntätty A4-kokoinen magneettilätkä, jossa tällä kertaa oli komppaniamme numerokoodi. Vaikka olimme ennen lätkän kiinnittämistä pyrkineet skrabaamaan pasin pinnasta jäät mahdollisimman hyvin pois, niin eipä se numerolaatta siinä jaksanut kauaa pysyä. Itäkeskuksen kohdalla se lentää lätkähti irti, ja kuin sarjakuvissa ikään, tuuli läväytti lätkän tietenkin keskelle ajajan tuulilasiruutua. Vähän meinasi jo alkaa ahdistamaan, kun muutenkin pienen ikkunaruudun päälle ilmestyi vielä aa-nelosen kokoinen näköeste. Sen verran näkyvyyttä onneksi jäi, että pystyttiin seuraaviin valoihin asti ajelemaan.

Moottorimarssi sujui ihan mallikkaasti, ja kohta oltiinkin tulokynnyksellä Vantaan Ruskeasannan seutuvilla. Siellä tehtiin tovi jos toinenkin sitä tuttua juttua, eli odoteltiin, ja samalla ihmeteltiin, että mitä tässä oikein odotellaan. Lopulta joku lähti vetämään letkaa peremmälle lentokentän itäpuolen metsikköön.

Talvista oli sielläkin. Helsinki-Vantaan valot ja kakkoskiitotie näkyivät aidan takana, ja muiden suuntien näkymiä hallitsivat lumiset metsämaisemat. Heti kohta perillesaapumisen jälkeen KoHun eri ryhmät hajaantuivat ketkä mihinkin hommiin, ja me kuskit jäimme hetkeksi odottelemaan ajoneuvojen luo. Pian yhdellä meistä soi kännykkä. Soittaja oli niinikään yksi pasikuski, joka oli tällä leirillä liikenteessä kuormurin ja vesiperän kanssa.

No nyt se Hölösuu on jääny Sirkka-Liisallaan jumiin, puhelun saanut kuski totesi. Asiaankuuluvien pienten kuittailuiden jälkeen lähdimme tietenkin jeesaamaan kollegaa, joka ei huonorenkaisella ja tasauspyörästön lukoiltaan rikkonaisella vanhalla SL-Sisulla päässyt mäenkumparetta ylös vesiperävaunun kanssa. Jollain konstilla vesiperä täytyisi kuitenkin ylös toimittaa, jotta spadet pystyvät kokkailemaan leirisapuskoita.

SL-Sisua avustettiin vähän pasin vinssillä ja vesiperä vietiin lopulta MB Ategolla mäen päälle. Siinä välissä hommat täytyi kuitenkin hoitaa vaikeimman kautta, sillä operaatio vaati muun muassa vesiperän vetosilmukan vaihdon. Ja tietysti joka mahdollinen irtoava tai liikkuva osa oli vuoron perään jäässä, tarvittavia työkaluja täytyi välillä metsästää sieltä sun täältä kauempaakin, ja paikoin tarvittiin vain raakaa voimaa ja rautakankea.

Hyviä hommia tehtiin kuitenkin hyvässä hengessä, ja saimmepahan ainakin alkuillalle jotain mielekästä puuhaa, joka piti myös lämpimänä. Joukkueen kouluttaja oikein kehui leirin jälkeen raskaan kaluston kuskeja, jotka osasivat hommansa. Tuntui ihan mukavalta, sillä harvemmin tässä firmassa saa positiivista palautetta varsinkaan kuskihommista.

Loppuillasta jeesailimme telttojen pystytyksessä, ja kävimme turisemassa niitä näitä kuormurinsa luona päivystäneen Moto-AU:mme seurana. Kymmenen aikoihin etsiskelimme vielä paseille ilmasuojaisat yösijat ja painuimme vähitellen nukkumaan.


Ti 23.11. - Torkkuja ja telttailua

Tiistai oli leppoisaa metsäretkeilyä. Ei kai sitä oikein muutenkaan voi kuvata. Kilo-Hotellin porukat kun touhusivat omissa hommissaan: oli lääkintäryhmää, teknistä ryhmää, viestianalyysiä, spadeja ja komentopaikan porukaa, mutta eipä noissa missään meitä pasikuskeja tarvittu. Eikä ollut kellään muulakaan tarvetta paseillemme, joten taukoillessahan se meni koko päivä.

Pienen hetkisen ehdin olla kiertovartiomiehenä, ja jossain vaiheessa siirsimme ja naamioimme pasin toiseen ilmasuojaan, mutta muuten aika kului pitkälti lämpimässä teltassa torkkuessa. Välillä käytiin toki spadelassa syömässä ja istuskelemassa notskin äärellä, ja täytyipä sitä muutamaan kertaan puitakin pilkkoa ja kanniskella.

 Ke 24.11. - Ajoon!

Ei tullut pasinajohommia keskiviikkoaamunakaan, vaikka valmiudessa olimmekin. Kun sitten lopulta työnsin nenäni ulos teltasta, saatoin todeta yön mittaan sataneen tuntuvasti lisää lunta, jota myös tulla tuiskusi jatkuvasti lisää. Oli helppo uskoa Iltalehden sivuilla lukenut uutinen, että Suomen lumisimmat paikat olivat Inari ja Vantaa.

Sotilaspoliisikomppanialla oli torstaina luvassa kunniakomppanian edustustehtävä, joten siirryimme loppuleiriksi kasarmille. Niinpä vähän ennen puoltapäivää kuului AJOON! -käsky, ja seuraavat pari tuntia kuluivatkin sitten telttoja ja monenmoisia härveleitä pakkaillessa, laskiessa ja autoihin lastatessa.

Iltapäivällä moottorimarssimme takaisin Santikseen, ja kohtapa olimme taas tutussa tuvassamme. Koko kuskiporukalla oli jotenkin huomattavan hyvä fiilis, mikä kaiketi selittyi sillä, että tiesimme tämänkin leirin olevan jo voiton puolella. Taas oli yhden leirin telttayöt telttailtu. 


To 25.11. - Lepoa

Omassa punkassa nukutti hyvin, ja kun herätystäkään ei jostain syystä tullut, niin saimme nukuttua vähän normaalia pidempäänkin. 7.45 kävimme kapteenin ilmoituksessa, ja nyt jos joskus tuli p-kauden muistoja mieleen: seisoa jäpitimme muodossa aamun pimeydessä, ja reipas pakkanen nipisteli korvia.

Aamupäivällä tuli jopa vähän lueskeltua lähestyvään ammattipätevyyskokeeseen, ja iltapäivästä noudatimme käskyä ottaa lepoa kello 15-21. Komppania oli nimittäin lähdössä keskustaan operoimaan, joten yöllisiä ajoja oli luvassa.

Kun lepoaika alkoi olla ohi, rupesimme valmistautumaan pakkasyön ajohommiin. Tähän saakka koko kuskiura on tullut vedettyä ilman pasikuskeille vartavasten jaettua ajohaalaria, mutta nyt päätimme kaikki kokeilla, mimmoinen se oikein olisi tositoimissa. Itsessäänhän se ei ole kovin lämmin, mutta tuulta se toisaalta pitää hyvin, joten kunnon vaatekerrasto vaan alle ja "komeat" pasihaalarit ylle. Jopas tuvastamme lähtikin ulos särmän näköisiä vaunumiehiä. Jostain syystä melkein kaikki käytävillä vastaantulleet virnuilivat "gonahaalareillemme", mutta toisaalta niin taisimme tehdä itsekin...

Koska keskustan päässä oli arvatenkin luvassa odottelua ja taas odottelua, olimme pakanneet mukaan riittävästi lämmintä vaatetta, ja tietysti vähän mieltä lämmittäviä eväitäkin. Vaunujen eberitkin laitettiin hyvissä ajoin pöhisemään, joten olimme kaikin puolin valmiina lähtöön. Käskynjako vaan viipyi ja viipyi.

Yhdentoista kieppeillä alkoi sitten joukkueita lähteä tehtävää suorittamaan, ketkä minkäkinmoisilla kulkupeleillä. Alfa-joukkueen mukaan lähti pari pasia, mutta kohun alaisuudessa olleet kaksi vaunua jäivät edelleen pihaan odottamaan.

Lopulta SpolKin kassut alkoivat olla hiljaisia kuin huopatossutehtaat, eikä lähtökäskyä vieläkään ollut tullut. Pian saimmekin sitten kuulla komentopaikalta tulleelta kokelaalta, että eipä meidän vissiin tarvitse mihinkään lähteäkään. Sinne haluttiin lähteä minimimäärällä ajoneuvoja, kuului selitys, joka tosin tuntui vähän ontuvalta. Pihasta oli nimittäin lähtenyt liikenteeseen maastureita ja henkilöpakuja niin maan peijoonisti, mutta parhaimmillaan 36 matkustajaa vetävät kaksi vaunua päätettiin sitten kuitenkin jättää saarelle...

Harvemmin sitä valittaa, jos intissä sanotaan ei sulle nyt oo hommia, mene vaikka nukkumaan, mutta tällä kertaa päällimmäisenä oli kyllä pienoinen harmitus. Ehkä eniten siksi, että tiesin tämän casen olevan palvelusajan viimeinen mahdollisus päästä ajelemaan pasilla kotikulmilla Helsingin keskustassa. Onhan siellä toki tullut jo useampaan otteeseen ajettua, mutta aina se vaan on yhtä hieno fiilis ytimessä kurvailla. Ja nyt kun vielä oltiin iltapäivästä asti valmistauduttu tähänkin ajohommaan, niin kyllä taas ehti pariin otteeseen miettiä, että huvinko vuoksi meitä täällä 12 kuukautta pidetään.

No, tälläkin asialla oli kuitenkin kääntöpuolensa. Kun kuitenkin tiesin, että keskustan päässä olisi odottanut useamman tunnin venailu ja vartiointi napakassa pakkasessa, niin siihen nähden omaan lämpimään punkkaan sukeltaminen tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta. Tosin ensin tuli jo purettua leirivarustuksia repuista kaappiin, koska sattuneesta syystä ei ihan hirveästi vielä nukuttanut.


Pe 26.11. - Pasin putsailua pakkasessa

Yön mittaan komentopaikalta tuli pari kertaa koksu hakemaan kuskeja milloin mistäkin syystä käymään pakulla keskustassa. Lähtijät ratkottiin unenpöppörössä kivi-paperi-sakset -metodilla, joka salli kummallakin kerralla meikäläisen jäädä jatkamaan unia.

Keskustassa ajelleet neljä kuskia tulivat aikasin aamulla nukkumaan, ja jatkoivat tietysti uniaan aamupäivään asti, mutta me saarella pysytelleet heräilimme vähän ennen yhdeksää ja hipsimme tuvasta ulos. Oli jotenkin jännän raukea tunnelma, kun ulkona oli kaunis, auringonpaisteinen talvipäivä, mutta niin kasarmit kuin ulkoalueetkin olivat hiirenhiljaisia. Iso osa saaren varusmiehistä oli nimittäin vielä telttailemassa pitkin Vantaan metsiä, ja omassa yksikössä taas melkein kaikki nukkuivat.

Tilannehan oli mitä otollisin lähteä vielä ruuhkattomalle kuljetuskeskukselle laittamaan pasia palautuskuntoon. Vaunumme vähäisen käytön takia hiekkaa tai roskia ei liiemmin ollut, mutta lunta ja jäätä löytyi niin sisältä kuin ulkoakin. Senkin putsailuun kului yllättävän paljon aikaa.

Lounas syötiinkin sitten jo mukesissa, ja iltapäivän mittaan harjoituksen liikenneturvallisuusupseeri tarkasti vaunujemme kunnon ennen niiden vientiä halleille. Kyseisen yliluutnantin ääni raikasi yläkentällä siihen malliin, että se taisi saada jokaisen vaunuparin tekemään vaunuillensa vielä viimeisen siivoussilauksen juuri ennen tarkastusta.

Sitten alkoikin olla viikoittaisen lomillelähdön odottelun aika. Joku ehti sen aikana todeta netin tj-laskurista, että lukemamme oli juuri tipahtanut alle tuhannen tunnin. Tästä hetken riemusta tunnelma ehti kuitenkin vielä vähän kiristyä, kun arvioitu lähtöaika siirtyi aina vain tuonnemmas. Milloin tuli tieto, että meille onkin tilattu päivällinen, kaikki mukesiin mars, ja milloin jonkun kypärä oli hukassa...

Lopulta lomille sentään lompsahdettiin suht kohtuullisesti kuuden kieppeillä. GTJ oli tuolloin 42, josta ainakin puolet lomia... Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Itkoilua Isosaaressa

Su 14.11. - Leppoisa lomiltapaluu

Parkkipaikalta kassulle kävellessäni ehdin laskeskella, että tämän jälkeen palvelusajalleni mahtuu enää seitsemän sunnuntaita. Vähiin alkavat siis käydä nämä vuoden mittaan niin tutuksi tulleet, yleensä sunnuntaiset lomiltapaluuillatkin. Ne muuten onnistuvat jotenkin kummassa olemaan usein hyvinkin hauskoja ja letkeätunnelmaisia, vaikka vielä kotoa lähtiessä harvemmin hymyilyttää.

Tälläkin kertaa riitti, että astui kassun ovesta sisään ja törmäsi heti alakerran käytävällä pariin pasikuskikollegaan, joiden kanssa alettiin vaihtaa kuulumisia. Sain saman tien raportin viime perjantain hauskoista sattumuksista ja kootuista töhöilyistä, jotka olin lomieni takia missannut. Eipä siinä voineet suupielet muuta tehdä kuin vääntyä messingille.

Tuvassa rento meininki ja läpänheitto sen kun jatkuivat, välillä katsottiin jonkun läppäriltä salkkarit, ja taidettiinpa sitä laskeskella pienentyneen aamukasamme tasaista hupenemisvauhtiakin. Niinpä taas kerran saattoi ruveta nukkumaan ja odottamaan alkavaa palvelusviikkoa hyvillä fiiliksillä. Vaikka firman hommia ja kassuelämää ei varmaan vuoden jälkeen pahemmin jääkään kaipaamaan, niin yhtä asiaa varmasti jää: inttikavereita ja yhteishenkeä.


Ma 15.11. - Pakkailua

Edellisellä viikolla oli ollut alfa-joukkueen J1T-harjoitus, jossa itsekin olin kuskina, ja tällä viikolla puolestaan oli kaikilla muilla joukkueilla J1T-leirin vuoro. Muut pasikuskit luonnollisesti lähtivät pasien tai kuormureiden kanssa leireilemään, mutta itsepä kuuluin siihen kolmen kuskin joukkoon, jonka oli määrä lähteä rykmentin ITKK-leirille Isosaareen.

12.7 ITKK 96:han on siis ilmatorjuntakonekivääri (YouTubesta löytyy kuvapätkiä), jollainen on mahdollista törkätä myös pasin katolla olevaan kehälavettiin. Senpä takia tälle rykmentin leirille oli ITKK-ampujien lisäksi lähdössä myös jokunen pasimies. Itkoleiri alkoi kuitenkin vasta tiistaina, joten maanantai meni vielä leppoisissa merkeissä ja pakkaillessa.


Ti 16.11. - Itkon käsittelyä

Marraskuisen tiistaiaamun pimeydessä Isosaareen lähtö ei heti herätyksen jälkeen tuntunut järin innostavalta.  Kiinnostuskiikarit olivat hieman huurussa, kuten on tapana sanoa. Mieli kuitenkin muuttui aikas nopsaan, kun olimme istuneet 1.JK:n auditoriossa leirioppitunnilla. Harjoitusta johtanut kapu vaikutti ihan kohtuuden mieheltä ja leirin ohjelmakin kaikin puolin hyvältä.

Päiväkin alkoi olla jo valjennut kun tallustelimme Santahaminan päälaiturille taistelu- ja kenttävarustuksen kanssa. Enpä muuten ollut kävellytkään ison repun kanssa sitten huhtikuun; sen jälkeen kun on aina voinut dumpata kenttävarustuksen leiriviikon ajaksi pasiin... Tällä kerralla oli tosin melkoisena mukavuustekijänä se, että omaa rynkkyä ei otettu laisinkaan mukaan.

Jurmokyyti Isosaareen ei kovin kauaa kestänyt, eikä liioin kolmen puolijoukkueteltan pystyttäminenkään. Ennen varsinaisen koulutuksen aloittamista noin 30-henkinen joukkiomme käveli paikalliseen muonituskeskukseen lounaalle. Pieni varuskunta, pieni mukes, hyvä ruoka - se taisi olla itse kunkin toteamus maukkaan lihapullalounaan jälkeen.

Puolenpäivän jälkeen aloitettiin itkon käsittelykoulutus. Oo-Sastoo, lepoo, Oo-Sastoo. Ilmasuojaan! Leko etelässä! Oo-Sastoo - kolmiriviin järjesty, mars mars! Ilmasuojaan! Menee menee!  Koulutusta vetäneen luutnantin ärjyntäaloitus oli aikas shokeeraava - ihan P-kauden meininkiä, ja tiukemmasta päästä siltikin. Hetkisen ehti ajatella, että millainenhan tästäkin leiristä oikein tulee.

Mä heräsin tuossa noita aselaatikoita nostellessa, niin nyt olette tekin hereillä oli kuitenkin seuraava toteamus. Ja tämän jälkeen kyseisestä lutista paljastuikin ihan asiallinen, jopa omalla tavallaan rento kouluttaja. Sykkiminen jäi sikseen, ja rupesimme treenailemaan tarkasti ja hartaasti itkon käsittelyä. Kuljetuskomppania-aikaiset itkokoulutukset antoivat hyvän pohjan, mutta kertaus oli enemmän kuin paikallaan.

Kun lataamiset, patruunanpoistot, piipunvaihdot sun muut alkoivat sujua, ryhdyimme valmistelemaan seuraavan päivän ammuntoja. Alkuun kannettiin aselaatikko jos toinenkin viereiselle kalliokumpareelle, jonne sitten pystyteltiin tukikohtajalustoja miltei ruuhkaksi asti. Niiden päälle kiinnitettiin sekä apuaseita että itse itkoja. Kun ampumapaikat olivat valmiina, palasimme teltoille keventämään taiseluvarustuksen pois, ja jatkoimme sitten mukesiin päivälliselle.

Ruokailun jälkeen haettiin vielä polttopuita, ja sitten olikin iltavapaan vuoro. Iltapalaa mukesissa, istuskelua paikallisessa sotkussa ja lopulta hengailua teltalla kaminaa sytytellen. Ei ollenkaan hullumpaa leireilyä.


Ke 17.11. - Ammuntaa ja asehuoltoa

Yli puoli vuotta olen voinut nukkua kaikki telttayöni ilman kipinä- tai muitakaan vahtivuoroja, koska olen aina ollut leireillä kuskina ja kuskithan tarvitsevat ne yhtäjaksoiset kuuden tunnin unosensa. Nyt ei kuitenkaan ollut mitään ajokkia mukana (vaikka alunperin pitikin olla yksi pasi), joten pääsin nyt sitten tämän kerran nauttimaan öisten vahtivuorojen ihanuudesta. Nakkina oli kalliolla pönöttävien aseiden vahtiminen kello 00-02, onneksi sentään parin kanssa. Itkojen lisäksi ehdimme kyllä kaihoisasti katsella tumman meren takana siintäviä kaupungin valojakin.

Kello 5.30 makoisaan uneen sekoittui metallinen kalina, joka oli peräisin mistäpä muustakaan kuin kaminasta. Kipinämikkohan se siinä halolla hakkasi kaminan kylkeen herätystä huudellessaan. Taas joutui vähän kiinnostusta keräilemään, kun silmät ristissä vääntäytyi ulos pimeään ja kylmään, mutta muun muassa mukesin maukas aamiainen vasta paistettuine sämpylöineen kohotti fiilistä jo aika merkittävästi.

Aamupalan jälkeen pukeuduttiin. Ja pukeuduttiinkin oikein huolella, sillä taisteluvarustuksen alle linjattiin yleisen toiveen mukaisesti ns. gonarotsi eli pakkastakki m/91. Suht tukeva olohan siinä kieltämättä tuli, kun päällä oli t-paita, poolo, villapaita, maastopuvun takki ja vielä gonarotsi, sekä niiden päällä tietenkin vielä lusu ja tetsari. Jalassa oli pitkät kalsarit, nallehousut ja maastopuvun housut.

Vaikka lämpötila oli vain nollan tuntumassa, eikä tuulikaan ollut erityisen kova, niin ei tuo mitenkään liiallista pynttäytymistä ollut. Itse asiassa varustus osoittautui hyvinkin sopivaksi, sillä koko aamu ja aamupäivä kului ampumapaikalla lähinnä seisoskeluun ja ajoittaiseen rauhalliseen kävelyyn. Ammunnoissa oli oikein mukava olla, kun ei missään vaiheessa tuntunut kylmältä.

Itse ammunnat soljuivat suunnitellusti läpi lounaaseen mennessä. Jokainen ampui aluksi apuaseella (käytännössä itkon jalustaan kiinnitettävä tavallinen 7.62 rk) kolmekymmentä valojuovaa merelle viritettyihin pintamaaleihin 300 metriin ja 600 metriin. Seuraavalla kierroksella ammuttiin 2 x 30 valojuovaa ilmamaaliin, eli PSPR:n "kääpiöilmavoimien miesten" lennättämää lennokkia kohti. Osuminen oli tässä hommassa toissijaista, sillä apuasetreenin ideana oli erityisesti treenata itkon tukikohtajalustan ja heijastintähtäimen käyttöä, sekä myös harjoitella tähtäyspisteen muuttamista vieressä tähystävän lataajan havaintoja kuunnellen.

Kun rynkyn kudeilla oli treenattu, siirryttiin ampumaan oikeilla itkoilla. Alkuun vyötettiin 20 kutia siten, että joka toinen kuula oli kova ja joka toinen valojuova. Niitä ammuttiin 300, 600 ja 900 metrin pintamaaleja kohti. Sitten käytiin vielä kahteen kertaan ampumassa 30 kudin vyöt lennokkia päin.

Ammuntojen jälkeen oli varsin hyvä fiilis siitä, että tuli päästyä ja lähdettyä tälle leirille. Olihan tuo ihan hieno kokemus päästä kokeilemaan itkon jytkettä, vaikkei se nyt parin ensimmäisen sarjan jälkeen kovinkaan kummoiselta enää tuntunut. Aseen vieressä lataajana seistessä rytkytys tuntui ehkä himppasen kovempana kuin ampujana ollessa.

Kun vielä kuditkin lähtivät ihan suht hyvään suuntaan, ja valvojaskappareilta tuli pariin otteeseen kehuja erityisesti hyvistä korjausliikkeistä, niin ihan hyvä makuhan näistä ammunnoista jäi. Hauskaa päästä vielä näilläkin aamuilla kokemaan jotain uutta ja "jännää".

Maastolounaan jälkeen pakkailtiin aseet ja jalustat laatikoihin, ja roudattiin ne Peninniemen mäen päältä alas kuorma-auton kyytiin. Tässä vaiheessa meinasti tulla jo vähän lämmin, mutta heti kohta käytiinkin teltalla keventämässä varustusta. Sen jälkeen iltapäivä jatkui Isosaaren kasarmilla.

Ensimmäisenä roudattiin taas ne pahuksen laatikot autosta alakerran käytävälle, jossa ruvettiin ohjattuun asehuoltoon. Hommaa veti reissussa mukana ollut teknikkoluutnantti, jonka kanssa homma tehtiinkin varsin pedantisti. Itkojen, jalustoiden ja muiden rensseleiden huoltoon vierähti nelisen tuntia. Välillä käytiin mukesissa syömässä ja lopuksi kannettiin vielä kerran samat, painavat laatikot kuorma-auton kyytiin.

Huollon jälkeen ilta kului leppoisasti sodessa, iltapalalla ja saunassa. Tuuli yltyi illan mittaan, ja nukkumaanmenon aikoihin mukaan kuviohin tuli myös voimistuva rännänsekainen vesisade. Muutaman tunnin unien jälkeen heräsin naamalleni tippuvaan veteen, mutta paikkasin tilannetta kaivautumalla syvemmälle makuupussiin.


To 18.11. - Marrasmyräkkää ja sotilaallista voimaa

Aikaisen aamun hyvät uutiset olivat siinä, että neljästä viiteen kipinää pitänyt heppu tarjoutui pitämään myös meikäläiselle kuuluneen viimeisen puolituntisen. Huonot uutiset puolestaan olivat ne, että tuulen tuiverrus oli kaatanut ainakin yhden nurkan teltastamme, ja lötkön kankaan läpi telttaan oli tiputellut vettä sieltä sun täältä. Niinpä yksikään vaatteeni tai varusteeni ei ollut täysin kuiva, tosin mikään ei onneksi ollut ihan läpimärkäkään.

Mikään kovin viehättävä aamufiilis ei ollut, kun kömmin kosteasta teltasta ulos kosteissa tamineissa. Ulkona puhalsi kunnon puhuri, lähes myrskytuuli, ja sen mukana tuli vettä ja räntää vaakasuorassa. Lisäksi oli tietysti pilkkopimeää, ja niin luonto kuin kaikki varusteemmekin olivat enemmän tai vähemmän litimärkiä. Siinä sitten purettiin telttaa, yritettiin laskea kalustoa ja suunnattiin lopulta muonituskeskukseen aamiaiselle.

Keli oli niin huono, ettei se oikeastaan edes ketuttanut. Sitä vaan meni tuulessa ja tuiverruksessa eteenpäin. Tieto siitä, että lähitunteina pääsee takaisin lämpimälle ja kuivalle kassulle Santahaminaan lämmitti kummasti. Ehdittiinpä sitä venekyytiä odotellessa hetki viettää aikaa myös Isosaaren kasarmilla.

Laiturissa ollut jurmo keikkui melkoisesti aallokossa, kun roudailimme varusteitamme paatin kyytiin. Vesisade oli onneksi jo vähän vähentynyt. Ennen kuin reippaan aallokon maustama merimatka saattoi alkaa, ehdittiin kokea myös tragikoominen tilanne, kun yhden taistelijan kypärä (korvaushinnaltaan aika lailla kalleimmasta päästä varusteluetteloa) pudota plumpsahti veteen, ja tietenkin juuri siitä hädintuskin kypärän mentävästä välistä, joka veneen ja laiturin väliin jäi. Tilanne sai kuitenkin onnellisen lopun, kun skapparit onnistuivat noukkimaan kypärän venehaan avustuksella ylös merestä.

Santiksen päälaiturilla meitä vastaanotti ensilumi, joka tosin oli hyvää vauhtia muuttumassa loskaksi. Se ei kuitenkaan menoa pahemmin haitannut, sillä olihan koko varustus jo valmiiksi enemmän tai vähemmän märkä. Tuntuipahan ainakin lämpimälle ja kuivalle kasarmille palaaminen mukavalta, ihan kuin olisi kotiinsa tullut.

Varusteiden kuivumaan virittely ja purkaminen sujui hymyssä suin, sillä tuvassa meitä lähinnä uitetulta näyttäviä itkoleireilijöitä oli vastaanottamassa koko muu pasikuskikaarti, joilta tietysti saatiin jokunen hetki kuittailua. Yksikön harjoitusviikko oli nimittäin edennyt kassumajoitusvaiheeseen juuri sopivasti myrsky-yöksi.

Iltapäivän mittaan ehti ottaa kunnon päiväunet, mutta niiden jälkeen pieni epätieto alkoi vallata alaa. Ensin pelättiin tietoa tulevasta telttayöstä, joka ei juuri nyt tähän saumaan tuntunut hirveän houkuttelevalta vaihtoehdolta. Pian alkoi onneksi liikkua juttua siitä, että nukuttaisiin sentään kassulla tämä viimeinen yö, mutta seuraava mietyttävä aihe oli illan ohjelma. Meitä itkk-leiriltä tulleita, ajohommattomia kuskeja kun saattoi odottaa myös aketuksen perusteiden treenaaminen Helsinki-simussa, joka ei sekään hirveämmin innostanut.

Kun käsky viimein tuli, ilta muuttui kertaheitolla hyväksi. Tehtävänänne on näyttää k-valtiolle sotilaallista voimaa. Ja se tapahtui pasimiehille sopivasti siten, että lähdimme kiertelemään Santahaminaa kolmen pasin letkassa. Kuusi kuskia ajoi, ja me loput sekä muutama komento- ja huoltojoukkueen taistelija miehitimme sitten pasien takaluukut ja koitimme näyttää uhkaavan särmiltä sotilailta.

Parin tunnin ilta-ajelu oli mitä letkein. Itse olin siis tällä kertaa pasissa matkustajana, mutta se ei haitannut pätkän vertaa. Otin nakkipipon päähän ja menin radistin paikalle, joten pystyin juttelemaan ajajan ja johtajan kanssa samoilla linjoilla koko ajelun ajan. Kun päällekin oli tullut laitettua riittävästi vaatetta, eikä kylmä päässyt yllättämään, niin hommahan oli kuin olisi pasikurssille palannut. Leppoisaa ajelua sinne sun tänne. Ja nyt kun ei enää opeteltu, sana oli vähän väliä vapaa myös diipadaapalle. Kaikki mahdolliset tiet ja maastourat ehditiin illan mittaan koluta, ihan kuten aikanaan kurssillakin.


Pe 19.11. - Nakkeja ja pikkupakkasta

Aamu aloitettin virittelemällä kaiuttimista ilmoille päivän tj-teemabiisi: Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän.

Muuten päivä kului rötväillessä, ja välillä pieniä nakkeja suorittaen. Ensi viikolla meidänkin komppaniamme lähtee sotimaan rykmentin taisteluharjoitukseen, joten tämän leirin ajoneuvoja ei palautettu, mutta niitä piti sen sijaan käydä tankkailemassa. Lisäksi aikaa kului muutaman uuden ajoneuvon hakemiseen sekä ajokkien järjestelyyn yläkentällä.

Vallitsevana säätilana oli mukava, pikkupakkasen maustama kuiva pilvipouta. Edellispäivän sohjot olivat jäätyneet jääkoppuraksi. Vaikka varsinainen lumipeite ei vielä ollutkaan kummoinen, niin haju-, tunto kuin näkömuistikin bongasivat silti erilaisia aistimuistoja edellisen ennätystalven p-kaudesta.
 
Reservin talvi alkaa selvästi tehdä tuloaan...

Marraskuinen pikaleiri

Yleensä kotoa saarelle lähtiessä vallitsee sellainen hivenen haluton ääh, joko taas takaisin -fiilis. Jostain syystä maanantai-iltana näin ei kuitenkaan ollut, vaan automatka Santikseen taittui varsin neutraalein mielin. Johtuikohan sitten siitä, että olin juuri ennen lähtöä laskeskellut aamuja (TJ60), ja todennut, että jäljellä on enää maksimissaan 14 leiriaamua ja 20 kassuaamua. Loput ovatkin sitten lomia. Alkaa siis oikeasti olla jo aika vähän! Lisäksi kolmipäiväinen vapaa oli ollut mukava ja monipuolinen, eikä edessäkään ollut kuin kolme palveluspäivää ennen seuraavia kolmen päivän vapaita. Jes!


Tiistai 9.11. - Pakkaamista ja syysmyräkkää

Alfa-joukkueella oli viikon ohjelmassa J1T-leiri, jossa tiesimme tarvittavan myös paseja. Niinpä tiistaisten aamutorkkujen lomassa yritettiin vatvoa sitä, ketkä meistä kuskeista sinne leirille olisivatkaan nyt lähdössä.  Jossain vaiheessa tuli tieto, että vaunuja lähtee kaksi, joista toisen kävimme pasiparini kanssa  hakemassa yksikön pihaan. Sen jälkeen tuvassa jatkettiin kuka lähtee - kuka jää -neuvotteluita. Lopputulema oli sellainen, että kuuluin vakkariparini kanssa lähtijöihin. Ei siis muuta kuin kamojen pakkaus ja menoksi.

Heti ulkona yläkentällä odotti hivenen shokeeraava näky. Pasien vieressä oli isoja reppuja ja taisteluvarustekasoja reilusti yli kolmekymmentä kumpiakin, minkä lisäksi kentällä oli laskentavalmiissa muodossa ihan riittävän mittava joukkuekohtainen kalusto. Puolijoukkuetelttoja kaikkine oheiskilkkeineen oli neljä settiä, ja päälle tulivat vielä pakolliset tellulaatikot, navet sun muut rensselit.

Mikä parasta, kahden pasin lisäksi käytössä ei ollut kuin kaksi hassua Land Roveria - ei peräkärryjä, pakuja tai kuorma-autoa. Oli siis aika aloittaa pakkaamisihme. Emme epäilleet, etteikö tavaroita saataisi kahteen vaunuun mahtumaan, mutta kun lisäksi pitäisi mahtua yli kolmekymmentä jamppaakin kyytiin...

Tilanne oli sen verran absurdi, että se lähinnä huvitti. Sitten vaan pasikuskien johdolla pakaamaan, totesi luutnantti. No, eihän siinä muu auttanut kuin tehdä työtä käskettyä. Ensimmäistä kertaa täytyi kivuta kuormaliinojen kanssa katolle, ja sitoa reppuja ja telttoja sinnekin.

Tavarat saatiin kuin saatiinkin yllättävän siististi pakattua kahteen vaunuun. Tässähän on ollut jo ihan pakkaamisen meininkiä, joukkueen kouluttajakin kävi toteamassa. Silti pudistelimme päitämme, koska tiesimme, että kyytiläisille tulee ihan vähintään älyttömän ahdasta, jos nyt edes kaikki mahtuvat kyytiin.

Pian pakkausoperaation päätyttyä paikalle saatiin kuin saatiinkin yksi masi, jota ohjasti myös yksi samassa tuvassa asuvista pasikuskeistamme. Niinpä seuraavassa hetkessä paseista otettiin kaikki äsken pakatut tavarat pois ja lastattiin ne vuorostaan masin lavalle. Tee työtä jolla on tarkoitus -slogan saattoi käydä jollakulla mielessä noin niinkun ironisesti ajatellen, mutta ei tämä uusi käänne kyllä oikeasti harmittanut. Parempi vaan saada tolkuttomat rojukasat pois paseista.

Iltapäivän koulutusaiheena olikin sitten paseihin tutustuminen. Me vaunukuskit pidimme alkuun pienen tietoiskun paseista ja matkustuskäytännöistä, ja sen jälkeen joukkue rupesi treenaamaan kouluttajan johdolla kiilaan jalkautumista ja vaunuun nousemista. Itse seurasimme tilannetta sivummalla ja tarkkailimme tuulen mukana leijailevia lumihiutaleita.

Marraskuinen iltapäivä alkoi jo hämärtyä, kun lähdimme liikkeelle. Keli oli kylmän tuulinen, ja lumihiutaleita oli tullut sen verran, että hiekkateillä oli juuri ja juuri valkoinen peite. Yllättävän talvinen tunnelma siinä kyllä kieltämättä oli, kun ajelimme sinisenä hetkenä vaunuja pöpelikköön pois vaalealta tieltä, ajovalojen valaistessa lumihiutaleita. Vaatettakin oli tullut pyntättyä sen verran, että oli sopivan lämmin jopa vaununjohtajan luukussa seisoessa.

Varsin pian sade muuttui kuitenkin vedeksi, ja talvi-illan tunnelma vaihtui marraskuun myräkäksi. Tuuli tuiversi, vettä satoi. Oli siis pimeää, kylmää ja märkää. Hivenen mieluummin sitä olisi ollut tuvassa rötväämässä ja suunnittelemassa grillillä käyntiä, mutta ei. Tässähän sitä syödään risottoa säkkipimeässä metsässä vesisateessa, vain parin kilometrin päässä kasarmilta.

Kuskasimme joukkueen illaksi Helsinki-simulaattorin kupeeseen treenaamaan. Vaunukuskeja ei onneksi otettu mukaan, vaan saatoimme pysyä sateensuojassa paseissa. Välillä kävimme hakemassa polttopuita ja naputtelimme niitä pienemmiksi ryhmityksessä olleen masin lavalla, pressun suojissa.

Kymmenen aikoihin ajelimme viimein porukat takaisin ryhmitykseen, jossa ruvettiin heti pistämään kaminoita tulille. Kohta selvisi, että tuulenpuuska oli kaatanut yhden - onneksi tyhjän - teltan päälle puun, ja vieressä oli vieläpä pari puuta osittain kaatuneena konkelossa. Tuulikaan ei osoittanut tyyntymisen merkkejä, joten kouluttaja päätti, että jätetään teltat paikoilleen, pakataan kaikki muu kalusto mukaan ja lähdetään kasarmille nukkumaan.

Päätös oli iloinen yllätys varmaan ihan jokaiselle, minkä huomasi siitäkin, että kaluston laskennat ja pakkaamiset suoritettiin tehokkaasti ja nurinatta. Siltikin kello oli jo 0.50, kun lopulta pääsin hiippailemaan omaan punkkaan nukkumaan.


Keskiviikko 10.11. - Moottorimarssia ja mukavampaa leireilyä

Kuskit saivat nukkua seitsemään, kuten pitikin, ja hattua täytyy nostaa muuannelle alikille, joka toi aamiaisen herätyshetkellä tupaan! Juuri ehti karjalanpiirakat mutustella samalla kun puki, ja sittenpä täytyikin heti lähteä liikenteeseen. Kello 7.30 ohjelmassa oli pystyyn jääneiden telttojen pakkaaminen. Enää ei kuitenkaan satanut, tuuli oli tyyntynyt ja aamukin alkoi valjeta, joten märässä metsässä oleminenkin tuntui heti paremmalta.

Joukkue treenaili aamupäivän Helsinki-simulaattorilla, ja me kuskit pysyttelimme viereisessä metsikössä pasien ja masin luona. Hetkinen tuli torkuttua, tovi jos toinenkin puhuttua niitä näitä, ja välillä oli ihan hommiakin, kuten vaikkapa ruoan hakua ja jakoa. Lounaan jälkeen tuli jo ihan lämmin, kun kaikki kalusto otettiin masin lavalta pois, laskettiin ja pakkailtiin uudestaan tiettyyn järjestykseen.

Iltapäivästä piti myös viedä pari Land Roveria yksikön eteen. Toisen vaunun kuskit ajoivat lantikat sinne, ja me menimme pasilla perässä hakemaan kuskit poies. Jotenkin kummassa paluureitiksi tuli valittua Sahara, jonka pomput saa tuntumaan matkustamossa melkoisena röykytyksenä ihan asiallisia nopeuksiakin ajellen. Kyytiläisenä olleet kuskit tulivatkin perille päästyämme kiittelemään oikein kädestä pitäen, ja lupasivat vuorostaan heittää meidät ensi kerralla jonnekin, kun tarve tulee...

Iltapäivän ratoksi viriteltiin vielä pienoinen notskikin, jonka äärellä leireily tuntui taas ihan hyvältä vaihtoehdolta. Päivällisen jälkeen kuskasimme joukkueen Saharan pohjoispäätyyn perustamaan uutta ryhmitystä. Edellisyö oli syönyt joukkueen vahvuutta sen verran, että tällä kertaa riittti kahden teltan pystyttäminen. Pystytystouhujen lisäksi masin purku- ja uudellenlastaushommissa tarvittiin taas useammankin kuskin käsipareja. Mutta näin sen pitää ollakin - kuskit tekevät kuskihommia ja siinä se.

Iltapuolesta siirryttiin hetkeksi yksikköön, Kaartin kassun luokkaan, jossa oppitunnin aiheena oli moottorimarssi ja siihen liittyvät käytännöt ja kuviot. Kuskikoulutuksessa ollaan toki käyty asioita läpi ajoteknisestä vinkkelistä, ja onhan sitä moottorimarsseja palveluksen varrella ollutkin, mutta tällä kertaa katseltiin asioita enemmän taktisessa mielessä ja komppanian toiminnan kannalta. Niinpä tunti oli ihan avartava myös kuskille.

Ja mitäs muuta sitä seuraavaksi oltaisiinkaan tehty kuin lähdetty treenaamaan moottorimarssia. Santiksen tuttuja teitä kun hivenen lähtee kiertelemään, niin äkkiä saadaan 20 kilsan moottorimarssi aikaiseksi. Ja sen kun ajelee kahteen kertaan, niin siinähän sitä iltaohjelmaa jo on. Ensimmäisellä vedolla mentiin vilkkukuittauksen kanssa 100 metrin välein ja toisella ilman vilkkukuittausta 150 metrin väleillä. Kumpaisellakin kerralla mukaan mahtui vartin marssitauko jalkautuksineen ja taukotoimintoineen.

Ainahan sitä jotain hiottavaa on, mutta varsinkin toinen veto meni ihan mukavasti. Vähän lisähaastetta tuli siitä, että vaunumme ajovalot rupesivat temppuilemaan, ja pimenivät vähän väliä - tietenkin yleensä juuri mutkassa. Onneksi pitkät sentään toimivat.

Ryhmitykseen päästyämme kuskeille napsahti nakki, jolta olemme kuskikaudellamme toistaiseksi ihmeen hyvin välttyneet: vaunun maastouttaminen. No, aika äkkiähän sitä nyt jonkinmoisen etupään naamioinnin teki parilla navella ja parilla kepillä, vaikka alkuun homma tuntui väsyneenä ja säkkipimeässä harvinaisen tympivältä. Mieliala kuitenkin parani heti, kun pääsi virittelemään makuupussia lämpenevään telttaan.


To 11.11. - Lomille kesken leirin

Telttamajoituksessa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että täytyi nousta ylös kuudelta. Teltassa oli meinaan niin passeli lämpötila, ja makuupussikin tuntui niin mukavalta, että muutaman tunnin olisi hyvin voinut vielä unosia jatkaa... Ei kuitenkaan auttanut kuin pistää makuupussi pakettiin ja teltta ajoon. Pasin ylläkin oli se pahuksen nave rullailtavana heti aamun alkajaisiksi.

Ryhmityksen purkamisen ja aamiaisen jälkeen ajoimme porukan taas Helsinki-simulle, jonka sisään he hävisivät. Itse jäimme vaunuille. Nuotio oli juuri rakenteilla, kun luutnantti huusi simulaattorilta pasikuskeja. Hetken kävi mielessä, että nyt tulee käsky laittaa tappelukamat ylle ja lähteä verestämään vanhoja kuljun aketustreenimuistoja...

Mutta ei sentään. Jotta ei mene ihan neppailuksi, niin laitetaan vaunukuskit tekemään vaunuhommia. Ja mitäs muuta ne paikallaan seisoville vaunuille voisivatkaan olla kuin naamioverkkojen virittelyä... Ensimmäistä kertaa toivoin, että pasimme katolla olisi ollut kuljuaikoina useampaan kertaan kokeiltu, varta vasten pasille optimoitu naamiopaketti, mutta turha toivo. 2. JK:ssa oli kyllä navepaketteja tykkihallissa, mutta niitä ei koskaan käytetty, ja nyt kun SpolKissa taas näytetään navettamisesta tykkäävän, niin ilman pitää pärjätä.

Hetken punoimme verkkoja yhteen, naamioimme jotenkuten kohtalaisesti toisen pasin ja toisen katolle laitoimme sopivasti rullatut navet odottamaan naamiointidemonstraatiota. Ennen lounasta koko joukkue kävikin sitten seuraamassa pikaista naamiointikoulutustamme. Lounaan jälkeen koko joukkueella oli taukoa, joka kului mukavasti kuskitason nuotion äärellä turisten.

Puoli kahden aikoihin joukkue jatkoi koulutustaan, ja me ajoimme vaunuparini kanssa yksikölle. Meille oli nimittäin myönnetty lomat alkamaan torstaina, meikäläisellä jo kello 16. Niinpä alkoi olla kuskien vaihdon aika. Leiri oli kuitenkin kokonaisuudessaan ollut kuskin kannalta sen verran mukava, että juuri vaihtohetkellä ei olisi edes pahemmin harmittanut jäädä vielä vuorokaudeksi leireilemään. Tosin eipä kyllä harmittanut myöskään roudata kamoja tupaan, laitella niitä kaappiin ja käydä suihkussa...

Kun sitten neljän aikoihin lomille lähtiessäni pimeys oli taas laskeutunut ja vesisade alkanut, tiesin, että tämä oli ehkä sittenkin taktisimpaan ajankohtaan anottu loma koko intin aikana.