Loppusodan jälkeen on tullut lähinnä lomailtua, mitä nyt toissa maanantaina täytyi käydä yksi päivä rötväämässä ja tappamassa aikaa kassulla. Sen perään olin joulun tienoolla kahdeksan päivää lomilla, ja nyt keskiviikkona-torstaina käväisin taas paratiisisaarella löhöilemässä kahden päivän ajan, lomapäivät kun eivät ihan riittäneet 13 päivän yhtämittaiseen lomaputkeen.
Mutta mikäpäs siellä oli ollessa; paljon nukkumista, vieläkin enemmän muuta rötväilyä, tasaisin väliajoin ruokailuja ja loppuaika sotkussa notkumista. Koko saari oli huomattavan autio ja unelias, kun melkein kaikki tuntuivat olevan lomilla: niin skapparit, valtaosa kotiutuvista kuin osa ei-kotiutuvistakin. Oma, normaalisti varsin eloisa 14 hengen tupammekin oli nyt oudon hiljainen, kun meitä asustajia oli näinä välipäivinä paikalla parhaimmillaankin vain neljä.
Tietysti sitä tuli punkassa rötvätessä mietittyä, että onko tässä parin päivän kassutorkkumisessa lomien välillä nyt yhtään mitään järkeä... No eihän siinä tietenkään ollut, mutta nyt oli tosiaankin niin vähän aamuja jäljellä, ettei se haitannut, joskin aika kyllä tuntui nyt kuluvan tuskallisen hitaasti. Taisi se kuitenkin olla ihan hyvä veto käyttää ne ratkaisevat kaksi lomapäivää enemmän jo aikanaan jouluukuun alussa, jolloin olisi saarella saattanut jotain joutua tekemäänkin. Nyt riitti kunhan olla möllötti ja kävi välillä ihastelemassa ilmoitustaululla ensi viikon ohjelmaa, jossa luki vihdoin se odotettu sana: kotiuttaminen.
Sotilaskodin kuskien pöydässä istuessakin saattoi sivukorvalla kuunnella, kuinka nuoremman saapumiserän kuskit puivat kuljetuskomppanian päivystysvuoroja, viikonlopun ajopässinakkia ja hallipalveluksessa sattuneita kommelluksia. Kultaisia kuljumuistojakin herättäneet puheet kuulostivat toisaalta niin kovin tutuilta, mutta toisaalta sitä saattoi erittäin hyvillä mielin itsekseen todeta, että eipä enää liikuta meikäläistä. Tai ei vaikuta mun aamuihin, kuten intissä on tapana sanoa.
***
Tässä parin rötväilypäivän aikana oli aikaa myös miettiä ja tuottaa vielä yhdensorttista yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. Tupaporukat ja pasihommat ovat jo tässä viime viikkojen mittaan tulleet käsitellyiksi, mutta pitäydytäänpä tällä kertaa kurissa, tavoissa ja armeijaelämässä yleisemmällä tasolla.
Joukossa on myös pari hyvinkin sekalaisita, muistista putkahtanutta tunnelmakuvaa inttivuoden alkupuoliskolta.
Joukossa on myös pari hyvinkin sekalaisita, muistista putkahtanutta tunnelmakuvaa inttivuoden alkupuoliskolta.
P-kauden hommia ennätystalvena
Vuoden takaisesta P-kaudesta 2. JK:ssa tulee ensimmäisenä mieleen lumi, pakkanen ja tekemisen runsaus. Ohjelmaa riitti aamusta iltaan, mutta kyllähän sitä jotenkin myös jaksoi sykkiä, kun kaikki oli uutta. Sellainen tässä sitä nyt ollaan intissä -fiilis, kuten olen sitä jo pariin kertaan aiemminkin kuvannut, auttoi jaksamaan paikoin älyttömät käytännöt. Kuten millaiset? Yksi esimerkki tuhannesta olkoot se, että 20 asteen paukkupakkasillakaan ei tietenkään saanut pitää alhaalla karvalakkiin kuuluvia korvaläppiä, ellei sitten sattunut olemaan korvatulehdusta...
Kuri oli P-kaudella tietysti suht tiukkaa, eikä aikamääreistä tai yleisestä särmyydestä tingitty. Viitosella oltiin tuvissa, kolmosella oli kaapit kiinni, kakkosella istuttiin jo taistelujakkaroilla, ja jäpittäminen oli huipussaan minuutilla. Sisällä liidettiin ja ulkona juostiin liukastumista vältellen muotoon, josta saatiin myös harva se kerta palata sisään korjaamaan, alkaen oikealta ja vasemmalta, tupiin - mars ...jaaa mars! Milloin syynä oli huono minuuttikäytös tai epäsiistit tuvat, milloin puhuminen järjestyttäessä.
Tahtimarssina mentiin paikkaan kuin paikkaan, rivistöliikkeet tulivat tutuiksi, eikä epäsärmiä marssimuotoja suvaittu. Muoto ei veny! Ruodut särmää! Varsin usein täytyi myös laulaa yksikön marssilaulua, vaikkei siitä koskaan kovin kummoista kuoroteosta meidän suilla saatu. Kuitenkaan sanat tuskin koskaan pääsevät täysin unohtumaan; sen verran monta kertaa ehti P-kauden aikana kuulla, että kauan on kärsitty vilua ja nälkää. Jos jostain biisistä tulee P-kausi mieleen niin tuosta; sitä kun oli ensin hoilannut marssiessa, ja sitten kuullut keskusradiosta, niin johan se sen jälkeen soi kaikilla päässä. Toinen nukkumaanmenoa edeltänyt keskusradiohitti oli tuntemattomaksi jääneestä syystä Muumien teemamusiikki .
Päivien koulutusaiheet sisälsivät melkein aina jotain uutta, mikä oli ihan piristävää. Jos iltavapaata oli, se hupeni yleensä jonottamiseen. Aluksi jonotettiin päivystäjälle, jotta pääsi ulos yksiköstä, sitten seistiin sotkun jäätävän pitkissä jonoissa, ja sen jälkeen pääsikin taas jonottamaan tovin jos toisenkin oman yksikön päivystäjän pöydälle. Pian sodevisiitin jälkeen olikin sitten jo aika ruveta särmäämään punkkia ja taittelemaan päiväpeitteestä siistejä pinkkoja taistelujakkaroille.
Kun tätä nyt yli kolmesataa aamua myöhemmin miettii, sitä alkaa ymmärtää, mistä sanonta ihan P-kauden hommia on peräisin. Ei tuota menoa olisi enää pitkään aikaan jaksanut muuten kuin korkeintaan hetkellisesti ja silloinkin läpällä, mutta tuolloin alokkaana se jotenkin vain kuului asiaan.
Tunnelmakuva. Taistelen oppitunnilla torkahtamista vastaan mukesin elokuvasalissa, joka on ahdettu täyteen vihreäasuisia miehiä. Alikit partioivat reunakäytävillä ja yrittävät bongata nuokkuvia päitä. Vierustoverini alkaa kuorsata, joten tökkäisen häntä kylkeen, ennen kuin asiasta nousee isompi haloo. Vihdoin joku käskee porukan ulos tauolle. Ulkona on nätti pakkaspäivä, ja taukoa vietetään isojen lumikasojen keskellä. Läppä lentää, ja välillä ajankulua ja lämpöä haetaan lumipallo-footbagillä.
Tunnelmakuva. Taitaa olla kuudes päivä intissä. Olemme ensimmäistä kertaa matkalla ampumaradalle. Lumi narskuu rytmikkäästi pakkassaappaiden alla. Niin edessä kuin sivullakin näkyy joukkuetovereita, joiden selässä keikkuu ampumaratavarustuksella täytetty pikkureppu. Rynkky roikkuu käsien kannattelemana etupuolella, eikä sen kantaminen vielä tunnu kovin luontevalta. Kävelytahti on aika kova, koska taas on ainakin olevinaan kova kiire. Pakkanen tuntuu poskipäissä, mutta fiilis on hyvä. Tässä sitä nyt ollaan armeijassa!
Kuria kultaisessa Kuljetuskomppaniassa
Kuljetuskomppaniaan siirtyminen tapahtui 8 viikon mittaisen P-kauden päätyttyä heti maaliskuun alussa. Kuljussa homma toimi! olemme jälkeenpäin todenneet useasti pasikuskikollegoiden kanssa. Niin se vaan oli. Tietysti yksikön pieni koko (alle 100 jamppaa johtajat ja vanhemman saapumiserän kuljukuskit mukaan lukien) auttoi siinä, että tieto kulki hyvin joka suuntaan.
Mutta ei kulju mikään gonasäkkien mesta ollut, vaikka sellainen maine kuljetuspuolella tahtoo herkästi olla. Tosiasiassa kuri oli yllättävänkin tiukkaa, ja jatkui sellaisena oikeastaan ihan kesään saakka. Jos punkat eivät olleet särmiä, niin ulkoa palattiin kyllä korjaamaan niitä. Ja sittenhän tuli tietysti kiire mukesiin, ja matka taitettiin tahtijuoksua. Ja tahtijuoksunkin oli syytä toimia, muuten tuli taas lisää noottia.
Kuljetuskomppaniassa mitä nopeammin, sitä nopeammin -slogankaan ei ollut pötypuhetta. Jos päivällisen jälkeen siivouspalvelu hoidettiin nopsasti pois päiväjärjestyksestä (ja se tosiaankin myös hoidettiin ja tarkistettiin), iltavapaat saattoivat alkaa parhaimmillaan jopa ennen kello 17:ta. Harvoin meni kovin paljoa yli viiden, eikä iltavapaiden alkaminen vaatinut koskaan samanlaista toivotonta kello kuuden odottelua kuten muissa yksiköissä.
Oivat varusmiesjohtajamme saivat kyllä kiitettävällä tavalla potin haltuunsa. Vastavuoroisuus toimi ja koko komppanian yhteishenki kohosi. Kun hommat hoidettiin hyvin, kaikilla oli mukavaa, ja johtajatkin mitä toverillisimpia. Jos taas jokin homma tökki, se kyllä kävi heti selväksi.
Tässä yhteydessä pitänee myös mainita ykkösjoukkueeni kovaääninen, tummaihoinen alikersantti T.Y., joka varmasti hämmensi ensialkuun itse kutakin. Enkä varmaan itse ollut edes sieltä ennakkoluuloisimmasta päästä. Varsin nopeasti kyseinen herra paljastui kuitenkin paitsi vaativaksi, niin myös erittäin reiluksi ja huumorintajuiseksi jampaksi, joka kyllä varmasti jäi hyvällä jokaikisen 1/10 -kuskin mieleen.
Mitä koulutuspuoleen tulee, niin se jakautui jaksamisen kannalta loistavasti kahteen erilaiseen aihepiiriin, kuljetushommiin ja taistelukoulukseen, jotka vuorottelivat taukoamatta. Siinä missä yksi päivä saattoi vierähtää luokassa ennakoivan ajamisen jippojen parissa, niin seuraavana päivänä löysitkin itsesi ehkä aamutuimaan ajotunnilta ja sen jälkeen asutuskeskustaistelua treenaamasta.
Varsinkin tuota aketusta treenattiin verrattain paljon ja hartaasti, minkä tuloksena esimerkiksi huhtikuisella E4A-leirillä pataljoonan komentaja oli sitä mieltä, että kulju aketti jopa paremmin kuin 2. JK. Eli suomeksi: kuskit päihittivät spollet ;)
Kesää kohti mentäessä meno hivenen muuttui, kurikin ehkä aavistuksen löystyi, ja hyvä kuljuhenki sen kuin säilyi ja parani. Kuuden viikon pasikurssi, ja erityisesti viikon pasileiri olivat kyllä eittämättä intin parasta aikaa, kuten jo silloisissa blogiteksteissä varovasti hehkutin. Muut kesäkuiset viikot menivät sitten taas osaltaan jo varsinaisissa kuskihommissa, ja osaltaan monenmoisessa, vähän turhauttavassakin täytekoulutuksessa.
Tunnelmakuva. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Joka puolella avautuu vihertävä, länsi-uusmaalainen peltomaisema. Seisoskelen nakkipipo pääsä pasin takaosassa, radistin paikan luona olevasta luukusta ulkona. T-paidassa tarkenee oikein mukavasti maantienopeuksillakin, sillä lämpötila hipoo hellelukemia. Hetki sitten olin vaununjohtajana, ja nyt odottelen kyytiläisenä ajovuoroa. Pasileiriviikko on juuri alkanut. Elämä hymyilee. Olisipa intti aina tällaista.
Tunnelmakuva. Kello on noin puoli kymmenen illalla. Pesen hampaita kuljetuskomppanian vessassa, ja katselen ikkunasta ilta-aurinkoa, joka ei vain ota laskeakseen, sillä eletään vuoden valoisinta aikaa. Talven pimeydessä tämä kasarmielämä tuntuu melkeinpä helpommalta, mutta nyt kun valoisan kesäillan hienoimpina hetkinä pitäisi ruveta nukkumaan, sitä huomaa jotenkin selvemmin, kuinka sitä ollaankaan täällä "vankina". Kävelen takaisin tupaan, jossa tupakaveri kertoo jostakin päivällä sattuneesta töhöilystä. Kaikki repeävät nauramaan. Ei täällä nyt niin kovin kurjaa taida sittenkään olla.
Kuskina spollejen joukossa
Vanhojen kuskien kotiutumispäivänä heinäkuussa koitti paluu 2. JK:hon. Yhdeksän kuukauden spolleilla oli jäljellä vielä koulutuksen huipentava kolmekuukautinen J2-kausi, joka näin pasikuskin kannalta oli kokonaisuutena ihan mielekäs. Pasin ajamista riitti aika mukavasti, niin monipuolisilla leiriviikoilla pitkin pääkaupunkiseutua, kuin välillä myös ihan normaaleina kassuviikkoinakin.
Meidät kuskit jaoteltiin eri joukkueiden matkaan, itse olin yksi bravo-joukkueen neljästä pasikuskista. Silloin kun meitä ei pasin ratin takana tarvittu, olimme ihan rivijääkkärinä joukkueen koulutuksissa mukana. Kassuviikkojen koulutusaiheet olivat aika pitkälti perusjippojen kertauksia, joten ne sujuivat pasikuskilta siinä missä spolleiltakin. Motivaatiota vaan täytyi välillä vähän keräillä.
Mutta sama se tilanne oli spol-miehistölläkin. Muista yksiköistä miehistö oli jo kotiutunut puolen vuoden jälkeen, mutta 2. JK:stapa ei. Niinpä gonahtaminen, eli tietynlainen yleinen löysyys ja kurin höllentyminen oli väistämätöntä, ja se ajoittui eritoten juuri tuohon heinäkuun puoliväliin, jolloin spollet saivat paitsi meidät uudet pasikuskit, myös uudet, oman saapumiseränsä johtajat.
Kuljun jälkeen tuo löysempi kuri oli aluksi jopa pieni shokki, mutta tokihan siihen nopeasti tottui. Kun puoli vuotta oli sentään jo takana, ja toinen mokoma vielä edessä, oli ihan mukavaa, ettei enää ihan joka asiasta oltu nipottamassa. Toisaalta homma meni välillä joillakuilla jo vähän toiseen äärilaitaan, minkä ansiosta ehdittiin kapteenien suusta kuulla muutamatkin puhuttelut ja kärsiä alkusyksyn mittaan muun muassa parit rättisulkeiset.
Vaikka lähes triplasti kuljun kokoisessa komppaniassa ei tietenkään voi ollakaan yhtä tiivistä yhteishenkeä kuin kuljussa, yleinen ilmapiiri oli kyllä ihan mukava. Erityisen tuttujen pasikuskikollegoiden lisäksihän yksikössä oli paljon P-kaudelta tuttuja naamoja niin johtajissa kuin miehistössäkin.
Rento päätös kuskikaudelle
Kun 2. JK:n sotilaspoliisit kotiutuivat lokakuussa, edessä oli muutto viimeiseksi kolmeksi kuukaudeksi SpolKkiin. Hommana oli tietysti edelleen pasin ajaminen, ja tällä kertaa kuskattavana nuorempi saapumiserä. Kuten jo pian SpolKkiin muuton jälkeen Tuntemattoman sanoin kirjoitin: Asialliset hommat hoidettaan, muuten ollaan kuin ellun kanat. Näin se oikeastaan oli ja meni. Mutta hyvä niin. Kyllähän sitä yhdeksän kuukauden sykkimisen jälkeen olikin jo aika ottaa vähän rennommin.
Rentous on ollut monen asian summa. Ensimmäisillä viikoilla kuvioon astuivat hallipalvelusviikot kuljetuskeskuksella. 2. JK:n aikana niitä ei ollut ollut meillä laisinkaan, joten loka-marraskuussa niitä sitten tulla tupsahti peräti kolme viikkoa viiden viikon sisällä. Kun päivät kuluivat kukesin hommissa, tuntui jopa vähän siltä, että onkohan kukaan SpolKissa edes huomannut, että sinne on tullut pasikuskejakin...
No, kyllähän se kai huomattu oli, mutta aika paljon asiaa auttoi myös se, ettei meitä sijoitettu mihinkään joukkueeseen, vaan nimilistoissakin olimme erillisenä 0+0+10 -vahvuisena pasikuskiryhmänä. Niinpä meitä ei käytännössä juuri koskaan tultu hakemaan kassuviikkojen koulutuksiin mukaan. Vielä tänäkään päivänä ei ole täysin selvää, että kuinka tarkoituksellinen linjaus tämä oli, mutta tuskin se ihan pelkkää hyvää tuuriakaan oli.
Viimeinen niitti taisi olla se, että majoituimme kokelastupaan, tai ehkä paremminkin muutamat kokelaat majoittuivat meidän tupaamme, joten tuvan nakkisuoja-aste kohosi kokelastupa-statuksen avulla vieläkin ylemmäs. Meitä tultiin hakemaan hommiin silloin, kun kuskeja tarvittiin, muuten olelimme ja elelimme leppoisasti.
Halliviikkokauden jälkeen alkoikin sitten olla suht tiheällä tahdilla leiriviikkoja, mutta ne kaikki olivat pasikuskille aika helppoja. Ajohommia oli jonkin verran, ja juuri muita hommia ei sitten ollutkaan. Vaunujen käyttöaste SpolKissa ainakin näin J1-kaudella oli selkeästi 2. JK:ta vähäisempää, joten loppupeleissä olisimme ihan mielellämme ajaneet viimeisillä leireillämme vaikka enemmänkin. Mutta ei väkisin...
Kaikesta tästä johtuen kokonaiskuva SpolKista jäi jopa vähän hämärän peittoon. Sekin tietysti vaikutti, että komppania on jakautunut kahdelle eri kasarmille, joten tällaiselle Kaartin kassun asukille Ässä-kassun meno ja meininki on jäänyt aika tuntemattomaksi asiaksi. Mutta varsinkin oman saapumiserän johtajiemme kanssa olemme kyllä tulleet oikein hyvin juttuun, ja saimmepa viimeisillä leireillämme nauttia asiantuntevan moto-AU:mme työnjohtamisesta.
Jotenkin SpolKista jäi sellainen maku suuhun, että pasikuskeja pidettiin jopa tietynlaisina "ammattiosaajina". Johtuuhan meidän 12 kuukauden palvelusaika ainakin PV:n propagandamateriaalin mukaan siitä, että hommamme kuuluu miehistön vaativimpiin tehtäviin... Tämmöinen lehtileike päätyi tietysti myös kuskitupamme seinää koristamaan ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti