Ajoa ja majohajoa

Torstaiaamuna pääsinkin sitten käymään ylimääräisillä aamukahveilla Santahaminan porttien ulkopuolella: vuorossa oli nimittäin B-ajolupakurssin ajonäyte. Kylmä ja tuulinen aamupäivä kului ihan mukavasti lämpimässä autossa kruisaillen, kun parin muun alokkaan kanssa annoimme kukin vuorollaan noin puolituntisen ajonäytteen vänkärin paikalla istuneelle vääpelille. Homma sujui rennoissa merkeissä, ja loppuarvosteluakaan ei ollut pituudella pilattu: "ihan hyvin ajoitte, nyt vaan takasin kassulle".

Vaikka olen tässä blogissa jo useampaan kertaan ehtinyt mainita, että silloin ja silloin oli varmaan siihenastisista kylmin päivä, niin pakko se on taas sanoa: viime torstaina se vasta kylmä olikin. Paitsi, että oli ihan jonkinmoinen pakkanen, niin kylmä viima osasi olla tuolloin erityisen pureva. Ja tokihan meillä oli juuri sopivasti vuorossa vuorokauden majohajo elikkäs majoittautumisharjoitus Santiksen metsämaastossa.

Heti kun olin saapunut kuljetuskeskukselta takaisin tupaan, pääsin muun joukkueen mukaan tälläytymään aikamääreiden tahdittamana metsään lähtöä varten. Vaatekertoja tuli päälle jos joitakin, päällimmäisinä lumipuku, luotisuojaliivi (kylläkin ilman levyjä), taisteluliivi ja kypärä. Selkään tuli iso reppu, eteen pienempi reppu ja tietysti rynkky. Kohtuullisen kömpelöinä lähdimme sitten tallustamaan kilometrin päässä sijaitsevalle majohajopaikalle.

Yleisesti ottaen tykkään siitä, että talvella on lunta ja pakkasta myös täällä Helsingissä. Vaan ei se näköjään ihan aina ole pelkästään iloinen asia: jokunen hetki nimittäin hurahti siinä, että saimme putsattua suoja-asemapaikkamme lumesta kenttälapioita ja jalkoja käyttäen. Ensimmäinen, hyvältä vaikuttanut paikka osoittautuikin melkoisen muhkuraiseksi, ja kun tasainen kohta lopulta löytyi, lunta oli ehditty lennättää pois ainakin kolmen puolijoukkueteltan kokoiselta alalta.

Iltapäivä ja ilta kuluikin sitten pitkälti puolijoukkuetelttaa pystyttäessä, purkaessa, pystyttäessä, purkaessa ja taas kerran pystyttäessä ja purkaessa... Palokuntanuorten touhuissa kun olen tuota suoritusta ehtinyt tehdä suht säännöllisesti jo viimeiset kymmenen vuotta, niin täytyy myöntää, että homma alkoi jo vähitellen kyllästyttää. Vaan kyllähän sen ajan sitten sai kulumaan naamiointia opetellen ja muita ryhmäläisiä jeesaten, ja touhutessa pysyi kyllä mukavasti lämpimänä, näppejä lukuunottamatta. Kylmä viimakin vähitellen heikkeni ja rauhallinen lumisade lisääntyi.

Tekemällä oppii, sanotaan, mutta vaikka tätä kuinka yrittää itselleen hokea, niin sekään ei ihan aina meinaa auttaa. Melkoisen tragikoominen olo nimittäin tuli, kun kömmin loputtomiin vaatekerroksiin ahtaassa pynttäytyneenä ja rynnäkkökiväärillä varustettuna ulos puolijoukkueteltasta kello 3.30 ja aloin pukea ylleni luotisuojaliivejä, taisteluliivejä sun muita rensseleitä. Täydessä tällingissä sitten kiertelin teltan ympäristössä tuijottamassa tyhjää metsää, ja erityisesti yritin olla ajattelematta, että kasarmi on kilometrin päässä ja kotiinkin on linnuntietä vain noin kuusi kilometriä... ja täällä sitä silti vaan seistään kylmässä pöpelikössä kömpelöissä varusteissa... :D Toki välillä täytyi käydä myös heittämässä kamiinaan lisää pökköä pesään, mikä oli tietysti ihan mielekästä puuhaa, ja jo puolen tunnin päästä pääsi sentään takaisin torkkumaan teltan lämpöön.

Jos näytti joillakuilla hermot vähitellen kiristyvän vuorokauden mittaisessa majohajossa, niin ensi viikolla ollaankin sitten tiistaista perjantaihin leirillä Syndalenissa. Saas nähdä kuinka hyvin porukan huumori siellä kestää. Vaikka kylmyys onkin lähinnä pukeutumiskysymys, niin sormien jatkuva jäässäolo alkoi kyllä välillä vähän rassaamaan meikäläistäkin jo tuon majohajovuorokauden aikana. Ensi viikoksi on onneksi luvattu vähän lämpöisempää keliä, ja toisaalta Syndalenissa pitäisi tekemistä ja tetsaamista riittää enemmänkin, joten eiköhän tässä siitäkin selvitä. Vaan palataanpa siihen sitten myöhemmin.

P.S. Kysymyksiä ja juttuideoita saa jättää kommenttilootan kautta, ihan mielelläni ottaisin semmoisiakin huomioon näitä juttuja naputellessani.

Takaisin täysihoitolaan

Lomille lähdettäessä tunnelmat olivat samanlaisia kuin miltä tahansa reissulta kotiin palatessa. Semmoinen poissa hyvä, mutta kotona paras -fiilis. Sen sijaan kokonaan uusi tunne tuli sunnuntai-iltana, kun vuorossa oli paluu takaisin Saarelle. Ei voi sanoa, että olisi erityisemmin harmittanut, mutta kyllähän sitä väkisin mietti, että nytkö jo... Ja kun koulu- ja työmatkoihin verrattavaa rutiinia ei vielä ole, kaikki mahdollinen alkaen lomapuvussa käyskentelystä tuntui oudolta. Vaan äkkiähän sitä sitten löysi itsensä tuvasta pinkkaa särmäämästä, ja viimeistään herätyksessä 5.45 tajusi, että täällä sitä tosiaan taas ollaan.

Maanantai sujui leppoisissa merkeissä. Aamupäivällä vuorossa oli PV:n B-ajolupakurssin aloitus. Muutama tunti vierähti teorioissa, joiden ydinsanoma oli yksinkertaisuudessaan, että autoista pitää pitää huolta... Teoria kokeineen jatkuu vielä huomenna, ja jonkinmoinen ajonäytekin on joskus myöhemmin luvassa.
Iltapäivästä sulkeiset vaihtuivat toimistokäytösharjoitteluksi, ja välillä hölkättiin kadettikoululle suorittamaan 200 metrin uimataitotesti. Sen jälkeen päästiin ensimmäistä kertaa saunaan, mikä oli kyllä iltapäivän kohokohta. Loppupäivänä ei sitten mitään kummallista tapahtunutkaan: päivällinen, siivouspalvelu, munkkikahvit sodessa ja nyt tuvassa röhnöttämistä.

Seuraaviin viikonloppuvapaisiin on enää neljä aamua. Ennen niitä luvassa ainakin vähän ammuskelua ja yhden yön majoittumisharjoitus.

Ensimmäisille viikonloppuvapaille - poistu!

Ensimmäiset kaksi viikkoa Santiksessa ovat kuluneet lähinnä siihen, että meitä alokkaita on koulittu talon tavoille. Päivät ovat kuitenkin olleet kiitettävän vaihtelevia, joten loppujen lopuksi aika vierähti yllättävän nopeasti. Peruskoulutuskaudestakin on jo neljäsosa takanapäin - tai kolme neljäsosaa jäljellä, kummin päin sen nyt sitten haluaa ajatella. Niin tai näin, mutta nyt on joka tapauksessa ansaitun viikonloppuvapaan vuoro.

Käytänpä kuitenkin osan vapaaillastani naputellen jokusen sanan näistä ensimmäisten päivien tapahtumista, nyt kun ne pienten kännymuistiinpanojeni avulla vielä muistan. Mikään kaikenkattava raportti tämä ei ole, mutta toivottavasti antanee jotain suuntaa.  


Maanantai 11.1. 

Tulopäivästä ehdin jo jotain kirjoittaakin. Jos nyt johonkin asiaan vielä palaan, niin olkoot se vaikkapa käynti varusvarastolla. Tuo käynti oli samassa niin sotilaallisen tehokkuuden kuin myös tietynlaisen hassunhauskan kankeuden ilmentymä.

Olin ehtinyt hetken röhnöttää vailla tekemistä juuri valitsemassani punkassa, kun eräs joukkueemme alikersantti vei meidät, tuolloin vielä siviilivaatteet päällä olevan ja lähinnä kysymysmerkeiltä näyttävän alokasjoukkion varusvarastolle. Sieltä meidät kuitenkin käännytettiin pois, koska henkilökunnalla alkoi tauko. Kun jonkin ajan kuluttua marssimme uudestaan varastolle, pääsimme nauttimaan jonotuksesta pirtsakassa talvisäässä. Päästyäni viimein sisään varusvarastolle, huomasin samassa silmänräpäyksessä työntäväni metallikärryä, johon oli kiinnitetty iso vaalea säkki.

Erilaiset hyllyt ja varastolaatikot vilisivät ympärilläni, kun etenin kerrankin reippaasti kulkevassa jonossa kärryni kanssa. Siellä täällä varastolabyrintin varrella seisoi henkilöitä - osa varusvaraston henkilökuntaa, osa varusmiehiä, osa pirteitä, osa yrmeitä. Varsin pian selvisi, että näiden ihmisten kohdalla ei tarvitse sen kummemmin pysähdellä, eikä myöskään kysellä tai kertoilla mitään. Täytyi ainoastaan työntää kärryä ja huomata, että taas säkkiin tömähti lisää tavaraa. Siinä tulivat maastohousut, tuossa poolopaidat, nyt näköjään kasa sukkia, vuodevaatteita, karvalakki, hanskat, sadevaatteet, pakki... Saappaiden ja maihareiden koot sentään taidettiin kysyä, mutta muuten mentiin periaatteella "on vain sopivia tai erittäin sopivia varusteita".

Kierroksen päätteeksi säkki oli ääriään myöten täynnä, minkä kyllä huomasi myös painosta. Kun sitten kannoin kuution kokoista ja muutaman kymmenen kilon painoista säkkiä kohti kotikasarmia, jotenkin sitä vain tuli hyvin vahvasti sellainen "tästä se nyt alkaa" -fiilis. Säkin kanssa köpötellessäni ehdin myös miettiä, että kuinkahan tiukkaa tällaisen varustesäkin kantaminen joillekin heikommille alokkaille onkaan. Itsekään en tosiaan ole mikään bodari, mutta en varmasti myöskään saapumiserän heikoinkaan. Ja kyllä sitä meikäläisellä hikeä oli otsalla ja kädet hivenen hellinä kun perille asti pääsin.

Säkistä löytyi onneksi enimmäkseen sopivia varusteita, ja siinähän sitä sitten oli hyvää pientä ohjelmaa ensimmäiselle illalle, kun itse kukin yritti muiden tupalaisten ja joukkuelaisten kanssa vaihdella varusteita päittäin sopivimmiksi. Kaikesta huolimatta täytyy kuitenkin nostaa hattua varusvaraston suoritukselle. Ei ole kovin montaa toimivaa keinoa jakaa yli tuhannelle ihmiselle muutaman tunnin aikaikkunassa tuollaista varustemäärää. 


Tiistai 12.1. 

Kolmijonoihin sun muihin muotoihin tutustuminen alkoi luonnollisesti heti erilaisten kokoontumisten, ruokailuun menojen ynnä muiden toimintojen yhteydessä. Tiistaina aamulla kävimme myös hakemassa omat henkilökohtaiset rynnäkkökiväärimme. Iltapäivästä oli myös ensimmäiset sulkeiset, joissa ruvettiin hinkkaamaan asentoa, lepoa ja käännöksiä tutuiksi. Illalla kävimme vielä koko komppanian voimin tutustumassa sotilaskotiin.  


Keskiviikko 13.1. 

Aamupäivän rastikoulutuksessa harjoiteltiin muun muassa tervehtimistä niin sisällä kuin ulkona, puhuttelu-esittely-asia -puhemallia, toimistokäyttäytymistä, arvomerkkejä ynnä muuta armeijamaailmassa välttämätöntä. Saattaa kuulostaa jonkun korvissa hassulta, mutta kyllä näitä oikeasti täytyi harjoitella.

Siviilimaailmassa, vaikkapa työpaikalla, ei tunnu kovinkaan kummalliselta koputtaa vaikkapa esimiehen oveen, mennä sisään, tervehtiä ja esittää asiaansa, mutta kun suoritukseen liitetään asennon napsauttamiset oikeassa kohdassa, katsekontaktin tiukka säilyttäminen, kumartava tervehdys oikeassa kohdassa ja fraasi tyyliin "herra alikersantti, alokas Nönnönnöö, käskystä paikalla", sitä tuntee itsensä alkuun yllättävän ylijäykäksi ja hivenen epävarmaksi. Tekemällä kuitenkin pääsi hommaan sisälle varsin nopeasti.

Iltapäivästä oli jokunen oppitunti, muun muassa siivouksesta. Luennon perusteellinen esitelmä juuri saarelle hankituista uutuustuotteista, yläpölymopeista, oli jo melkeinpä huvittava. Eipä varmaan liene vaikea arvata, että luennon asioita päästiin heti illalla soveltamaan myös käytäntöön.  


Torstai 14.1. 

Kelit ovat olleet varsin talvisia, eikä Santiksessa puhalteleva merituuli ainakaan ole talvista tuntua vähentänyt. Näin oli laita myös ensimmäisenä torstaina, jolloin ohjelmassa oli muun muassa pitkät sulkeiset. Niissä hiottiin erityisesti tahtimarssia.

Iltapäivän ohjelmaa hajottivat järjestäytymiset varusmieskortin valokuvausjonoon ja epäsopivien varusteiden vaihdot, joten jouduimme myös kokemaan ruokailun keskenjäämisen aikataulun kiinniottamiseksi. Onneksi nyt sentään valtaosa annoksesta kerkesi mahaan asti.

Vaikka itse ruokailutapahtumat ovatkin intissä enemmän tai hivenen vähemmän kiireisiä, varsinkin näin alkutaipaleella, jolloin ruokailusta myös lähdetään kootusti, täytyy sanoa että ruoka- ja astianpalautuslinjastoiden tehokkaasta toiminnasta tykkään. Kerrankin pääsee asioimaan ruokalassa, jossa pidetään huolta, että ruokailijat ottavat ruokansa nopeasti ja siitä kauimmaisesta vapaasta astiasta, eivätkä jää nysväämään siihen ensiksi vastaan tulevaan. Astioiden palautukseen ei mennä häröpallona, vaan jonossa, tarvittaessa vetoketjuperiaatetta noudattaen ja tasaisesti eri linjastoihin jakautuen. Voi kun olisi yhtä järjestelmällinen meno myös työpaikka- tai kouluruokaloissa!

Illalla olikin sitten normaali 18-21 -iltavapaa, joten päivällisen keskeytyminen tuli korvattua kebab-tuokiolla Santiksen grillillä. 


Perjantai 15.1. 

Perjantaina tutustuttiinkin sitten jo rynnäkkökivääreihin, niiden purkamiseen ja huoltoon. Samoin treenattiin suhteellisen pitkään ja hartaasti ampuma-asentoa maaten, rynkyllä tähtäämistä ynnä muita ampumisen perusjuttuja. Välillä käytiin myös terveystarkastuksessa, jonka yhteydessä koin elämäni nopeimman rokotustapahtuman: vierailu rokotushuoneessa ei varmasti vienyt paria-kolmea sekuntia pitempään. Sanoin oman nimeni, samalla toinen hoitaja pisti yhden piikin käsivarteen ja toinen hoitaja toisen pakaraan, ja sitten olinkin jo ulkona. Tehokasta toimintaa tässäkin - pitkän jonotuksen ja odotuksen jälkeen tosin. 


Lauantai 16.1. 

Aamulla jatkettiin vielä aseenhuolto- ja ampumiskuivaharjoituksia kasarmilla ja sen edustalla, mutta puoleksi päiväksi marssittiinkin jo parin kilometrin päähän Santiksen keskusampumaradalle. Siellä syötiin ensimmäinen kenttälounas ja ammuttiin ensimmäiset ammunnat. Itse en ollut aiemmin kameraa vaarallisempien vekottimien tähtäimiin tuijotellut, mutta kyllähän ne kudit sinne tauluun sentään osuivat. Ammunnat kuluivat lähinnä tähtäimien kohdisteluun, ja pisteet jäivät vaatimattomiksi, mutta kohtuullinen osumakasa taululla ei ollut ollenkaan huono tulos ensikertalaiselle.  


Sunnuntai 17.1. 

Sunnuntain herätys oli vasta seitsemältä, kun se muina aamuina on ollut 5.45. Jo ennen sunnuntain brunssiaamiaista kerkesimme istua pari oppituntia. Iltapäivällä oli omaisten vierailupäivä, ja illalla tunnelmallinen tulokirkko ulkosalla. Varsin leppoisa päivä siis.  


Maanantai 18.1. 

Maanantaina oli oppituntipainotteinen päivä. Aiheet vaihtelivat liikennekasvatuksesta jalkasienten kautta puolustusvoimien kirkolliseen työhön. Väliin mahtuivat lyhyet sulkeiset.  


Tiistai 19.1. 

Heti aamiaisen jälkeen hyppäsimme bussiin ja hurautimme aamukahdeksaksi Myllypuron Liikuntamyllyyn, jossa pidettiin cooperin juoksutesti. Tulokseksi tuli 2700 m, elikkäs arviointiasteikolla "hyvä", mutta kun aikanaan luokion ekalla olen pinkonut sentään yli 2900 metriä, niin parantamisen varaa selkeästi on. Muuten tiistai olikin sitten aika leppoisa päivä, iltapäivästä treenailtiin vielä vähän makuuampuma-asentoa.  


Keskiviikko 20.1. 

"Pahimpia on aamut, joiden päättymistä ei näy"... Yksikössä herätys kajahti tällä kertaa Maija Vilkkumaan tahtiin...

Aamulla oli ehkäpä kylmin keli tähän mennessä - tai siltä se ainakin sulkeisissa tuntui. Aiheena oli aseen eteen- ja olallevienti. Aikataulut vähän elivät, ja iltapäivälle merkitty lihaskuntotesti rykäistiinkin nopealla aikataululla ennen lounasta. Cooperin ja lihaskuntotestin tuloksista laskettavaksi varusmiehen kuntoindeksiksi tuli meikäläisellä 17,00, mitä voinee pitää jonkinlaisena optimisuorituksena, koska kuntoluokan "hyvä" alaraja on 17,00.

Iltapäivästä päästiinkin sitten tekemään uusi vierailu varusvarastolle. Sieltä palasimme se sama, iso, valkoinen pyykkisäkki yhtä täynnä uutta tavaraa kuin ensimmäisenäkin päivänä. Nyt saimme lomapuvut, taisteluliivit, luotisuojaliivit ja monia muita rensseleitä. Seuraava ohjelmanumero olikin mahduttaa tuplaantunut varustemäärä siihen yhteen ja samaan omaan kaappiin.  


Torstai 21.1. 

Meikäläisellä herätys olikin jo kello 02.00, koska olin yksikön toisena apupäivystäjänä. Niinpä sitä sitten tuli kökittyä päivystäjän pöydän ääressä radiota kuunnellen aamuun asti, jolloin herätin alikessut vähän ennen yleistä herätystä.

Aamiaisen jälkeen vuorossa oli viikkokoe, jonka läpäisy oli lomien ehtona. Sen jälkeen marssimme ampumaradalle, jossa päivä sitten vierähtikin - ja taas kerran sää oli varmaan tähänastisista kylmin. Kerrospukeutuminen kuitenkin toimi ja ampumatuloksetkin paranivat, joten mikäs siinä oli ollessa.  


Perjantai 22.1.

Herätys sujui tällä kertaa suurlähettiläiden "Kun tänään lähden" -biisin tahdissa. Ja mukava lomallelähtöfiilis sitä porukalla olikin koko päivän. Ohjelmassa oli tutustumismarssi Santahaminaa kierrellen, lyhyt verryttelylenkki ja iltapäivällä pari oppituntia. Siivouspalvelu ja kaappien siivous suoritettiin, kas kummaa, varsin motivoituneesti. Tupa-, kaappi- ja siisteystarkastuksen tuli tällä kertaa pitämään oikein yksikön päällikkö, kapteenismies siis. Noin 18.20 se hartaasti odotettettu käsky sitten viimein kajahti: " Ensimmäisille viikonloppuvapaille - poistu!"

Terveiset Santahaminasta

Maanantaiaamun pieni jännitys haihtui oikeastaan heti, kun hyppäsin pois bussista 86 Santahaminan portilla. Huomasin, ettei ole mitään syytä jännittää sitäkään vähää, koska kaikki sadat ja taas sadat muut alokkaat ovat vähintään yhtä pihalla kuin minäkin. Muutenkin riitti, että meni sinne minne käskettiin ja teki sitä, mitä käskettiin, niin hyvin lähti homma käyntiin. Mitään kun ei ollut vielä opetettu, mitään ei vaadittukaan.

Vähän toista tuntia saapumisestani löysin itseni yhdestä 2. jääkärikomppanian tuvasta, jossa nyt siis kuluu 8-viikkoinen P-kausi. Ensimmäinen päivä noin muuten kului lähinnä jonotteluun, odotteluun ja erilaisten lomakkeiden pyörittelyyn. Melkoinen varustesäkkikin tuli varusvarastolta roudattua.

Kuuluisa eka aamu ei ollut kummoinen kokemus. Ei kuultu Ihanaa aamua keskusradiosta, ja koska joku tupakaveri oli keksinyt laittaa kellon soimaan paria minuuttia ennen herätystä, olimme jo hyvässä vauhdissa pukemisen ja edellisiltana harjoitellun punkan petaamisen kanssa kun tuvan ovi tempaistiin auki.

Täytyypä jatkaa näistä ekojen päivien tapahtumista kertomista joskus, kun saan jonkun muun näppiksen rauhassa käsiini kuin tämän kännykän. Nyt näin lyhykäisyydessään mainittakoon, että mukavasti menee mutta menkööt. Vajaan tunnin päästä onkin sitten iltavahvuuslaskennan sekä pinkka- ja punkka tarkastuksen vuoro.

Lähtö lähestyy

Niin se vaan on meikäläisellä viimeinen päivä siviilissä toistaiseksi. Tässä on nyt parina iltana nähty kavereita ja juhlittu, tänään istun kotona ja ihmettelen, että mitähän sitä tässä enää osaisi tehdä... Huomenna tämä poika nimittäin reissaa Santahaminaan ja kiskoo kurkkusalaatit ylleen!

***

Tämä saitti, jolla nyt olet, on meikäisen inttiblogi. En ole koskaan ennen tämmöistä kuulumisrupattelublogia pitänyt, mutta nyt jos koskaan voisi olla siihen hyvä syy. Tuumailin nimittäin, kuten moni muukin, intin olevan sen verran ainutkertaista aikaa, että siitä voisi jokusen sanan kirjata itselleen muistoksi. Sinulle minulla on tarjota inttiaikaisia tapahtumia, tuntoja ja tunnelmia näin tekstimuodossa, jos ne jostain syystä sattuvat kiinnostamaan.

Samaan hengenvetoon täytyy nyt kuitenkin todeta, että en aio ottaa tästä blogaamisesta minkäännäköistä stressiä. Tekstiä syntyy jos on syntyäkseen - ja kääntäen: jos sitä ei ole syntyäkseen, niin sitä ei myöskään tänne tule. Mutta toivon toki itsekin, että saisin koko intin ajan pidettyä yllä edes jonkinlaista kirjoitustahtia. Saas nähdä kuinka käy.

***

Mutta se armeijaanlähtö. Ennen kuin ehdit kysyä, yritän vastata tässä muutamiin peruskysymyksiin:

Q: Mihin oot menossa?
A: "Kaartin jääkärirykmentti, Santahamina" lukee palvelukseenastumismääräyksessä. Kutsunnoissa turistun ja kyselylomakkeen perustella kuljetuskomppania on ykkösvaihtoehto, mutta sehän selviää sitten siellä saarella.

Tuo kulju on kuitenkin se paikka, joka siellä oikeasti eniten meikäläistä kiinnostaa. Osin sen takia, että esimerkiksi palokuntatouhuissa isojen autojen ajokokemus ei tuon C-kortin tukena olisi ollenkaan huono juttu, ja osin siksi, että liikennetekniikan korkeakouluopiskelijalle tekisi oikein hyvää saada käytännön tatsia kuskihommiin.


Q: Jännittääkö?
A: Eipä oikeastaan, ihme kyllä. Pieni semmoinen kutkutus toki alkaa olla jo päällä. Osittain fiilis on varovaisen innokas ja odottava. Sen verran tässä on muiden inttijuttuja tullut kuultua, että on jo aikakin päästä hoitamaan homma omalta osalta pois päiväjärjestyksestä. Mutta toisaalta pieni epätietoisuuskin kolkuttelee, koska ei sitä sitten kuitenkaan ihan tarkalleen tiedä, mikä siellä isolla saarella huomisesta alkaen odottaa... Mutta sehän varmasti tulee selviämään!


Q: Millä mielellä noin muuten?
A: Oikeinkin hyvällä. Tässä on ihan oikeasti vähän sellainen lomallelähtöfiilis. Taukoa kouluhommista, töistä, monenmoisista velvoittavista vastuuhommista VPK:ssa sun muualla... Ei sillä, ettenkö noista edellämainituista tykkäisi, mutta joskus on hyvä vähän huilailla. Ja valtion täysaikataulutetussa täysihoitolaitoksessahan se onnistuu jos missä!


Q: Miten luulet pärjääväsi?
A: No jos kuria ja käskytystä, jonkinmoista rääkkiä sun muuta semmoista ajatellaan, niin eiköhän tässä hyvin pärjäillä. Onhan tietty kurinalaisuus ja johdetussa ryhmässä reippaasti toimiminen jo palokuntatouhuista tuttua. Kolmirivit ja marssitkin ovat jo joissain määrin hallussa VPK-junnujen leirien ansiosta, ja onhan sitä puolijoukkueteltassakin tullut nukuttua yö jos toinenkin.

Hermotkaan ei varmaan ihan heti mene; niitä saa kyllä meikäläisen tapauksessa kiristää ja paljon, ennen kuin alkaa tosissaan hajottamaan. Mielenkiintoista on kyllä nähdä, että kuinka pitkälle niiden venymävara lopulta riittää...


Q: Onko hiuksia?
A: On, mutta vähän normaalia vähemmän. Kun yleensä leikkautan hiukset 6-millisiksi, ja ihan edestä 12 mm, niin inttiinlähtömitoiksi valitsin nyt vastaavassa suhteessa 4 ja 8 mm. 



Q: TJ?
A: Tässä vaiheessa vahva veikkaus on TJ 362. Yritän muistaa viritellä tänne joskus semmoisen countdownin.

***

Tässä on viime aikoina tullut kuultua monenlaisia evästyksiä vaikka keneltä. Moni on sanonut, että älä ole paras äläkä huonoin, äläkä liioin ensimmäinen tai viimeinen, niin hyvin pärjäät. Nämä mielessäni suuntaan huomenna täältä kotoa tuonne Kruunuvuorenselän toiselle puolelle. Nyt näkemiin ja kuulemiin!