Kevät on saapunut myös Santahaminaan. Lämpötila on päivisin ollut plussalla, ja vesisateet ovat entisestään nopeuttaneet lumen muuttumista loskaksi ja vedeksi. Maiharien vedenpitävyyttä on päästy testaamaan esimerkiksi mukesiin marssittaessa, koska heti kuljun pihasta lähdettäessä mennä läiskytetään iloisesti ison vesilätäkön poikki.
Sunnuntainen kesäaikaan siirtyminen puolestaan teki sen, että aamiaiselle kokoonnutaan taas vähän aikaa aamun pimeydessä, mutta vastaavasti iltavapaiden valoisuudesta tulee kyllä väistämättä keväinen olo.
Käydäänpäs sitten viikon tapahtumat vaihteeksi ihan kronologisessa järjestyksessä läpi.
Maanantai 29.3.
Harmaa päivä räntäkuuroineen kuvasi hyvin päivän yleistä vireystilaa. Ammattipätevyyskoulutuksen aamupäivän aiheena oli terveellinen ruokavalio ja levon merkitys. Oppitunneilla jaariteltiin niitä jo peruskoulusta tuttuja juttuja, ja lopuksi tehtiin vielä "ryhmätyöt", joissa tehtävänä oli käytännössä tiivistää aiheidet pääkohdat paperille. Ja jokainen ryhmä joutui tietysti lukemaan lähes identtiset vastauksensa läpi... Hohhoijaa.
Iltapäivällä siirryttiin ulos, jossa räntäsade onneksi laantui heti alkuunsa. Yhtenä koulutusaiheena oli ajoneuvojen taulukkohuollot. Käytännössä kävimme kohta kohdalta läpi Masin huoltokirjasta löytyvän A-huollon, joka koostuu pitkälti erilaisista tarkastuksista, ja suoritimme sen ryhmissä kohta kohdalta vieressä seisoneille kolmelle masille.
Toinen aihe oli perävaunujen kytkentä. Tällä kertaa erityistarkastelussa oli jo tutun vetokytkimen sijaan mm. Masista löytyvä vetokoukku sekä Duomatic-paineilmaliitin. Silmäilimme myös polttoaine-, ja vesisäiliöperävaunuja sekä tutustuimme jantteriperävaunun kohdalla vetosilmukan vaihtamiseen.
Iltapäivän aiheet olivat sinänsä toki oikeaa asiaa, mutta kylmän kosteassa kelissä muutaman tunnin kestävä seisoskelupainoitteinen isohkolle joukolle tapahtuva opetustuokio ei ehkä ollut se kaikkein innostavin opetustapa. Niinpä jotkut intoutuivat tekemisen puutteessa hieman perseilemään, ja sen kunniaksi joukkueemme saikin ennen iltavapaiden alkua jonottaa AU-tupaan, ja mennä särmällä toimistokäyttäytymisellä juttelemaan joukkueemme alikessun kanssa... Näin ollen iltavapaat alkoivat tunnin totuttua myöhemmin. Että se siitä kuljun lepsuudesta ;) Juttutuokio oli kylläkin ihan rento, ainakin niiden osalta, jotka olivat käyttäytyneet mallikkaasti, joten eipä tuo nyt sen kummemmin jäänyt mieltä kaihertamaan.
Tiistai 30.3.
Kakkosjoukkue pakersi ammattipätevyyskoulutuksen parissa, joten tiistaina oli ykkösjoukkueen vuoro lähteä tetsaamaan. Olin jo taannoisen hiihtomarssin jälkeen elätellyt toiveita, että lumipuku ja pakkassaappaat olisivat historiaa ainakin alkuvuoden osalta, mutta ei. Taas kerran ne sai laittaa sinne lusun ja tetsarin alle. Päivän aiheena oli ryhmän puolustus. Aamu alkoi pirteästi Saharassa, jossa kerrattiin etenemistä syöksyen ja ryömien. Ja kyllä, se keväinen lumisohjo oli märkää.
Kertaavan koulutuksen edetessä siirryimme läheiselle mäennyppylälle, teimme nopsasti lumesta makuupoterot tuliasemiksi, ja seuraavaksi metsikössä alkoivatkin kajahdella vuoron perään asemaan, vaihtoasemaan, suoja-asemaan... Kun siinä sitten oltiin niiden tahdissa aikansa sykitty, siirryimme Saharan toiselle puolelle, muonituskeskuksen pihaan maastoruokailemaan.
Ruokailun jälkeen palasin muutaman muun uuden kuskin kanssa yksikköön ja lähdin peruutuskentälle ajotunnille. Ajokkina oli taas sama Scania ja sama tuttu keskiakseliperävaunu, ja tunnin aiheena tulevan C-ajokokeen käsittelytehtävään kuuluva kulmaan peruutus. Jottei homma olisi ollut liian helppoa, meikäläiselle sattui tietysti pisin kouluauto ja pitkäaisaisin kärry, mutta mikäpäs siinä. Hyvähän se vaan on koetilannetta hankalammalla yhdistelmällä harjoitella.
Loppujen lopuksi kulmaan peruuttelu meni melkeinpä paremmin kuin usklasin odottaa. Kaikki vastaan tulleet ongelmakohdat ratkesivat suhteellisen pienillä korjausliikkeillä, tosin helppoahan siinä oli korjailla, kun opettaja oli aina tarpeen tullen neuvomassa. Mutta olipa kyllä oikein mukava olla koulutuksessa, jossa huomasi koko ajan oppivansa uutta: kärryn liikkeiden hallinassa alkoi vähitellen olla enemmän ja enemmän ideaa, kuten opettajakin jossain välissä totesi. Silti on pakko myöntää, että kyllähän tuo homma sitä treeniä ja rutiinia edelleen kaipaa. Ratin pyörittämissuunnat erilaisissa tilanteissa kärryn kanssa eivät vielä tule selkärangasta, vaan niitä täytyy edelleen vähän miettiä. Mutta jäipähän ainakin tunnin jälkeen sellainen fiilis, ettei se tuleva koe mikään mahdoton ole. Tosin ei kyllä mikään läpihuutojuttukaan.
Ajotunnin jälkeen palasin yksikköön, jossa päivystäjä käski kiskoa taisteluvarustuksen takaisin ylle ja suunnata Espoo-simulaattoriin. Joukkueemme oli siirtynyt sinne opettelemaan puolustuksen asutuskeskusversiota. Keräilin kuivauskaapista lumipuvun, lusun ja tetsarin, ja tälläydyin valmiiksi. Lähdin sitten erään kohtalotoverin kanssa tallustelemaan läheistä Espoo-simulaattoria kohti, mutta montaa metriä emme olleet yksikön pihasta pois päässeet, kun joukkueen kouluttaja jo tuli pakulla vastaan ja käski palata takaisin yksikön pihaan. Ehdimme juuri sopivasti kuunnella loppupalautteen, ja sitten olikin jo aika keventää taisteluvarustus pois... Loppuiltapäivä sujui leppoisasti opetusvideon ja asehuollon parissa.
Keskiviikko 31.3.
Tänään oli taas ammattipätevyyskoulutuksen vuoro. Päivän teemana oli ensiapu. Ehdimme luonnollisesti käydä hätäensiapua läpi paitsi teoriassa, myös melko monipuolisesti käytännössä: Oli kylkiasentoa, elvytystä, tajuttoman tutkimista, painesidettä, sokkipotilasta, sairauskohtauksen saanutta, nilkan nyrjäyttänyttä... Yhdeksän hengen kolaroineen pakun evakuoimisharjoituskin mahtui mukaan. Hyvin pitkälti oli tietysti palokuntalaiselle tuttua asiaa, ja näin ollen paikoin pitkästyttävää touhua, mutta loppujen lopuksi ihan mielekäs ja hyödyllinen koulutuspäivä.
Huomenna lomille.
31. maaliskuuta 2010
27. maaliskuuta 2010
Aikamääreitä
Intissä melkein asialle kuin asialle annetaan aikamääre, eli kerrotaan, milloin pitää olla valmiina. Suuri osa päivittäisistä aikamääreistä on ohjelman perusteella ennakoitavissa. Esimerkiksi "aikaa ruokailuun siirtymiseen 20/10/5/2/1 minuuttia" kajahtavat aina tiettyyn ja samaan aikaan. Silloin tällöin käy kuitenkin niin, että "pakka sekoittuu ja aikamääreet muuttuvat", tulee yllättävä ja tiukka aikamääre, ja sitten säpistään kovalla tohinalla taisteluvarustusta kaapin uumenista ylle, tai mistä nyt milloinkin onkaan kyse.
Kuluneen viikon, ja samalla koko palvelusajan stressaavimman aikamääreen onnistui kuitenkin järjestämään oma Ford Focukseni viime torstai-iltana. Olin iltavapailla käymässä palokunnassa, ja hieman ennen Santahaminaan paluuta jouduin siirtämään autoani hivenen toiseen paikkaan kellarin autohallissa. Jätin avaimet valmiiksi virtalukkoon odottamaan.
Kun lähdön aika koitti, kävelin autolle ja tarrasin ovenkahvaan. Ei auennut. Pieni paniikki iski päälle, ja se voimistui voimistumistaan, kun totesin, että en tosiaankaan saa mitään auton ovea auki. Avain oli paikallaan virtalukossa, mutta keskuslukituspa oli päättänyt laittaa kaaran lukkoon. Kello oli 20.15 ja iltavapaat päättyvät tasan kello 21.00. Intissä ei vapailta myöhästymisiä kovin suopeasti katsota, joten melko tehokkaasti yritin alkaa miettiä, että mitäs nyt pitäisi tehdä.
Seuraavassa hetkessä pyrin rauhoittumaan, onnistuinkin siinä ja laskelmoin tilannetta. Kolme varttia aikaa, kyllähän siinä vielä kyydin ehtii saada, jos ei muuten, niin vaikka sitten taksilla. Varusmieskorttikin oli onneksi taskussa. Mutta kun lomapuvun talvitakki ja lakki olivat autossa, samoin kuin oman tupakaappini avain. Ei siitäkään ainakaan kehuja saa, jos palaa vapailta siten, että puolet lomapuvusta puuttuu ja kaapin vara-avaintakin pitäisi alkaa metsästämään mistä lie vääpelin toimistosta... Kello kävi koko ajan, jotain tarttis tehdä, tuumailin.
Muistin sitten, että auton vara-avain oli vielä eräällä kaverillani. Tiesin, että tällä aikataululla sen takaisinsaaminen olisi melko epätoivoinen yritys, mutta yrittänyttähän ei laiteta. Soitin kaverille. Ensimmäinen helpotuksen huokaus tuli, kun kuulin, että avain on hänellä taskussa. Toinenkin pieni helpotuksen huokaus oli paikallaan, kun kuulin, ettei hän ollut Hakaniemeä kauempana. Kaveri hyppäsi taksiin ja lähti tulemaan paloasemallemme.
Odottavan aika oli tosiaan pitkä, kun odottelin taksia saapuvaksi. Eipä sitä ihan paikoillaan tullut seistyä, ja rannekelloakin vilkuilin kerran jos toisenkin. Viimein kello 20.31 sain avaimen käteeni, ja varsin reippaasti säntäsin sen kanssa autolle, starttasin ja lähdin liikenteeseen. Melko maltillisesti liikennesääntöjä venyttäen ajelin varuskuntaan, ja Santiksen sohjoiselle parkkipaikalle kurvasin lopulta kello 20.55.
Parkkiselta etenin vielä kevyttä iltalenkkijuoksua reilut 600 metriä kuljetuskomppanian kasarmille. Helpottunut fiilis oli kyllä ihan tuntuva, kun saavuin päivystäjän pöydän luo kellon näyttäessä vielä 20.59. Yksikön varapäällikkökin sattui vielä kävelemään perässäni sisälle, joten mahdollinen myöhästyminen ei ainakaan olisi jäänyt huomioimatta. Mutta tällä kertaa homma meni onneksi nappiin kuin elokuvissa ikään.
***
Virallisemmat aikamääreet ovatkin olleet tuohon edelliseen verrattuna varsin leppoisia... Torstaipäivä kului kokonaisuudessan "Espoo-simulaattorissa" asutuskeskustaistelukoulutuksen parissa. Treenailimme kolmen partioilla suoritettavia sisäänmenoja, eli huoneiden vyöryttämistä erilaisissa tapauksissa. Ilman ovea, eri suuntiin aukeavilla ovilla, heitteiden kanssa ja ilman, ja mitähän vielä... Vaikka harjoittelu olikin hyvin mekaanista, niin mielenkiinto säilyi kyllä niin itsellä kuin koko joukkueellakin varsin hyvin. Olihan tuo mukavampaa kuin lumihangessa syöksyily. Ja kunhan treeniä tulee lisää, tilanteet mutkistuvat ja muuttuvat sovelletuimmiksi, niin ihan innollahan näitä ake-treenejä voi odottaa.
Perjantaina olikin sitten varsin lepi päivä. Kerkesimme aamiaisen jälkeen rötvätä tuvassa pari tuntia ennen viikoittaista käyntiä varus-/pyykinvaihdossa. Sen jälkeen jätin asehuollon väliin ja lähdin ajotunnille. Samalla kuormurin ja perävaunun yhdistelmällä kruisailin kuin keskiviikkonakin, tällä kertaa kylläkin vain 50 minuuttia, mikä kului kiertelyyn Herttoniemen ja Roihuvuoren alueella. Kehuja tuli taas ajolinjoista, ja vaihteistokin alkoi sopia käteen edelliskertaa paremmin.
Lounaan, rötväilyn, puolen tunnin lenkin ja hetken kuntopiireilyn jälkeen kävin tekemässä PV:n C-ajokortin teoriakokeen. Siinä oli 10 PV:n määräyksiin liittyvää kysymystä, 10 siviilipuolen C-kysymystä ja sitten ne 50 siviilipuolelta tuttua kuvakysymystä. Virheitä tuli yhteensä kaksi, joista toinen jäi harmittamaan, koska siinä oli kyse ajan loppumisesta. Unohduin jostain syystä tarkastelemaan liiaksi erään sinänsä varsin selvän kysymyskuvan yksityiskohtia. Sain kuitenkin liikenneopettajalta kuulla olevani tuolla tuloksella komppaniamme parhaimmistoa, joten eipä tässä varmaan sen enempiä kannata harmitella.
Kuluneen viikon, ja samalla koko palvelusajan stressaavimman aikamääreen onnistui kuitenkin järjestämään oma Ford Focukseni viime torstai-iltana. Olin iltavapailla käymässä palokunnassa, ja hieman ennen Santahaminaan paluuta jouduin siirtämään autoani hivenen toiseen paikkaan kellarin autohallissa. Jätin avaimet valmiiksi virtalukkoon odottamaan.
Kun lähdön aika koitti, kävelin autolle ja tarrasin ovenkahvaan. Ei auennut. Pieni paniikki iski päälle, ja se voimistui voimistumistaan, kun totesin, että en tosiaankaan saa mitään auton ovea auki. Avain oli paikallaan virtalukossa, mutta keskuslukituspa oli päättänyt laittaa kaaran lukkoon. Kello oli 20.15 ja iltavapaat päättyvät tasan kello 21.00. Intissä ei vapailta myöhästymisiä kovin suopeasti katsota, joten melko tehokkaasti yritin alkaa miettiä, että mitäs nyt pitäisi tehdä.
Seuraavassa hetkessä pyrin rauhoittumaan, onnistuinkin siinä ja laskelmoin tilannetta. Kolme varttia aikaa, kyllähän siinä vielä kyydin ehtii saada, jos ei muuten, niin vaikka sitten taksilla. Varusmieskorttikin oli onneksi taskussa. Mutta kun lomapuvun talvitakki ja lakki olivat autossa, samoin kuin oman tupakaappini avain. Ei siitäkään ainakaan kehuja saa, jos palaa vapailta siten, että puolet lomapuvusta puuttuu ja kaapin vara-avaintakin pitäisi alkaa metsästämään mistä lie vääpelin toimistosta... Kello kävi koko ajan, jotain tarttis tehdä, tuumailin.
Muistin sitten, että auton vara-avain oli vielä eräällä kaverillani. Tiesin, että tällä aikataululla sen takaisinsaaminen olisi melko epätoivoinen yritys, mutta yrittänyttähän ei laiteta. Soitin kaverille. Ensimmäinen helpotuksen huokaus tuli, kun kuulin, että avain on hänellä taskussa. Toinenkin pieni helpotuksen huokaus oli paikallaan, kun kuulin, ettei hän ollut Hakaniemeä kauempana. Kaveri hyppäsi taksiin ja lähti tulemaan paloasemallemme.
Odottavan aika oli tosiaan pitkä, kun odottelin taksia saapuvaksi. Eipä sitä ihan paikoillaan tullut seistyä, ja rannekelloakin vilkuilin kerran jos toisenkin. Viimein kello 20.31 sain avaimen käteeni, ja varsin reippaasti säntäsin sen kanssa autolle, starttasin ja lähdin liikenteeseen. Melko maltillisesti liikennesääntöjä venyttäen ajelin varuskuntaan, ja Santiksen sohjoiselle parkkipaikalle kurvasin lopulta kello 20.55.
Parkkiselta etenin vielä kevyttä iltalenkkijuoksua reilut 600 metriä kuljetuskomppanian kasarmille. Helpottunut fiilis oli kyllä ihan tuntuva, kun saavuin päivystäjän pöydän luo kellon näyttäessä vielä 20.59. Yksikön varapäällikkökin sattui vielä kävelemään perässäni sisälle, joten mahdollinen myöhästyminen ei ainakaan olisi jäänyt huomioimatta. Mutta tällä kertaa homma meni onneksi nappiin kuin elokuvissa ikään.
***
Virallisemmat aikamääreet ovatkin olleet tuohon edelliseen verrattuna varsin leppoisia... Torstaipäivä kului kokonaisuudessan "Espoo-simulaattorissa" asutuskeskustaistelukoulutuksen parissa. Treenailimme kolmen partioilla suoritettavia sisäänmenoja, eli huoneiden vyöryttämistä erilaisissa tapauksissa. Ilman ovea, eri suuntiin aukeavilla ovilla, heitteiden kanssa ja ilman, ja mitähän vielä... Vaikka harjoittelu olikin hyvin mekaanista, niin mielenkiinto säilyi kyllä niin itsellä kuin koko joukkueellakin varsin hyvin. Olihan tuo mukavampaa kuin lumihangessa syöksyily. Ja kunhan treeniä tulee lisää, tilanteet mutkistuvat ja muuttuvat sovelletuimmiksi, niin ihan innollahan näitä ake-treenejä voi odottaa.
Perjantaina olikin sitten varsin lepi päivä. Kerkesimme aamiaisen jälkeen rötvätä tuvassa pari tuntia ennen viikoittaista käyntiä varus-/pyykinvaihdossa. Sen jälkeen jätin asehuollon väliin ja lähdin ajotunnille. Samalla kuormurin ja perävaunun yhdistelmällä kruisailin kuin keskiviikkonakin, tällä kertaa kylläkin vain 50 minuuttia, mikä kului kiertelyyn Herttoniemen ja Roihuvuoren alueella. Kehuja tuli taas ajolinjoista, ja vaihteistokin alkoi sopia käteen edelliskertaa paremmin.
Lounaan, rötväilyn, puolen tunnin lenkin ja hetken kuntopiireilyn jälkeen kävin tekemässä PV:n C-ajokortin teoriakokeen. Siinä oli 10 PV:n määräyksiin liittyvää kysymystä, 10 siviilipuolen C-kysymystä ja sitten ne 50 siviilipuolelta tuttua kuvakysymystä. Virheitä tuli yhteensä kaksi, joista toinen jäi harmittamaan, koska siinä oli kyse ajan loppumisesta. Unohduin jostain syystä tarkastelemaan liiaksi erään sinänsä varsin selvän kysymyskuvan yksityiskohtia. Sain kuitenkin liikenneopettajalta kuulla olevani tuolla tuloksella komppaniamme parhaimmistoa, joten eipä tässä varmaan sen enempiä kannata harmitella.
24. maaliskuuta 2010
Eka ajotunti takana
Vihdoin eilen oli sitten ensimmäisen ajotunnin aika. Käppäilin hyvissä ajoin ennen merkittyä aikaa peruutuskentälle, löysin sieltä listan mukaisen SA-1509:n (Scania 114G -sarjalainen, kuten muutkin kouluautot) ja rupesin tekemään treenimielessä ajoonlähtötarkastusta. Listaan oli merkitty myös peräkärry, joten rohkenin ajaa auton kiinni kärryyn siinä opettajaa odotellessani, koska asia kerran oli jo koulutettu ja harjoiteltu.
TTS:n liikenneopettaja saapui paikalle, ja seuraavassa hetkessähän sitä oltiinkin jo ajelemassa. Alkuun kierreltiin hetkisen aikaa Santahaminan kevättalvisen koppuraisia teitä, ja sitten ajeltiin Laajasalon ja Herttoniemen teollisuusalueen kautta Vuosaareen ja sieltä takaisin.
Erilaisilla henkilö- ja pakettiautoilla olen kyllä ajellut kortin saamisen jälkeen ihan kohtalaisesti, mutta kuorma-autoilla ei kovin montaa sataa metriä ole kertynyt C-inssin jälkeen. Siihen nähden suorastaan yllätyin, kuinka hyvin kuorma-auton ulottumat ja ajolinjat olivat nyt ajotunnilla hanskassa heti alusta alkaen, ja niistä sainkin opettajalta tunnin päätteeksi kehuja. Näin siitäkin huolimatta, että alla oli isoin koskaan ajamani auto, ja sen perässä roikkui vielä O2-luokan keskiakseliperävaunu. No, eipä se pikkukärry mutkissa kyllä kauheasti auton taka-akselia enemmän oikonutkaan, juuri sen verran vain, että piti vähän muistaa sitäkin peileistä tähystää.
Vaihteisto vaatikin sitten puolestaan taas hivenen enemmän totuttelua. Aluevaihteiston käyttö tuli kyllä autokoulun jäljiltä aika lailla selkärangasta, mutta varsinkin isommalta alueelta pienelle vaihtaessa tuli pari kertaa oltua liian hätäinen, ja lopputuloksena ajelinkin sitten ilman mitään vaihdetta. Mutta yleisesti ottaen kuorma-autolla ajaminen sujui kyllä yllättävänkin mallikkaasti, tosin tämä ajo olikin vain tämmöistä leppoisaa ajelua. Ainoat erityisemmät haasteet olivat pari matkalle sattunutta tiukahkoa käännöstä. Varsin pian luvassa on kuitenkin käsittelyharjoituksia kärryn kanssa kulmaan peruuttaen, ja maastoajoleiriäkin pukkaa parin viikon päästä, joten eiköhän tässä sitä lisähaastettakin ole pian luvassa ihan riittämiin.
***
Noin muutoin tämä viikko on mennyt juurikin ammattipätevyyskoulutuksen ja aketuksen parissa. Maanantain koulutuksessa oli maastoajon teoriaa sekä iltapäivän käytännön rasteilla Masiin ja SK-Sisuun tutustuminen, SK:n vinssin käyttö ja kitkaketjujen asentaminen Masiin. Tiistaina ajotunnin molemmin puolin treenailtiin asutuskeskustaistelun perusteita: taas symmetristä ampuma-asentoa, etenemistä, kulmien haltuunottoa sun muuta. Tänään keskiviikkona käsiteltiin sitten taas muun muassa autojen huoltoa, peräkärryjä, taas vaihteeksi ajo- ja lepoaikoja ja niin edelleen... huomenna on meikäläisen joukkueella taas, yllätys yllätys, asutuskeskustaistelun vuoro.
TTS:n liikenneopettaja saapui paikalle, ja seuraavassa hetkessähän sitä oltiinkin jo ajelemassa. Alkuun kierreltiin hetkisen aikaa Santahaminan kevättalvisen koppuraisia teitä, ja sitten ajeltiin Laajasalon ja Herttoniemen teollisuusalueen kautta Vuosaareen ja sieltä takaisin.
Erilaisilla henkilö- ja pakettiautoilla olen kyllä ajellut kortin saamisen jälkeen ihan kohtalaisesti, mutta kuorma-autoilla ei kovin montaa sataa metriä ole kertynyt C-inssin jälkeen. Siihen nähden suorastaan yllätyin, kuinka hyvin kuorma-auton ulottumat ja ajolinjat olivat nyt ajotunnilla hanskassa heti alusta alkaen, ja niistä sainkin opettajalta tunnin päätteeksi kehuja. Näin siitäkin huolimatta, että alla oli isoin koskaan ajamani auto, ja sen perässä roikkui vielä O2-luokan keskiakseliperävaunu. No, eipä se pikkukärry mutkissa kyllä kauheasti auton taka-akselia enemmän oikonutkaan, juuri sen verran vain, että piti vähän muistaa sitäkin peileistä tähystää.
Vaihteisto vaatikin sitten puolestaan taas hivenen enemmän totuttelua. Aluevaihteiston käyttö tuli kyllä autokoulun jäljiltä aika lailla selkärangasta, mutta varsinkin isommalta alueelta pienelle vaihtaessa tuli pari kertaa oltua liian hätäinen, ja lopputuloksena ajelinkin sitten ilman mitään vaihdetta. Mutta yleisesti ottaen kuorma-autolla ajaminen sujui kyllä yllättävänkin mallikkaasti, tosin tämä ajo olikin vain tämmöistä leppoisaa ajelua. Ainoat erityisemmät haasteet olivat pari matkalle sattunutta tiukahkoa käännöstä. Varsin pian luvassa on kuitenkin käsittelyharjoituksia kärryn kanssa kulmaan peruuttaen, ja maastoajoleiriäkin pukkaa parin viikon päästä, joten eiköhän tässä sitä lisähaastettakin ole pian luvassa ihan riittämiin.
***
Noin muutoin tämä viikko on mennyt juurikin ammattipätevyyskoulutuksen ja aketuksen parissa. Maanantain koulutuksessa oli maastoajon teoriaa sekä iltapäivän käytännön rasteilla Masiin ja SK-Sisuun tutustuminen, SK:n vinssin käyttö ja kitkaketjujen asentaminen Masiin. Tiistaina ajotunnin molemmin puolin treenailtiin asutuskeskustaistelun perusteita: taas symmetristä ampuma-asentoa, etenemistä, kulmien haltuunottoa sun muuta. Tänään keskiviikkona käsiteltiin sitten taas muun muassa autojen huoltoa, peräkärryjä, taas vaihteeksi ajo- ja lepoaikoja ja niin edelleen... huomenna on meikäläisen joukkueella taas, yllätys yllätys, asutuskeskustaistelun vuoro.
22. maaliskuuta 2010
Ammattipätevyyttä ja aketusta
11. palvelusviikko alkoi toisen apupäivystäjän nakilla. Aamuyöllä päivystäjän pöydän takana istuskellessa ja radiota kuunnellessa oli aikaa miettiä, mitähän sitä tänne blogiin tällä kertaa naputtelisi. Mitään kovin tähdellistä ei vaan tullut mieleen; sitä samaa uusien kuljettajien arkista aherrustahan tässä on ollut.
Torstaina oltiin treenaamassa lähiammunnan perusteita ja iltapäivästä oli pari ennakoivan ajamisen oppituntia. Tupamme suoritti normaalin siivouspalvelun ilmeisesti normaalia särmemmin, koska eipä ollut aiemmin tullut kuultua tarkastusta tekevältä alikersantilta yllättynyttä "ohoa" lattian puhtaudesta... Iltavapaatkin alkoivat jo viideltä, joten lähdinpä minäkin vihdoin ja viimein saarelta pois iltavapailla. Kummasti piristi lyhytkin pyörähtäminen palokunnan treeneissä kesken kasarmiarjen.
Perjantaillekaan ei ollut meikäläiselle merkitty ajotuntia, joten pääsin kokemaan palvelusviikon päättävän "täyteohjelman" kokonaisuudessaan. Sulkeiset, varus- ja pyykinvaihto, asehuolto, 7 kilsan juoksulenkki ja tunnin kuntopiiri. Vielä pyttipannut naamaan mukesissa, tupa ja kaappi kuntoon, ja siinähän se viikko sitten olikin.
Jos viime viikolla ohjelmassa oli lähinnä autokoulua ja ammuntaa, niin tämän viikon teema olkoot vastaavasti ammattipätevyyttä ja aketusta*. Kaikille meillehän annetaan vähintään 140-tuntinen EU-direktiivin mukainen kuormurikuskin ammattipätevyyskoulutus, ja tällä viikolla se nyt sitten alkaa. Omalla joukkueellani menee maanantai ja keskiviikko kokonaisuudessaan tuon koulutuksen parissa. Tiistaina ja torstaina alkaakin sitten asutuskeskustaistelun treenaaminen, joten Santiksen Helsinki-simulaattorikin tulee viimein tyypattua. Toivottavasti jollekin päivälle napsahtaisi myös se ensimmäinen ajotunti.
*aketus = asutuskeskustaistelu
16. maaliskuuta 2010
Autokoulua ja ampumista
Aurinko on paistanut siniseltä taivaalta ja tuntunut iltapäivisin jopa lämpimältä. Teiden pinnatkin ovat aurinkoisimmista ja parhaiten auratuista paikoista jopa sulaneet, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat kevättalven tyyliin liukkaaksi jäätynyttä paksua lumi- ja jääröpelöä. Muuten maisemaa hallitsevat edelleen metriset hanget, jotka tarvinnevat vielä muutaman tovin ennen kuin sulamaan pääsevät, varsinkin kun tuolla ulkona satelee taas hiljallen lisää lunta...
Kymmenennen palvelusviikon maanantai ja tiistai ovat menneet juuri niin kuin kuljetuskomppanialta voi odottaakin: ohjelmassa on ollut autokoulua ja ampumista. Täällähän homma menee kutakuinkin niin, että autokoulun ajotunnit ja teoriatunnit ovat ykkössijalla, ja se aika, joka ei niihin mene, täytetään sitten muulla koulutuksella. Päällikkömme arvostaa ampumataitoa, joten rynnäkkökivääritkin saanevat kevään mittaan ulkoiluannoksensa täyteen.
Joukkueemme suuntasikin heti maanantaiaamuna asekäsittelyradalle, jossa ammuttiin ensimmäiset lähiammuntamme. Etäisyys maalitauluihin vaihteli parista metristä vajaaseen kymmeneen, mikä toi uusia vaatimuksia tähtäämiseen; tähtäimet kun on tietysti kohdistettu 150 metriin. Ampumisen ohessa treenattiin symmetristä ampuma-asentoa, lippaanvaihtoa ja häiriönpoistoa. Lounaalle tuli taas vaihteeksi kiire, joten paluumatka kasarmille tehtiin suurimmaksi osaksi juosten. Luotisuojaliivien, aamun pakkasten perusteella puetun villapaidan ja silloin jo lämmittäneen auringon ansiosta pieni hikikin tahtoi pukata pintaan.
Autokoulun puolella ollaan kahlattu sotilaskuljettajakurssin vaatimia teorioita kovaa vauhtia eteenpäin. Aiheina ovat olleet niin perävaunut, kuorman sidonta, renkaat, ajoneuvoyhdistelmien mitat ja massat kuin ajo-, työ- ja lepoaikasäännöksetkin. Pariin kertaan ollaan päästy nauramaan myös 15 vuotta vanhoille ysäri-VHS-opetusvideoille; ei niinkään niiden asiasisällön vaan videoiden tyylin, ihmisten muodin ja vanhannäköisen tekniikan takia.
Tänään iltapäivällä olimme joukkueen voimin käsittelykentällä, jossa treenattiin kevyen keskiakseliperävaunun kytkemistä ja irroittamista sekä kuormansidontaliinan käyttöä. Opetettavia oli nelisenkymmentä, opettajia kaksi, kuormureita kolme ja kuormaliinoja kymmenen, mutta niin sitä vaan muutaman tunnin mittaan jokainen oli peruuttanut kuormurin vetokidan vaunun vetoaisaan, tehnyt muut kytkentäkrumeluurit ja ajanut auton lopuksi irti vaunusta. (Eipä muuten paljoa kuskin penkillä mitään tunne, kun moiseen pikkukärryyn ajaa naksauttaa kiinni, mutta kyllähän se aisa sinne kitaan upposi.) Samoin kuormaliinan käyttöä tuli treenattua sen verran, että irroitti liinan, kiinnitti uudelleen ja raksutteli kireämmälle... ei ehkä ollut järin tehokas iltapäivä, mutta kai sitä muitenkin suorituksia katsellen jotain tuli opittua.
Huomenna onkin sitten ampumaratapäivä. Liikennepettajakapasiteetti taitaa mennä huomenna kokonaan II-vaiheen arvioivien ajojen kanssa, mitä aikas monella on ajettavana, joten saas nähdä napsahtaako meikäläiselle vielä tällä viikolla yhtään kuormuriajotuntia. Kyllä sitä vähitellen olisi hauska päästä ajamaan vähän tämän iltapäivän muutamaa metriä enemmän...
Kymmenennen palvelusviikon maanantai ja tiistai ovat menneet juuri niin kuin kuljetuskomppanialta voi odottaakin: ohjelmassa on ollut autokoulua ja ampumista. Täällähän homma menee kutakuinkin niin, että autokoulun ajotunnit ja teoriatunnit ovat ykkössijalla, ja se aika, joka ei niihin mene, täytetään sitten muulla koulutuksella. Päällikkömme arvostaa ampumataitoa, joten rynnäkkökivääritkin saanevat kevään mittaan ulkoiluannoksensa täyteen.
Joukkueemme suuntasikin heti maanantaiaamuna asekäsittelyradalle, jossa ammuttiin ensimmäiset lähiammuntamme. Etäisyys maalitauluihin vaihteli parista metristä vajaaseen kymmeneen, mikä toi uusia vaatimuksia tähtäämiseen; tähtäimet kun on tietysti kohdistettu 150 metriin. Ampumisen ohessa treenattiin symmetristä ampuma-asentoa, lippaanvaihtoa ja häiriönpoistoa. Lounaalle tuli taas vaihteeksi kiire, joten paluumatka kasarmille tehtiin suurimmaksi osaksi juosten. Luotisuojaliivien, aamun pakkasten perusteella puetun villapaidan ja silloin jo lämmittäneen auringon ansiosta pieni hikikin tahtoi pukata pintaan.
Autokoulun puolella ollaan kahlattu sotilaskuljettajakurssin vaatimia teorioita kovaa vauhtia eteenpäin. Aiheina ovat olleet niin perävaunut, kuorman sidonta, renkaat, ajoneuvoyhdistelmien mitat ja massat kuin ajo-, työ- ja lepoaikasäännöksetkin. Pariin kertaan ollaan päästy nauramaan myös 15 vuotta vanhoille ysäri-VHS-opetusvideoille; ei niinkään niiden asiasisällön vaan videoiden tyylin, ihmisten muodin ja vanhannäköisen tekniikan takia.
Tänään iltapäivällä olimme joukkueen voimin käsittelykentällä, jossa treenattiin kevyen keskiakseliperävaunun kytkemistä ja irroittamista sekä kuormansidontaliinan käyttöä. Opetettavia oli nelisenkymmentä, opettajia kaksi, kuormureita kolme ja kuormaliinoja kymmenen, mutta niin sitä vaan muutaman tunnin mittaan jokainen oli peruuttanut kuormurin vetokidan vaunun vetoaisaan, tehnyt muut kytkentäkrumeluurit ja ajanut auton lopuksi irti vaunusta. (Eipä muuten paljoa kuskin penkillä mitään tunne, kun moiseen pikkukärryyn ajaa naksauttaa kiinni, mutta kyllähän se aisa sinne kitaan upposi.) Samoin kuormaliinan käyttöä tuli treenattua sen verran, että irroitti liinan, kiinnitti uudelleen ja raksutteli kireämmälle... ei ehkä ollut järin tehokas iltapäivä, mutta kai sitä muitenkin suorituksia katsellen jotain tuli opittua.
Huomenna onkin sitten ampumaratapäivä. Liikennepettajakapasiteetti taitaa mennä huomenna kokonaan II-vaiheen arvioivien ajojen kanssa, mitä aikas monella on ajettavana, joten saas nähdä napsahtaako meikäläiselle vielä tällä viikolla yhtään kuormuriajotuntia. Kyllä sitä vähitellen olisi hauska päästä ajamaan vähän tämän iltapäivän muutamaa metriä enemmän...
11. maaliskuuta 2010
Ensimmäinen viikko kuljetuskomppaniassa
Nytpä on ensimmäinen viikko kuljussa takana ja kolmen päivän vapaat edessä. TJ-lukemassakin paukkuvat kohta sataset; viikonloppuna mennään "jo" alle 300:n. Niinpä voin nyt hyvillä mielin hetken muistella viime päivien tapahtumia ja yrittää samalla vähän vertailla kuljun meininkiä 2. JK:ssa vietettyyn P-kauteen.
Maanantaiaamuna kello 8.00 alkoi autokoulu - mitäpä muuta sitä nyt kuljetuskomppanialta olisi voinut odottaakaan. Aamupäivä vietettiinkin sitten kokonaisuudessaan kotikasarmin luokassa lähinnä PV:tä koskevia ajokortti- ja ajolupapykäliä kahlaten. Kun tunnin sisältö lyhykäisyydessään oli se, että auton ajoon pitää olla sopiva kortti, niin täytyy ihmetellä, kuinka aiheesta saatiinkin jaariteltua tuntitolkulla... Vika ei kyllä yksin ollut liikenneopettajassa, vaan siinä, että hän käytti PV:n sotilaskuljettajakurssin valmista powerpoint-esitystä. Ja se taas oli pitkine lauseineen ja turhine tietoineen ja toistoineen malliesimerkki siitä, millainen opetuskäytössä oleva slideshow ei koskaan saisi olla. No, nyt on nuokin aiheet onneksi käsitelty.
Lounasta varten järjestyttiin pihalle ohjelman mukaan kello 10.50, mutta siitä sitä lähdettiinkin koko uusien kuljettajien konkkaronkka takaisin tupiin korjailemaan useita epäsärmiä punkkia ja roskiksiin jääneitä roskia. Ja kiirehän siinä sitten tuli mukesiin ehtimisen kanssa, joten pääsinpä näin ensimmäistä kertaa palvelusaikanani kokeilemaan tahtijuoksua. Oli muuten itse asiassa jopa hauskaa, tai ainakin mukavaa vaihtelua ainaiseen marssimiseen.
Olkoot esimerkiksi tuo edellinen samalla osoitus siitä, että ei se kuljetuskomppania nyt ihan mikään lepokoti ole; kyllä siellä sotilaallisesta kurista pidetään monessa asiassa kiinni - ainakin näin alkuun - ihan kuten muissakin komppanioissa. Jopa enemmänkin, sillä toistaiseksi olemme esimerkiksi tulleet mukesista myös kootusti muodossa takaisin yksikköön, kun taas vaikka choko-komppaniana tunnetussa 3. JK:ssa tultiin omin päin pois ruokailusta jo P-kaudella. No, 2. JK:ssa olleena tämä muodossa poistuminen ei meikäläistä pahemmin häiritse, joten maltan kyllä odottaa nämä jokuset E-kauden alun päivät, jolloin tuota vielä harrastetaan.
Maanantaipäivää jatkettiin lounaan jälkeenkin sotilaskuljettajakurssin parissa. Yhden oppitunnin jälkeen siirryimme kuljetuskeskuksen läheltä merenrannasta löytyvälle kentälle, joka ajotuntien aloitus- ja myös harjoittelupaikkana tullee vielä tässä kevään mittaan varsin tutuksi.
Lämpötila oli keväisesti nollan tuntumassa, mutta kylmä tuuli puhalsi siinä määrin, että meidät juoksutettiin takaisin komppaniaan hakemaan "gonatakit" eli pakkastakit mallia M/95 päälle. Tässä on taas kuljun positiivisia piirteitä: vaatetuksen järkevyyttä korostetaan sotilaallista ulkonäköä enemmän, mikä ilmenee vaikkapa juuri "gonatakkien" käyttöherkkyydessä. Toki sitä pakkastakkia ollaan 2. JK:ssakin tarvittaessa talven mittaan käytetty, mutta kuljussa asenneilmasto tuntuu kärjistetysti olevan niin päin, että vähänkään kylmemmällä ulkona touhutessa käytetään gonatakkia ja ollaan vain tarvittaessa käyttämättä.
Raittiin merituulen maustamalla oppitunnilla tutustuttiin ajo-opetuskuorma-autoihin. Auto varusteineen ja luukkuineen kierrettiin suht tarkasti läpi, ja samalla käsiteltiin ajoonlähtötarkastukseen kuuluvat asiat. Ja siinäpä se maanantain anti alkoi pitkälti olla. Päivällisen ja siivouspalvelun jälkeen koitti vapaa-ajan vuoro. Ja se koitti muuten virallisesti ottaen etuajassa, jo vähän viiden jälkeen.
Kuljussa iltavapaat ovat alkaneet tähän asti joka ilta etuajassa, jo siinä viiden-puoli kuuden välillä. Ja hyvä niin, kun sipa on kerran tehty ja siisteystarkastukset läpi, niin mitäs siinä enää viivyttelemään. Ja on varmaan melkein sanomattakin selvää, että saarelta voi iltavapailla lähteä pois. 2.JK:n kasvatista tämä tämmöinen on vaan aika uuden ja hienon tuntuista, kun pari kuukautta olin tottunut ennemmin siihen, että vapaa-aika alkoi joskus paljonkin ohjelmaan merkityn klo 18 jälkeen. Ehkä pienenä puolustuksena on se, että 2.JK:ssa oli P-kaudella 270 alokasta, kun taas KuljK:ssa on varusmiehiä vain noin 90, mutta paljoa ei sillä verukkeella saa anteeksi, koska 2.JK:ssa myös johtajavahvuus (vaikuttaa esim aseiden laskemisen ja siisteystarkastusten kestämiseen) oli aivan toista luokkaa.
Tiistaiaamuna jatkettiin taas autokoulun teorioilla, ja aiheena oli tällä kertaa toiminta liikenneonnettomuuspaikalla. Odotin tuntia lähinnä pelonsekaisin tuntein, sillä muistissa olivat edellispäivän ajokorttilöpinät sekä saman aiheen käsittely aikanaan siviiliautokoulussa. Sieltä muistan, että mieli olisi tehnyt mennä itse pitämään oppituntia, kun palokuntataustani turvin liioittelematta tunsin osaavani asiat opettajaa paremmin. Mutta pelko osoittautui tällä kertaa turhaksi, sillä kuljun liikenneopettaja yllätti positiivisesti: hänellä oli homma ensiavun uusimpia ohjeita myöten hanskassa. Niinpä oppituntia oli suorastaan ilo kuunnella, vaikka sen sisältö olikin ennestään tuttua.
Iltapäivällä yksikön vääpeli piti oppitunnin päivystäjän hommista; kuljussa kun päivystäjätkin ovat kaartinjääkäreitä eivätkä alikkeja. Päivystäjän pöydällä asiointi on kuljussa muuten ollut mukavan suoraviivaista. 2.JK:ssa tuli harjoiteltua jonottamista, puhuttelu-esittely-asia -käyttäytymistä ja päivystäjäkin pääsi tarkastamaan kenkien lankkipinnan, mutta kas kummaa, tuon takia 2. JK:n iltavapaiden sodekäynnistä saattoi kulua pahimmillaan melkoinen osa päivystäjän jonossa mennen tullen seisoskellessa. Sen sijaan KuljK:sta kun lähden sodeen, merkitsen pöydän ohi mennessäni itse itseni listaan ilman sen kummempia pokkurointeja ja tullessa kirjaan itseni palanneeksi. Helppoa ja nopeaa.
Päivystäjätunnin päätteeksi pidettiin pelastautumisharjoitus, ja sen jälkeen oli vuorossa ennakolta hieman huvittuneisuutta aiheuttanut palvelus: kävelylenkki. Niin sitä sitten smurffipuvuissa käppäiltiin AUKin ympäristössä lyhyt lenkki keväisessä suojasäässä. Halukkaat saivat sentään juosta, mutta itse päätin tällä kertaa flunssan rippeitteni kanssa pysytellä kävelevien muodossa. Olipahan samalla taas uusi inttikokemus.
Sotilaskuljettajalta sanotaan vaadittavan oma-aloitteisuutta, ja sitä pääsee kuljussa harjoittelemaan hyvin muun muassa autokoulun ajotuntilistoja seuraamalla. Omat ajotunnit täytyy käydä päivittäin tsekkaamassa autokoulun ilmoitustaululta, ja on itse huolehdittava siitä, että on määrättyyn aikaan ajotunnilla. Oman nimeni löysin ajotuntilistalta ensimmäistä kertaa auton SA-1510 keskiviikon paperista klo 8:n kohdalta.
Niinpä keskiviikkona aamiaisen ja sitä seuranneen rötväämisen jälkeen tallustelin gonatakki päällä sille samalle ja taas varsin tuuliselle kentälle. Ajotunteja pitämään saapui useampi TTS:n liikenneopettaja, ja jokaista opettajaa kohden oli kaksi kaartinjääkäriä. Tunnin aiheena oli ajoonlähtötarkastus. Teimme siis pitkälti samat jutut, mitä jo maanantaina käsiteltiin, mutta tällä kertaa pääsimme toki itse tarkistamaan öljyt, koputtelemaan renkaat ja tekemään kaikki muutkin kommervenkit. Tutustuimme myös kouluautoina käytettävän Scania 114G:n kojelaudan nippeleihin ja kaikkeen muuhunkin, mitä autosta tarvitsee ennen ajoon lähtöä tietää.
"Ajotunnin" jälkeen pitikin sitten kaivella kaapin uumenista lumipuku, tetsari ja muut hiihtomarssivarusteet. Vuorossa oli nimittäin Kaartin Jääkärirykmentin keväinen perinne, 15,5 kilometrin Joutselän hiihto, jonka juuret ovat ties missä 1500-luvulla. Sen verran oleellinen perinnetapahtuma oli kyseessä, että oikein Kaartin Pataljoonan komentaja, everstiluutnantti Kalliomaa kävi lähettämässä meidät matkaan. Tarvittava hiihtomatka kertyi hiihtelemällä saaren kiertävää latua kaksi ja puoli kierrosta.
Ennen hiihtomarssille lähtöä oltiin syöty pakkisafkalounas yksikön pihalla, ja homma saatiin hoidettua juuri päivällisaikaan mennessä. Tahti oli siis mallia "kaikille sopiva" ja taukojakin pidettiin riittävästi. Keli oli komean keväinen, aurinko paistoi siniseltä taivaalta, lämpötila oli pari astetta plussalla ja lumi suli melkeinpä silmissä. Latu oli kuitenkin vielä pääosin hyvä, ja paikoin myös sen verran jäinen, että intin sukset luistivat välillä paremmin kuin koskaan ennen. Ilman tetsaria, reppua ja rynkkyä homma olisi ollut suorastaan erittäin hauskaa, mutta niistäkin huolimatta iltapäivä sujui kyllä ihan mukavissa merkeissä.
Tänään torstaina ei sitten mitään autohommia ollutkaan, kun ainoat sen alan teoriat koskivat vain ei-ennestään-C-kortillisia, eikä ajotuntiakaan ollut meikäläiselle merkitty. Herätys oli normaalisti 5.30, järjestyminen ulos aamiaista varten 5.50 ja mukesissa aamupala kuudelta. Sieltä palaamisen jälkeen aamutoimet, ja tällä kertaa vain noin tunnin mittainen rötväystauko. 7.30 aloittelimme lyhyehköt osaamistasonkartoitussulkeiset, ja niiden jälkeen siirryimme luokkaan. Päivän aiheena oli lähitaistelu. Oppitunnin voisi melkeinpä tiivistää niin, että kaikki se, mitä vaikkapa rauhan aikaan soveltuvassa spollekoulutuksessa kiellettiin, onkin toimintatapana sodan ajan lähitaisteluissa. Iltapäivällä ehdittiin vielä sätkiä yksikön pihalla taisteluasentoa, lyöntejä ja potkuja treenaillen.
Ensi viikkolla on luvassa niin autokoulun teoriaa kuin ampumistakin. Ehkäpä sitä tulee myös ajettua ensimmäiset kilometrit intin kuormurilla. Mutta se on ensi viikolla se. Nyt nukkumaan, että jaksaa viettää vapaita tehokkaasti :)
Maanantaiaamuna kello 8.00 alkoi autokoulu - mitäpä muuta sitä nyt kuljetuskomppanialta olisi voinut odottaakaan. Aamupäivä vietettiinkin sitten kokonaisuudessaan kotikasarmin luokassa lähinnä PV:tä koskevia ajokortti- ja ajolupapykäliä kahlaten. Kun tunnin sisältö lyhykäisyydessään oli se, että auton ajoon pitää olla sopiva kortti, niin täytyy ihmetellä, kuinka aiheesta saatiinkin jaariteltua tuntitolkulla... Vika ei kyllä yksin ollut liikenneopettajassa, vaan siinä, että hän käytti PV:n sotilaskuljettajakurssin valmista powerpoint-esitystä. Ja se taas oli pitkine lauseineen ja turhine tietoineen ja toistoineen malliesimerkki siitä, millainen opetuskäytössä oleva slideshow ei koskaan saisi olla. No, nyt on nuokin aiheet onneksi käsitelty.
Lounasta varten järjestyttiin pihalle ohjelman mukaan kello 10.50, mutta siitä sitä lähdettiinkin koko uusien kuljettajien konkkaronkka takaisin tupiin korjailemaan useita epäsärmiä punkkia ja roskiksiin jääneitä roskia. Ja kiirehän siinä sitten tuli mukesiin ehtimisen kanssa, joten pääsinpä näin ensimmäistä kertaa palvelusaikanani kokeilemaan tahtijuoksua. Oli muuten itse asiassa jopa hauskaa, tai ainakin mukavaa vaihtelua ainaiseen marssimiseen.
Olkoot esimerkiksi tuo edellinen samalla osoitus siitä, että ei se kuljetuskomppania nyt ihan mikään lepokoti ole; kyllä siellä sotilaallisesta kurista pidetään monessa asiassa kiinni - ainakin näin alkuun - ihan kuten muissakin komppanioissa. Jopa enemmänkin, sillä toistaiseksi olemme esimerkiksi tulleet mukesista myös kootusti muodossa takaisin yksikköön, kun taas vaikka choko-komppaniana tunnetussa 3. JK:ssa tultiin omin päin pois ruokailusta jo P-kaudella. No, 2. JK:ssa olleena tämä muodossa poistuminen ei meikäläistä pahemmin häiritse, joten maltan kyllä odottaa nämä jokuset E-kauden alun päivät, jolloin tuota vielä harrastetaan.
Maanantaipäivää jatkettiin lounaan jälkeenkin sotilaskuljettajakurssin parissa. Yhden oppitunnin jälkeen siirryimme kuljetuskeskuksen läheltä merenrannasta löytyvälle kentälle, joka ajotuntien aloitus- ja myös harjoittelupaikkana tullee vielä tässä kevään mittaan varsin tutuksi.
Lämpötila oli keväisesti nollan tuntumassa, mutta kylmä tuuli puhalsi siinä määrin, että meidät juoksutettiin takaisin komppaniaan hakemaan "gonatakit" eli pakkastakit mallia M/95 päälle. Tässä on taas kuljun positiivisia piirteitä: vaatetuksen järkevyyttä korostetaan sotilaallista ulkonäköä enemmän, mikä ilmenee vaikkapa juuri "gonatakkien" käyttöherkkyydessä. Toki sitä pakkastakkia ollaan 2. JK:ssakin tarvittaessa talven mittaan käytetty, mutta kuljussa asenneilmasto tuntuu kärjistetysti olevan niin päin, että vähänkään kylmemmällä ulkona touhutessa käytetään gonatakkia ja ollaan vain tarvittaessa käyttämättä.
Raittiin merituulen maustamalla oppitunnilla tutustuttiin ajo-opetuskuorma-autoihin. Auto varusteineen ja luukkuineen kierrettiin suht tarkasti läpi, ja samalla käsiteltiin ajoonlähtötarkastukseen kuuluvat asiat. Ja siinäpä se maanantain anti alkoi pitkälti olla. Päivällisen ja siivouspalvelun jälkeen koitti vapaa-ajan vuoro. Ja se koitti muuten virallisesti ottaen etuajassa, jo vähän viiden jälkeen.
Kuljussa iltavapaat ovat alkaneet tähän asti joka ilta etuajassa, jo siinä viiden-puoli kuuden välillä. Ja hyvä niin, kun sipa on kerran tehty ja siisteystarkastukset läpi, niin mitäs siinä enää viivyttelemään. Ja on varmaan melkein sanomattakin selvää, että saarelta voi iltavapailla lähteä pois. 2.JK:n kasvatista tämä tämmöinen on vaan aika uuden ja hienon tuntuista, kun pari kuukautta olin tottunut ennemmin siihen, että vapaa-aika alkoi joskus paljonkin ohjelmaan merkityn klo 18 jälkeen. Ehkä pienenä puolustuksena on se, että 2.JK:ssa oli P-kaudella 270 alokasta, kun taas KuljK:ssa on varusmiehiä vain noin 90, mutta paljoa ei sillä verukkeella saa anteeksi, koska 2.JK:ssa myös johtajavahvuus (vaikuttaa esim aseiden laskemisen ja siisteystarkastusten kestämiseen) oli aivan toista luokkaa.
Tiistaiaamuna jatkettiin taas autokoulun teorioilla, ja aiheena oli tällä kertaa toiminta liikenneonnettomuuspaikalla. Odotin tuntia lähinnä pelonsekaisin tuntein, sillä muistissa olivat edellispäivän ajokorttilöpinät sekä saman aiheen käsittely aikanaan siviiliautokoulussa. Sieltä muistan, että mieli olisi tehnyt mennä itse pitämään oppituntia, kun palokuntataustani turvin liioittelematta tunsin osaavani asiat opettajaa paremmin. Mutta pelko osoittautui tällä kertaa turhaksi, sillä kuljun liikenneopettaja yllätti positiivisesti: hänellä oli homma ensiavun uusimpia ohjeita myöten hanskassa. Niinpä oppituntia oli suorastaan ilo kuunnella, vaikka sen sisältö olikin ennestään tuttua.
Iltapäivällä yksikön vääpeli piti oppitunnin päivystäjän hommista; kuljussa kun päivystäjätkin ovat kaartinjääkäreitä eivätkä alikkeja. Päivystäjän pöydällä asiointi on kuljussa muuten ollut mukavan suoraviivaista. 2.JK:ssa tuli harjoiteltua jonottamista, puhuttelu-esittely-asia -käyttäytymistä ja päivystäjäkin pääsi tarkastamaan kenkien lankkipinnan, mutta kas kummaa, tuon takia 2. JK:n iltavapaiden sodekäynnistä saattoi kulua pahimmillaan melkoinen osa päivystäjän jonossa mennen tullen seisoskellessa. Sen sijaan KuljK:sta kun lähden sodeen, merkitsen pöydän ohi mennessäni itse itseni listaan ilman sen kummempia pokkurointeja ja tullessa kirjaan itseni palanneeksi. Helppoa ja nopeaa.
Päivystäjätunnin päätteeksi pidettiin pelastautumisharjoitus, ja sen jälkeen oli vuorossa ennakolta hieman huvittuneisuutta aiheuttanut palvelus: kävelylenkki. Niin sitä sitten smurffipuvuissa käppäiltiin AUKin ympäristössä lyhyt lenkki keväisessä suojasäässä. Halukkaat saivat sentään juosta, mutta itse päätin tällä kertaa flunssan rippeitteni kanssa pysytellä kävelevien muodossa. Olipahan samalla taas uusi inttikokemus.
Sotilaskuljettajalta sanotaan vaadittavan oma-aloitteisuutta, ja sitä pääsee kuljussa harjoittelemaan hyvin muun muassa autokoulun ajotuntilistoja seuraamalla. Omat ajotunnit täytyy käydä päivittäin tsekkaamassa autokoulun ilmoitustaululta, ja on itse huolehdittava siitä, että on määrättyyn aikaan ajotunnilla. Oman nimeni löysin ajotuntilistalta ensimmäistä kertaa auton SA-1510 keskiviikon paperista klo 8:n kohdalta.
Niinpä keskiviikkona aamiaisen ja sitä seuranneen rötväämisen jälkeen tallustelin gonatakki päällä sille samalle ja taas varsin tuuliselle kentälle. Ajotunteja pitämään saapui useampi TTS:n liikenneopettaja, ja jokaista opettajaa kohden oli kaksi kaartinjääkäriä. Tunnin aiheena oli ajoonlähtötarkastus. Teimme siis pitkälti samat jutut, mitä jo maanantaina käsiteltiin, mutta tällä kertaa pääsimme toki itse tarkistamaan öljyt, koputtelemaan renkaat ja tekemään kaikki muutkin kommervenkit. Tutustuimme myös kouluautoina käytettävän Scania 114G:n kojelaudan nippeleihin ja kaikkeen muuhunkin, mitä autosta tarvitsee ennen ajoon lähtöä tietää.
"Ajotunnin" jälkeen pitikin sitten kaivella kaapin uumenista lumipuku, tetsari ja muut hiihtomarssivarusteet. Vuorossa oli nimittäin Kaartin Jääkärirykmentin keväinen perinne, 15,5 kilometrin Joutselän hiihto, jonka juuret ovat ties missä 1500-luvulla. Sen verran oleellinen perinnetapahtuma oli kyseessä, että oikein Kaartin Pataljoonan komentaja, everstiluutnantti Kalliomaa kävi lähettämässä meidät matkaan. Tarvittava hiihtomatka kertyi hiihtelemällä saaren kiertävää latua kaksi ja puoli kierrosta.
Ennen hiihtomarssille lähtöä oltiin syöty pakkisafkalounas yksikön pihalla, ja homma saatiin hoidettua juuri päivällisaikaan mennessä. Tahti oli siis mallia "kaikille sopiva" ja taukojakin pidettiin riittävästi. Keli oli komean keväinen, aurinko paistoi siniseltä taivaalta, lämpötila oli pari astetta plussalla ja lumi suli melkeinpä silmissä. Latu oli kuitenkin vielä pääosin hyvä, ja paikoin myös sen verran jäinen, että intin sukset luistivat välillä paremmin kuin koskaan ennen. Ilman tetsaria, reppua ja rynkkyä homma olisi ollut suorastaan erittäin hauskaa, mutta niistäkin huolimatta iltapäivä sujui kyllä ihan mukavissa merkeissä.
Tänään torstaina ei sitten mitään autohommia ollutkaan, kun ainoat sen alan teoriat koskivat vain ei-ennestään-C-kortillisia, eikä ajotuntiakaan ollut meikäläiselle merkitty. Herätys oli normaalisti 5.30, järjestyminen ulos aamiaista varten 5.50 ja mukesissa aamupala kuudelta. Sieltä palaamisen jälkeen aamutoimet, ja tällä kertaa vain noin tunnin mittainen rötväystauko. 7.30 aloittelimme lyhyehköt osaamistasonkartoitussulkeiset, ja niiden jälkeen siirryimme luokkaan. Päivän aiheena oli lähitaistelu. Oppitunnin voisi melkeinpä tiivistää niin, että kaikki se, mitä vaikkapa rauhan aikaan soveltuvassa spollekoulutuksessa kiellettiin, onkin toimintatapana sodan ajan lähitaisteluissa. Iltapäivällä ehdittiin vielä sätkiä yksikön pihalla taisteluasentoa, lyöntejä ja potkuja treenaillen.
Ensi viikkolla on luvassa niin autokoulun teoriaa kuin ampumistakin. Ehkäpä sitä tulee myös ajettua ensimmäiset kilometrit intin kuormurilla. Mutta se on ensi viikolla se. Nyt nukkumaan, että jaksaa viettää vapaita tehokkaasti :)
7. maaliskuuta 2010
Uusi komppania, uudet kujeet
Viime torstai oli pakkauspäivä. Heti aamiaisen ja pyykinvaihdon jälkeen aukkiin, kuljuun ja muihin yksiköihin siirtyvät alkoivat tyhjentää kaappejaan. Varusteet sullottiin isoon valkoiseen pyykkisäkkiin ja isoon selkäreppuun, ja, ihme ja kumma, kyllä ne niihin tosiaan mahtuivat. Siitäkin huolimatta, että olen palveluksen mittaan tuonut sillä valkoisella säkillä kaksi kuormaa varusvarastolta kasarmille.
Yksikköön jäävillä oli ohjelmassa oppituntia, joidenkin spollevarusteiden kuittaamista ja sulkeisetkin, mutta sehän ei meitä yksiköstä poistuvia enää koskenut. Niinpä rötväilimme tuvassa koko torstain - mitä nyt välillä täytyi mukesissa käydä syömässä.
Koska myös yksikköön jäävillä vaihtuivat joukkueet, ryhmät ja sitä kautta tuvatkin, myös heillä oli iltaa kohden sama pakkaamisrumba edessä. Tupaan ei paljoa vapaata lattiapintaa jäänyt, kun kaikki kaksitoista noin kuutiometrin kokoista pyykkisäkkiä ja toinen mokoma intin isoja selkäreppuja oli saatu pakattua. Niinpä mukava P-kauden tupaporukkamme taitteli viimeistä kertaa pinkat melkoisen säkkiröykkiön keskellä.
Perjantaina oli sitten muuton vuoro. Eikä milloin tahansa perjantaina, vaan tosiaankin heti aamulla. Kun 2. JK:n aamiaisaika koitti, yksikköä vaihtavat menivät yhdessä muodossa ensimmäisenä syömään. Siitäkin huolimatta yli puolet tarjottimelle lappamastani aamiaisesta päätyi biojäteastiaan, sillä sen verran nopsasti linjastoon -käsky kajahti. Ei muuta kuin takaisin kassulle, reppu selkään, painava ja erittäin epäergonominen pyykkisäkki kantoon ja vielä rynkky kaulalle. Seuraavassa hetkessä olinkin jo pihalla rojuineni kuljetuskomppaniaan siirtyvien muodossa. Kello lähestyi vasta aamuseitsemää.
Pyykkisäkit pääsivät onneksi kuormurikyydillä kuljetuskomppanian kasarmille. Kuljun päässäkään ei turhia aikailtu: oman tuvan paikantaminen, ase kaappiin omalle paikalle, reppu tupaan, pikainen punkan valinta, pyykkisäkin raahaaminen pihalta tupaan, ja siinähän se muutto jo melkein olikin. Seuraavaksi alkoi kaapin täyttäminen ja järjestäminen tks-kuntoon. Kun siinä tavaroita sulloessani ja nallepukua viikatessani vilkaisin kelloon, oli taas aika yllättyä: se näytti vasta kahdeksaa. Mutta kaipa se lounasaikafiilis selittyy poikkeuksellisen tehokkaalla aamulla, vajaan aamiaisen aiheuttamalla nälällä ja ulkona vallinneella keväisen kirkkaalla auringonpaisteella.
En tiedä, olisiko muuttaminen tuntunut oudommalta, jos kuljetuskomppanian kasarmi olisi samanlainen kuin 2. JK:lla. Voisi ainakin kuvitella, että olisi hassua katsoa ja kulkea samanlaisia käytäviä, mutta olla kuitenkin eri naamojen ympäröimänä ja asustaa eri puolella rakennusta. Mene ja tiedä. Tällä kertaa näitä hassuja fiiliksiä ei päässyt tulemaan, vaan muutto tuntui todella muutolta. Kuljun kassu on nimittäin monin tavoin aivan erilainen paikka olla ja asustaa.
Siinä missä 2. JK sijaitsee avaran kentän laidalla, kuljetuskomppanian pihan puoli on pieni ja verrattain varjoisa. Kuljun käytävät ovat huomattavan paljon kapeampia, mutta sisätiloja on toisaalta rempattu hiljattain. Kun tupien ovia yleisesti pidetään päivisin aina auki, kun tuvassa ollaan, niin kuljussapa hyvin ääntä eristäviin oviin on laitettu pumput, jotka vetävät ne kiinni. Järjestymisaikamääreisiin tulikin heti uusi homma: kakkosella joku menee pitämään ovea auki levossa seisten, ja minuutilla napsahtaa tietysti asento. Tupien lähtöjärjestykselläkin on oikeasti väliä, sillä käytävä on kapea ja toisen puolen tupien ovet vielä aukeavat käytävän puolelle.
Ja toki se tupa, tarkoitetaanpa sillä sitten huonetta tai siellä asustavaa ryhmää, oli sekin taas uudenlainen. Huone on ensinäkin tuntuvasti edellistä isompi, mutta 12 jampan sijasta meitä asustaa siellä vain seitsemän. Kerrossänkyjä huoneessa on vain kaksi, loput neljä punkkaa ovat yksittäin. Ja kun 2. JK:ssa noiden 12 miehen täytyi jakaa keskenään 2 pistorasiaa, niin kuljussa meillä on 10 töpseliä seitsemälle ukolle.
Uusi tupaporukkani vaikutti ihan mukavalta. Juttu lähti luistamaan paremmin kuin aikanaan intin ihka ekana päivänä, mutta tokihan tässä hetken taas saa asustaa, että ryhmä on yhtä hitsautunut kuin edellinen, kaksi kuukautta kasassa ollut porukka ehti olla. Ensimmäinen yhteinen haasteemme oli sovitella yhteen eri komppanioista tulleiden erilaiset käytännöt kaappijärjestyksessä.
Perjantai-iltapäivään mahtui komppanian päällikön, vääpelin ja autokoulun johtajan oppitunnit. Alkuillasta olikin sitten lomille lompsiksen vuoro. Eipä käynyt 2.JK:sta AUK:kiin siirtyneitä tovereita sääliksi; heillä kun oli toinen perättäinen kiinnioloviikonloppu. Terveisiä vaan Koksulle ja Niskaselle ;)
Parkkilupakin tuli muuten perjantaina anottua ja saatua, joten kohta tämä kaartinjääkäri ottaa auton alleen, suuntaa tällä kertaa omin kyydein Santahaminaan ja kokeilee sitten, miten uudessa punkassa tulee uni. Ensi perjantaina onkin sitten määrätty HL (henkilökohtainen loma), joten tällä kertaa saarella täytyy viihtyä vain neljä vuorokautta.
Yksikköön jäävillä oli ohjelmassa oppituntia, joidenkin spollevarusteiden kuittaamista ja sulkeisetkin, mutta sehän ei meitä yksiköstä poistuvia enää koskenut. Niinpä rötväilimme tuvassa koko torstain - mitä nyt välillä täytyi mukesissa käydä syömässä.
Koska myös yksikköön jäävillä vaihtuivat joukkueet, ryhmät ja sitä kautta tuvatkin, myös heillä oli iltaa kohden sama pakkaamisrumba edessä. Tupaan ei paljoa vapaata lattiapintaa jäänyt, kun kaikki kaksitoista noin kuutiometrin kokoista pyykkisäkkiä ja toinen mokoma intin isoja selkäreppuja oli saatu pakattua. Niinpä mukava P-kauden tupaporukkamme taitteli viimeistä kertaa pinkat melkoisen säkkiröykkiön keskellä.
Perjantaina oli sitten muuton vuoro. Eikä milloin tahansa perjantaina, vaan tosiaankin heti aamulla. Kun 2. JK:n aamiaisaika koitti, yksikköä vaihtavat menivät yhdessä muodossa ensimmäisenä syömään. Siitäkin huolimatta yli puolet tarjottimelle lappamastani aamiaisesta päätyi biojäteastiaan, sillä sen verran nopsasti linjastoon -käsky kajahti. Ei muuta kuin takaisin kassulle, reppu selkään, painava ja erittäin epäergonominen pyykkisäkki kantoon ja vielä rynkky kaulalle. Seuraavassa hetkessä olinkin jo pihalla rojuineni kuljetuskomppaniaan siirtyvien muodossa. Kello lähestyi vasta aamuseitsemää.
Pyykkisäkit pääsivät onneksi kuormurikyydillä kuljetuskomppanian kasarmille. Kuljun päässäkään ei turhia aikailtu: oman tuvan paikantaminen, ase kaappiin omalle paikalle, reppu tupaan, pikainen punkan valinta, pyykkisäkin raahaaminen pihalta tupaan, ja siinähän se muutto jo melkein olikin. Seuraavaksi alkoi kaapin täyttäminen ja järjestäminen tks-kuntoon. Kun siinä tavaroita sulloessani ja nallepukua viikatessani vilkaisin kelloon, oli taas aika yllättyä: se näytti vasta kahdeksaa. Mutta kaipa se lounasaikafiilis selittyy poikkeuksellisen tehokkaalla aamulla, vajaan aamiaisen aiheuttamalla nälällä ja ulkona vallinneella keväisen kirkkaalla auringonpaisteella.
En tiedä, olisiko muuttaminen tuntunut oudommalta, jos kuljetuskomppanian kasarmi olisi samanlainen kuin 2. JK:lla. Voisi ainakin kuvitella, että olisi hassua katsoa ja kulkea samanlaisia käytäviä, mutta olla kuitenkin eri naamojen ympäröimänä ja asustaa eri puolella rakennusta. Mene ja tiedä. Tällä kertaa näitä hassuja fiiliksiä ei päässyt tulemaan, vaan muutto tuntui todella muutolta. Kuljun kassu on nimittäin monin tavoin aivan erilainen paikka olla ja asustaa.
Siinä missä 2. JK sijaitsee avaran kentän laidalla, kuljetuskomppanian pihan puoli on pieni ja verrattain varjoisa. Kuljun käytävät ovat huomattavan paljon kapeampia, mutta sisätiloja on toisaalta rempattu hiljattain. Kun tupien ovia yleisesti pidetään päivisin aina auki, kun tuvassa ollaan, niin kuljussapa hyvin ääntä eristäviin oviin on laitettu pumput, jotka vetävät ne kiinni. Järjestymisaikamääreisiin tulikin heti uusi homma: kakkosella joku menee pitämään ovea auki levossa seisten, ja minuutilla napsahtaa tietysti asento. Tupien lähtöjärjestykselläkin on oikeasti väliä, sillä käytävä on kapea ja toisen puolen tupien ovet vielä aukeavat käytävän puolelle.
Ja toki se tupa, tarkoitetaanpa sillä sitten huonetta tai siellä asustavaa ryhmää, oli sekin taas uudenlainen. Huone on ensinäkin tuntuvasti edellistä isompi, mutta 12 jampan sijasta meitä asustaa siellä vain seitsemän. Kerrossänkyjä huoneessa on vain kaksi, loput neljä punkkaa ovat yksittäin. Ja kun 2. JK:ssa noiden 12 miehen täytyi jakaa keskenään 2 pistorasiaa, niin kuljussa meillä on 10 töpseliä seitsemälle ukolle.
Uusi tupaporukkani vaikutti ihan mukavalta. Juttu lähti luistamaan paremmin kuin aikanaan intin ihka ekana päivänä, mutta tokihan tässä hetken taas saa asustaa, että ryhmä on yhtä hitsautunut kuin edellinen, kaksi kuukautta kasassa ollut porukka ehti olla. Ensimmäinen yhteinen haasteemme oli sovitella yhteen eri komppanioista tulleiden erilaiset käytännöt kaappijärjestyksessä.
Perjantai-iltapäivään mahtui komppanian päällikön, vääpelin ja autokoulun johtajan oppitunnit. Alkuillasta olikin sitten lomille lompsiksen vuoro. Eipä käynyt 2.JK:sta AUK:kiin siirtyneitä tovereita sääliksi; heillä kun oli toinen perättäinen kiinnioloviikonloppu. Terveisiä vaan Koksulle ja Niskaselle ;)
Parkkilupakin tuli muuten perjantaina anottua ja saatua, joten kohta tämä kaartinjääkäri ottaa auton alleen, suuntaa tällä kertaa omin kyydein Santahaminaan ja kokeilee sitten, miten uudessa punkassa tulee uni. Ensi perjantaina onkin sitten määrätty HL (henkilökohtainen loma), joten tällä kertaa saarella täytyy viihtyä vain neljä vuorokautta.
3. maaliskuuta 2010
P-kausi paketissa - kulju odottaa
Tänään iltapäivällä julkaistiin vihdoin ja viimein koulutusvalinnat. Muonituskeskuksen elokuvasalissa oli varsin jännittynyt fiilis, kun komppaniamme varapäällikkö vieritti videotykillä heijastettua nimilistaa rivi kerrallaan alaspäin. Hetken kihelmöivän odotuksen jälkeen oma rivini tuli näkyviin… ja lukihan siellä onneksi se, mitä toivoinkin: kuljettajakoulutus odottaa!
Täytyy sanoa, että en kyllä ollut ennakolta yhtään varma, että lukeekohan siellä listassa kuljettaja vai AUK. Moni jaksoi kyllä koko ajan sanoa, että kyllä sinne kuljuun pääsee, jos kerran halua löytyy, mutta kun toisaalta aukkiin haluavien liian vähäisestä määrästä liikkui ihan virallistakin tietoa, niin siihenkin vaihtoehtoon olin yrittänyt henkisesti varautua. Varsinkin, kun P-kauden pisteeni olivat sellaiset, että halutessani olisin AUKkiin päässyt, ja kyselylomakkeeseenkin tulin ruksanneeksi AUKin kohdalle, että “en vastusta”. Mutta kuljuun siis ensisijaisesti halusin ja sinne myös pääsin, hyvä niin.
***
Peruskoulutuskausi on nyt virallisesti ohi. Näin julisti rykmentin komentaja tänä aamuna pidetyssä P-kauden palkintojenjakotilaisuudessa. Tuon aamuisen kokoontumisen lisäksi tänään oli valokuvauksien aika: niin komppania, joukkue, tupa kuin meikäläisenkin pärstä ikuistettiin. Iltapäivästä julkaistiin sitten nuo koulutusvalinnat, kerättiin palautetta P-kaudesta ja varusmiesjohtajista, ja mahtuipa ohjelmaan vielä huumepoliisin pitämä oppituntikin.
Tällä viikolla on muutenkin ollut jo vähän tällaista kauden viime päivien laiskottelutunnelmaa. Maanantaina pääsin käytännössä katsoen kokeilemaan, miltä vapautustaistelijana oleminen tuntuu, sillä päiväni koostui aamupäivällä oppitunneista ja iltapäivällä tuvassa makoilusta. Oli itse asiassa aikas tylsä päivä; oppituntien aiheina oli laki, ja pitäjänä hentoääninen lakimiesnainen, jonka puhetta ei meinannut salissa kuulla. Ja mikrofonikaan ei tietenkään toiminut. Iltapäivän ohjelmana oli edustusvarustuksen sovitus ja kuittaus (siis niiden harmaiden pressanlinnavarusteiden), mutta kuljuun/AUKkiin hakeneita se ei koskenut. Niinpä siis makoilin tuvassa kuin vemppa ikään.
Vemppaamisesta puheenollen, eipä ole tullut sitä harrastettua vielä kertaakaan. Koko komppaniaa ja varmaan rykmenttiäkin köhityttävä palvelusajan toinen flunssa-aalto on nyt kyllä iskenyt minuunkin, mutta ehkä sekään ei tätä vempatonta putkea tule katkaisemaan. Mitään fyysisesti rankkaa kun ei ohjelmassa enää ole, niin eipä sitä jaksa veksiinkään lähteä jonottamaan, ellei nyt ihan tosi kipeäksi satu tulemaan.
Eilisen tiistaipäivän tapahtumista en ole vielä tainnut mainita mitään, mutta kai sekin täytyy tehdä, koulutus kun oli taas varsin mielenkiintoista. Aamupäivä meni ensiavun teorian parissa. Aiheena oli peruselintoimintojen turvaaminen taisteluensiavussa sekä kaasusumuttimen vaarat. Kenttäsairaanhoitaja havainnollisti esitystä lukuisilla hivenen karuilla, mutta opettavaisilla kuvilla ja videoilla. Ei jäänyt kenellekään epäselväksi, etteikö reisivaltimo vuoda melkoisen reippaasti, tai etteikö kiristysside osaa olla melkoisen tehokas apu katastrofaalisessa verenvuodossa.
Eilinen iltapäivä puolestaan kului pamputellessa: lyöntejä harjoiteltiin vinyylipatukalla tyynyihin ja suojapukuun pukeutuneeseen alikersanttiin. Lisäksi opeteltiin SPOL-varustukseenkin kuuluvan teleskooppipatukan käyttöä.
Täytyy sanoa, että en kyllä ollut ennakolta yhtään varma, että lukeekohan siellä listassa kuljettaja vai AUK. Moni jaksoi kyllä koko ajan sanoa, että kyllä sinne kuljuun pääsee, jos kerran halua löytyy, mutta kun toisaalta aukkiin haluavien liian vähäisestä määrästä liikkui ihan virallistakin tietoa, niin siihenkin vaihtoehtoon olin yrittänyt henkisesti varautua. Varsinkin, kun P-kauden pisteeni olivat sellaiset, että halutessani olisin AUKkiin päässyt, ja kyselylomakkeeseenkin tulin ruksanneeksi AUKin kohdalle, että “en vastusta”. Mutta kuljuun siis ensisijaisesti halusin ja sinne myös pääsin, hyvä niin.
***
Peruskoulutuskausi on nyt virallisesti ohi. Näin julisti rykmentin komentaja tänä aamuna pidetyssä P-kauden palkintojenjakotilaisuudessa. Tuon aamuisen kokoontumisen lisäksi tänään oli valokuvauksien aika: niin komppania, joukkue, tupa kuin meikäläisenkin pärstä ikuistettiin. Iltapäivästä julkaistiin sitten nuo koulutusvalinnat, kerättiin palautetta P-kaudesta ja varusmiesjohtajista, ja mahtuipa ohjelmaan vielä huumepoliisin pitämä oppituntikin.
Tällä viikolla on muutenkin ollut jo vähän tällaista kauden viime päivien laiskottelutunnelmaa. Maanantaina pääsin käytännössä katsoen kokeilemaan, miltä vapautustaistelijana oleminen tuntuu, sillä päiväni koostui aamupäivällä oppitunneista ja iltapäivällä tuvassa makoilusta. Oli itse asiassa aikas tylsä päivä; oppituntien aiheina oli laki, ja pitäjänä hentoääninen lakimiesnainen, jonka puhetta ei meinannut salissa kuulla. Ja mikrofonikaan ei tietenkään toiminut. Iltapäivän ohjelmana oli edustusvarustuksen sovitus ja kuittaus (siis niiden harmaiden pressanlinnavarusteiden), mutta kuljuun/AUKkiin hakeneita se ei koskenut. Niinpä siis makoilin tuvassa kuin vemppa ikään.
Vemppaamisesta puheenollen, eipä ole tullut sitä harrastettua vielä kertaakaan. Koko komppaniaa ja varmaan rykmenttiäkin köhityttävä palvelusajan toinen flunssa-aalto on nyt kyllä iskenyt minuunkin, mutta ehkä sekään ei tätä vempatonta putkea tule katkaisemaan. Mitään fyysisesti rankkaa kun ei ohjelmassa enää ole, niin eipä sitä jaksa veksiinkään lähteä jonottamaan, ellei nyt ihan tosi kipeäksi satu tulemaan.
Eilisen tiistaipäivän tapahtumista en ole vielä tainnut mainita mitään, mutta kai sekin täytyy tehdä, koulutus kun oli taas varsin mielenkiintoista. Aamupäivä meni ensiavun teorian parissa. Aiheena oli peruselintoimintojen turvaaminen taisteluensiavussa sekä kaasusumuttimen vaarat. Kenttäsairaanhoitaja havainnollisti esitystä lukuisilla hivenen karuilla, mutta opettavaisilla kuvilla ja videoilla. Ei jäänyt kenellekään epäselväksi, etteikö reisivaltimo vuoda melkoisen reippaasti, tai etteikö kiristysside osaa olla melkoisen tehokas apu katastrofaalisessa verenvuodossa.
Eilinen iltapäivä puolestaan kului pamputellessa: lyöntejä harjoiteltiin vinyylipatukalla tyynyihin ja suojapukuun pukeutuneeseen alikersanttiin. Lisäksi opeteltiin SPOL-varustukseenkin kuuluvan teleskooppipatukan käyttöä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Nice To Know -statistiikkaa
| Sivulatauksia |
Uniikkeja kävijöitä |
Laskurit lyöty käyntiin 30.1. | |
