Ressuna ratissa

Tammikuun seitsemäntenä vuonna 2011 sitä karautettiin into pinkeänä Santahaminan portista ulos. Paratiisisaarella vietetty vuosi oli takana, ja tuntui, että oli jo korkea aika päästä pois. Firman hommat oli nähty.

1561 reserviaamua myöhemmin, toissa perjantaina, löysin itseni samaiselta portilta. Spolle vilkaisi VEH-kutsuni, toivotti hyvät päivänjatkot ja samassa jo kiihdyttelinkin upouuden Santahamina-talon ohitse kohti muistoja herättävää kasarmialuetta. No, olen kyllä kotiutumisen jälkeen käynyt Santiksessa useampaankin otteeseen, eli maisemanostalgia oli sinällään tuttua. Tällä kertaa homma ei kuitenkaan ollut jäämässä ihan pelkäksi piipahdukseksi: suuntasin nimittäin ensi töikseni varusvarastolle kuittaamaan viikonlopun vetimiksi kurkkusalaatit.

Saarella oli alkamasssa lukiolaisten turvakurssin varuskuntaviikonloppu, ja erinäisten sattumusten kautta olin päätynyt pasikuskina mukaan sitä pyörittävään reserviläisorganisaatioon. Vaikka pannun ajamista toki odottikin ennakkoon kaikista eniten, niin olin kyllä lupautunut pööpöilemään huollon ja kuljetuksen vahvuudessa muutoinkin koko viikonlopun ajan. Kun siinä varusvaraston linjastossa sitten kävelin pyykkisäkkiin täytettä keräämässä, tuli mietittyä, että inttiaikoina tällainen viikonlopun gineskeikka ei juuri muuta olisi kuin vituttanut. Nyt olin kuitenkin saapunut paikalle ihan vapaaehtoisesti. Hassua sinänsä.

Varusvarastolta suuntasin Radioniemeen MPK:n rakennukseen, jonka johtola oli myös oleva viikonlopun majapaikkani. Nappasin pyykkisäkistä jopa ihan oikeaa kokoa olevat nollafemmat ylle. Tornifirman perinteitä vain sopivista tai erittäin sopivista varusteista pidettiin sentään yllä päähineiden osalta: meille ei jostain syystä ollut jakaa m05 lippalakkeja, mutta sainpahan korvikkeeksi oikein kaksi lätsää: ylipientä kokoa olevan pipon miehistökokardilla sekä sitten kauniisti sanottuna urpon näköisen m05 hellelierihatun leijonakokardilla. Otin jälkimmäisen käyttöön, vaikkei sitä sen jälkeen paljoa kehdannut itseään peilistä katsoa. No, josko sitä ensi kerralla muistaisi ottaa kotoa oman baretin mukaan...

Sitten alkoivatkin jo hommat. Taisteluparikseni sain muuannen reservin luutnantin, joka oli turvakurssikuvioissa pyörinyt ennenkin lukuisia kertoja, joten sain samalla hyvää perehdytystä siitä, mitä tuleman pitää. Ensi töiksemme käppäilimme kuljetuskeskukselle ja rupesimme noutamaan kurssin käyttöön varattuja autoja. Sana nostalgia sai taas hiukan aiempaa painavamman merkityksen, kun astelin ajotoimiston ovesta sisään: sama tuoksu, samat asiakirjahyllyt ja sama tuttu skapparin mouhoaminen kuului taustalla. Ensimmäisenä käteen tarttui ajomääräys, jossa ajopelinä oli Ford Transit, rekkariltaan SYL-264. Samaisella pakulla muistan aikanaan ajaneeni ihka ensimmäisen kuljetuskeskuksen nakittaman ajokeikkani Kesäyön marssin huoltokuvioissa, joten mikäs sitä olisikaan kuvioon sopinut sen paremmin.

Transitin lisäksi veimme Radioniemeen muutaman Caravellen ja Transportterin rouskun. Samoja vanhoja tuttuja kapistuksia satoine tuhansine mittarikilometreineen nekin. Viimeisenä mukaani tarttui uudehko lava-Sprintteri, joka tarjosikin jo verrattain hyvää kyytiä. Mukesissa syödyn lounaan jälkeen alkoi urakointi huoltologistiikan parissa: pari mottia klapeja ja kymmenet telttakamat nyt ensi alkuun. Tämäntyyppisissä kuvioissa viikonloppu pääsääntöisesti muutenkin meni: kun saarella touhusi komppanian verran lukiolaisia ja apukouluttajat plus kouluttajat päälle, niin muona- ja majoituskilkkeissä sun muissa akuuteissa kuskauksissa riitti kyllä työnsarkaa ja autoille käyttöä, varsinkin kun kuljetuksen käytännön vahvuus vaihteli siinä muutaman jampan hujakoilla.

Moinen pakuralli ei nyt ehkä kuulosta kovin hohdokkaalta, mutta jollain perverssillä tavalla siitä kehkeytyi loppujenlopuksi ihan mukava viikonloppu. Tetsaria, rynkkyä tai ryynäämistä se ei osaltani sisältänyt - mitkä eivät kyllä nekään olisi itse asiassa hullummalta kuulostaneet - mutta kuluihan se ressukuskin aika näin huollon hommissakin. Kaiken kaikkiaan yleisfiilis oli oikeastaan lähinnä hämmentävä: ensinäkin Santiksen maisemat ja teiden mutkat tuntuivat yllättävänkin tutuilta. Ensimmäisen tunnin jälkeen ei ollut enää edes sitä täällä taas -fiilistä, vaan paikat tuntuivat - härskiä kyllä - lähinnä kotoisilta. Keväiset Saharan laidan maisematkin, missä lukiolaisten telttamajoitus oli, toivat erittäin elävästi mieleen Kuljetuskomppanian ampumaleirin keväältä 2010. SpolKin kaartin kassukin oli kurssin käytössä, joten pääsin vähän talsimaan myös palvelusajan kolmelta viimeiseltä kuukaudelta tuttuja käytäviä. Muonituskeskuksen linjasto ja atmosfääri olivat ennallaan, samoin sotilaskodin. Eipä sitä maastopukuunkaan kiinnittänyt oikein mitään huomiota. Kyllä sitä näköjään vuodessa jää takaraivoon jotain sellaista, joka sieltä aika automaattisesti myös palautuu.

Kaksi asiaa oli kuitenkin toisin, jos inttiaikoihin vertaa. Kuten tiedossa oli, yleinen meininki varsinkin tällaisessa vapaaehtoisessa reserviläistoiminnassa on aika rentoa. Ei gonahtanutta tai epäsotilaallista, mutta ei yliampuvan särmääkään: kun sitä kerran vapaaehtoisesti mukana ollaan, niin hommat hoidetaan leppoisan toimeliaasti yksissä tuumin. Siinä meitä oli meikäläistä - reservin kjääkkiä - ja kersanttia, luutnanttia, ylivääpeliä iltapalaboxien kimpussa, eikä sitä arvomerkkejä pahemmin tuijoteltu tai skappereidenkaan kanssa juuri ylimääräisiä pokkuroitu. Tämä on kuin ne kuuluisat taiteen säännöt: ne pitää ensin tuntea, jotta niitä voi sopivissa määrin ja luontevasti rikkoa.

Toinen ero oli porukassa. Jos inttiaikoja miettii, niin kaikki niihin liittyvät muistot ja fiilikset kilpistyvät aina viime kädessä inttikavereihin: niihin jätkiin keiden kanssa sitä asuttiin, elettiin ja oltiin kellon ympäri kuukausitolkulla. Siihen huumoriin ja leppoisaan yhteishenkeen, jolla niin hyvät kuin honommat hommat selvitettiin. Tämä puoli tietysti tästä viikonlopusta puuttui; enhän tosiaan edes tuntentut ketään ennakolta, eikä sitä yhdessä viikonlopussa samalle levelille voi päästäkään. Mitään pahaa sanottavaa ei tosiaankaan tästäkään poppoosta ole. Yhteishenki oli kaikkiaan rennon toimelias ja viihdyin messissä ihan hyvin.

Mutta se kohokohta. Se on vielä hehkuttamatta.

Ensin täytyy lainata tämän blogin kirjoitusta joulukuulta 2010:

19:42 Ps 677-538 on tallissa. Istun kuskin paikalla, ja fiilistelen viimeiset sekunnit ennen kuin sammutan koneen. Taisi muuten olla pasihommat siinä, toteamme parini kanssa.

Tuolloin en tosiaan tiennyt, että tuleeko sitä pasilla ajettua enää koskaan. No, nyt voin todeta, että ainakin kertaalleen tuli sitäkin hommaa veresteltyä. Mikä hauskinnta, vieläpä juuri samalla vaunulla Ps 677-538, jolla hommat loppusodan jälkeen sain aikanaan päätökseen. Ratin keskiöstäkin löytyi tutun näköinen lappu... ;)

Kyytiin kapuaminen ja vaunun päällä käyskentely tulivat lihasmuistista; tuntui kuin olisi eilen viimeksi vaunussa könynnyt. Ajoonlähtötarkastus ja konehuoneen sisälmykset vaativat jo hiukan muistin vaivaamista, mutta ohjaamossa näytti ja tuoksui tutulta. Vaunu mars rätisi nakkipipon luureista kotoisasti ja tallaan painaminen pohjaan sai Valmetin koneen hepat laulamaan juuri tutulla soundilla. Täytyy myöntää, että meikäläisen ilme oli varmaan kuin pikkupojalla Linnamäellä, kun vaunun kanssa kurvattiin liikkeelle. Ensimmäisen minuutin aikana tuli ehkä vilkuiltua johtajan koipien takaa sivupeiliä vähän enemmän, mutta kun pannun ulottumat tuntuivat olevan muistissa, niin aika äkkiä sitä saattoi keskittyä vaan fiilistelemään.

Saharassa oli tuttuja pomppuja, ja sen laidalta löytyi jopa yksi notkelma, jota en ainakaan noin jyrkkänä muistanutkaan. Pistooliradan kalliolla mentiin uraa jos toistakin; etuakseliakin sai perinteisesti ilmaan, aivan kuten blogin yläotsikon kuvassa. Ja kyllähän se kuusipyöräveto vaan vakuuttavasti vei niinkuin ennenkin. Harmi kyllä kurssilla oli vähän säätöä ja sählinkiä kuskikuvioiden kanssa, minkä seurannaisvaikutuksena ajomäärät jäivät meikäläisellä vähäisemmiksi kuin olisivat voineet. Mutta tulipahan sitä nyt sen verran vaunun kanssa puljattua, että tuntumaan taas pääsi ja Santista sai koluttua. Pannua tuli myös ajelutuksen yhteydessä esiteltyä lukiolaisryhmälle jos toisellekin ja tuntuipa se mutaisen alustan peseminenkin pitkästä aikaa yllättävän hauskalta.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, res kjääk Hietsu kuittaa - ainakin tältä erää - tähän.

Puoli vuotta reservissä

Käväisin tänään Santiksessa morjenstamassa yhtä perjantaina kotiutuvaa kaveria. Sotilaskoti oli ihan entisellään, mutta fiilis oli uusi: puoli vuotta ilman sodea, ja nyt yks kaks siellä samoissa tutuissa pöydissä vihreiden miesten ympäröimänä, mutta omissa kuteissa ja ilman aamukasan painoa. Sitä oli yhtä aikaa jotenkin täysin ulkopuolinen ja samalla myös niin tutun kotoisa olo.

Sotkumunkkia syödessä tuli laskeskeltua, että oma TJ:ni on nyt ehtinyt turvallisesti miinuksen puolelle 180 aamun veran. Tuo puoli vuotta reservissä on antanut jo sen verran etäisyyttä omaan inttivuoteen, että nyt voisi olla sopiva hetki kirjoittaa vielä muutama sana siitä, mitä siitä oikein jäi käteen. 

Reservin kaartinjääkäri Hietsu, terve taas. Miltäs siellä Santiksessa näytti? Moro! Tuttuja näkymiä... Hassun kotoisa olo tuli, halusipa sitä tai ei.

Joku on joskus sanonut, että ”Silloin kun on intissä, sieltä haluaa pois, ja kun sieltä pääsee pois, sinne haluaa takaisin”. Onko se näin? Kyllä tuossa jotain totuuspohjaa on... En nyt sano, että haluaisin käydä intin uudestaan, mutta niin vaan niitä armeija-ajan hyviä puolia tahtoo olla vähän jopa ikävä. Inttikavereita, huumoria, sitä sellaista rentoa yhteishenkeä sekä sitten hauskoja hetkiä koulutuksissa tai pasin ratissa... Olihan se vaan monella tavalla helpon huoletonta aikaa; firma sanoi mitä tehdään ja milloin tehdään, ruokaa sai määräaikaan ja vapaa-aikaa osasi todella arvostaa. 

Kivaltahan tuo kuulostaa… Miksi sitä kotiutumista sitten niin odotetaan? Sanopa muuta... Sehän siinä intissä varmaan eniten painaa, että omia vapauksia rajoitetaan ja yks kaks mennään täysin PV:n ehdoilla. Kun siellä vuodenkin verran eleli, niin totta kai eteen tuli paljonkin turhan tuntuisia hetkiä ja kokonaisia päiviä, jolloin sitä ajatteli, että nyt voisi olla jossain ihan muualla tekemässä jotain paljon kivempaa tai hyödyllisempää. 

Toisaalta varmaan juuri siksi ne hyvät hetket tuntuivat juuri niin hauskoilta, ja jäivät sitäkin vahvempina mieleen. Ei intti olisi intti, jos sitä käytäisiin kotoa käsin päiväkouluna, vaan siihen hommaan kuuluu se ns. vankeudessa eläminen. Se kyllä yhdistää joukkoa, mikä lienee tarkoituskin. 

Ja aika kyllä tosiaan kultaa muistot. Ne kaikki odottamiset, evvk-fiilikset jonkun tylsän harjoittelun edellä tai vaikkapa kurjat olosuhteet jäävät muistoissa taka-alalle. Tai oikeastaan muuttuvat mielessä sellaisiksi ”niin me vaan siitäkin selvittiin” -tyyppisiksi hyväntahtoisiksi hymähdyksiksi. Vaikka sitä muistaa, että ajoittain ketutti, niin näin jälkikäteen on kyllä vaikea purnata. 

Mitenkäs sunnuntai-iltojen lomiltapaluut? Niitähän monet sanovat ehkä v*tuttavimmiksi hetkiksi armeija-aikana. Nojoo, sen sunnuntaifiiliksen kyllä varmaan jokainen intin käynyt tietää. Eihän siinä useinkaan osannut kauhean kummoisia juttuja sunnuntaina tehdä tai ainakaan täysillä nauttia vapaasta, kun tiesi että kello 21 on oltava taas takaisin kassulla. En mä nyt tiedä, oliko se varsinaista v*tutusta, mutta varsinkin siinä lähdön hetkellä tahtoi sellainen hivenen haluton, "joko taas" -fiils iskeä. Tulevan viikon ohjelma tietysti vaikutti aika paljon tunnelmiin.

Mutta täytyy kyllä sanoa, että sunnuntai-illat sitten kasarmin päässä olivat lähes poikkeuksetta mukavia. Kaikilla oli ollut sama tulofiilis, mutta tuttujen naamojen näkeminen, kuulumisten vaihtaminen ja letkeä läpänheitto saivat kyllä aina hymyn huulille.

Inttikavereita ja sitä yhteiselon leppoisaa meininkiä hehkutit jo taannoisissakin postauksissa. Oletteko olleet yhteyksissä kotiutumisen jälkeen? Kyllä joo. Läheisimpien pasikuskikollegoiden kanssa on ollut saunailtaa ja mökkireissua, ja eiköhän me jatkossakin jotain keksitä. Tietysti nykyään myös tuo Facebook on melkoisen näppärä kapistus sellaiseen arkipäiväisempään yhteydenpitoon. Ja ainahan se on hauska törmätä sattumalta vanhoihin taistelutovereihin milloin koulu-, duuni- tai baariympäristössä. 

Silloin varmaan inttijutut lentää? No kyllähän sitä yhteisille muistoille kuuluu välillä vähän hekotella.

Monesti varsinkin ne, jotka eivät ole inttiä käyneet, ihmettelevät, miten niitä inttijuttuja jaksetaan vatvoa pitkään kotiutumisen jälkeenkin. Kerro nyt, että miksi? Kyllä se armeija-aika vaan on loppujenlopuksi aika merkittävä pätkä elämässä. Jos olin parikymppisenä vuoden intissä, se tarkoittaa, että olin viettänyt koko silloisesta elämästäni niissä kuvioissa 5% - eli aika paljon. Ja ennen kaikkea armeija on niin kokonaisvaltainen 24/7/362 -kokemus, että eihän sitä voi koskaan kokonaan unohtaa. 

Niin, miltäs se nyt jälkeenpäin katsoen tuntui, kun vuosi oli yhtäkkiä mennyt? Kirjoitit neljä päivää kotiutumisen jälkeen, ettet ollut vielä tainnut tajuta intin olevan ohi. Kyllä siinä oikeasti hetki meni, ennen kuin normaali siviilielämä tuntui taas tutulta. Totta kai se oli alusta alkaen hienoa, kun sai taas itse päättää mitä tekee ja milloin tekee, mutta varmaan toista kuukautta tuo omatoiminen yliopisto-opiskelu tuntui taas uudelta ja ihmeelliseltä. 

Entä miltäpä intin meininki näyttää reservistä katsoen? Nykyään sitä katsoo kaikkea armeijaan liittyvää ihan toisin silmin kuin ennen. Kadulla kun tulee joku maastopukuinen vastaan, sitä bongaa automaattisesti arvomerkin rinnuksista ja ehkäpä joukko-osaston ja koulutushaarankin hihasta. Pieni hymynpoikanen tahtoo myös puskea pintaan; ei voi sanoa että se olisi suorastaan vahingoniloinen, mutta semmoinen pieni ”eipähän tarvitse enää itse käppäillä noissa kuteissa”-aatos siinä iskee... ja toisaalta tulee tietysti heti omat inttiajat mieleen. On sitä itsekin kaupungilla tullut nollafemmoissa taaperrettua.

Sama koskee tietysti intin autoja; sitä katsoo heti rekkaria, että onkohan tuo Santiksen tuttuja menopelejä, ja kuskia, että minkälainen körri siellä mahtaa ratin takana istua. Kyllä siinä kieltämättä semmoinen haikean lämmin fiilis tulee, kun näkee santislaisen kuormurin tutun liikenneopettajan kera ajelulla tai vaikkapa jonkun itsekin ajamani pasin palaavan leirireissulta. Vielä en ole osunut jutteluetäisyydelle nykykuskien kanssa, mutta tilaisuuden tullen olisi varmaan pakko käydä turisemassa. Pasimiehille lupaan vetää kättä lippaan, jos lähietäisyydellä vastaan tulevat.

Ja tokihan sitä tulee seurattua ja kommentoitua nyt intissä olevien kavereiden menoa ja meininkiä vähintään naamakirjan kautta, samoin lehtien armeijaa koskevat jutut tulee yleensä luettua, ja Kasarmi-sarjaa on kyllä pakko telkusta katsoa. Ei siitä PV:n maailmasta nyt niin vaan irti pääse, mutta mitäs siitä. 

Niin, koetko, että intti muutti teikäläistä jotenkin muutenkin? Kyllä se varmaan jollakin lailla jokaiseen vaikuttaa. Nuo edellä luetellut nyt olivat tuollaisia pieniä konkreettisia asioita, ja tietysti iso juttu ovat myös ne kaikki muistot ja monenlaiset kokemukset jota sieltä on takaraivoon jäänyt. Jos nyt jotain ominaisuuksia koittaa keksiä, niin ehkä siitä inttielämästä tarttui meikäläiseen ripaus sellaista tiettyä uutta suorapuheisuutta.

En sitten tiedä onko sattumaa vai ei, mutta tuntuu, että kropan vastustuskyky siellä kyllä parani. Muutaman ensimmäisen inttikuukauden aikana oli tietysti köhää ja useampikin flunssanpoikanen, kuten kaikilla, mutta niiden jälkeen olen nyt ollut kohta 15 kuukautta putkeen terveenä.

Ja täytyypä vielä sanoa, että nyt kun kesätyöt ovat välillä alkaneet jo neljän pintaan aamulla, niin kyllä intin kokemuksista on ollut hyötyä. Sitä tietää, että kuuden tunnin yöllisillä unosilla pystyy suht hyvin työviikon ratin takana vetämään (vertaa kuskin leiriviikkoon), ja nuo aikaisen aamun pukeutumiset ja hampaanpesut sujuvat aika lailla armeijatyyliin... hehheh.

Missäs oot duunissa? Tosiaan, kuorma-autoa ajelen tässä nyt kesäkuukaudet. Tämä homma on kyllä ihan intin ansiota; C-kortti mulla oli jo ennen armeijaa, mutta sieltä sai ammattipätevyyspaperit, loppujenlopuksi aika monipuolista ajokoulutusta ja ennen kaikkea hyvää raskaan kaluston ajokokemusta. Niiden turvin viitsi ylipäätään lähteä alalta töitä hakemaan, ja kyllä niitä työnantajakin tuntui oikeasti arvostavan.

Joo-o. Kovin on ollut positivista hehkutusta. Koitahan nyt keksiä edes jotain negatiivista armeija-ajastasi! Välillä olen itsekin ihmetellyt, kuinka positiivinen fiilis inttivuodesta sitten kuitenkin jäi. Osittain se on varmaan mun kärsivällisen, hyväntahtoisen ja huumorintajuisen luonteen ansiota. Mutta jos nyt muistelen, mikä silloin vuoden aikana välillä ketutti, niin turhan tuntuiset täytekoulutuspäivät ja monenlainen jatkuva odotteluhan ne olivat. Usein tuntui, että ajankäyttöä olisi mahdollista tehostaa ja siten kotiutua aikaisemmin.

Kyllähän se tosiaan niin on, että pasikuskin 12 kuukauden palvelus on vähän turhan pitkä. Yhdeksän kuukautta meni vielä niin, että tuli uutta ja mielekästä juttua suht useasti vastaan, mutta viimeiset kolme kuukautta olivat kyllä aika neppailupainotteisia. Onni onnettomuudessa oli, että meillä oli silloin niin loistava pasikuski+koksutupa ja muutenkin hyvä meininki yksikössä, niin kyllähän nekin kuukaudet siinä hurahtivat. Sanotaanko näin, että inttikaveruudelle se teki hyvää, mutta koulutuksellisesti ne viimeiset kolme kuukautta eivät kyllä antaneet muutamaa päivää lukuun ottamatta juuri mitään.

Julkisuudessahan on väläytelty varusmiespalveluksen uudistamista ja mm. neljän kuukauden mittaista palvelusta. Mitäs olet mieltä? Itsehän olin alusta alkaen varautunut olemaan sen vuoden, ja sen vuoden myös olin. Se oli pitkä aika, ja tehostamisen varaa olisi ollut, joten 12 kuukauden palvelusta voisin kyllä vähän lähteä lyhentämään. Mutta en tiedä ollenkaan, millaista on olla intissä kuusi kuukautta; itsehän pääsin vasta omiin varsinaisiin hommiini siinä vaiheessa :D Neljä kuukautta tuntuu kyllä aika lyhyeltä ajalta, suoraan sanottuna.

Jos saisit itse uudistaa varusmiespalvelusta miten tahansa, niin mitä tekisit? No lyhentäisin jonkin verran kaikkia palvelusaikoja, ja laittaisin porukan muutaman viikon kertauksiin vaikka heti tässä puolen vuoden reservissä olon jälkeen. Eipä se varmaan käytännössä oikein onnistuisi, mutta jos ajattelee puhtaasti motivaation ja oppimisen kannalta, niin juuri nythän olisi todella optimaalista laittaa meikäläinenkin kertaamaan: perusasiat ovat vielä muistissa, ja voitaisiin suoraan jatkaa harjaantumista omassa tehtävässä. Motivaatiotakin olisi hyvin, kun takana olevat aamut eivät ole enää painamassa, eikä niitä liioin olisi edessäkään. Päinvastoin olisi hauska päästä vähän pasihommiin verestämään muistoja ja touhuamaan tutulla hyvällä porukalla.

Kuulostaa ainakin siltä, että kertauskutsun tipahtaessa olet lähdössä? No ilman muuta, jos semmoinen postiluukusta joskus tipahtaa. Jos sitä on vuoden siellä pärjännyt, niin miksei sitä nyt jotain viikkoa tai viikonloppua kestäisi. Ja jos vielä ollaan tutulla poppoolla ja pasillakin pääsisi taas vähän kruisailemaan, niin mikä ettei!


Otetaanpa tähän loppuun vielä tämmöinen pikainen kysely. Ytimekkäät kysymykset, ytimekkäät vastaukset. 

Paras muistosi intistä?
Kesäinen pasileiri. Siitä ei intti parane.

Entä ikävin?
Telamiinan kaivutreeni täytekoulutuksena P-kauden tyyliin 213 palvelusaamun jälkeen... Alhaisempaa motivaatiota en ole itselläni tai joukkueellani nähnyt milloinkaan muulloin.

Marssilaulu?
P-kaudella Kauan on kärsitty vilua ja nälkää, mutta kuljusta jäi mieleen tämä:
Aamuja meille huudellaan
luulevat että se vituttaa.
Kolmesataakuuskytkaks,
vaikee pistää paremmaks.
Yks, kaks, kolme jiikoo
siellä ei särmiä sotilaita oo.
Koo uu äl jii koo
- kuljetuskomppania!
En nyt muista sanoittajaa, mutta kaikki propsit hänelle!

Hernekeitto vai munkkikahvit?
Munkkikahvit, mutta mieluummin molemmat.

Aukkiin vai kuljuun?
Siihen, kumpi oikeasti kiinnostaa enemmän. Meikäläisen tapauksessa Kulju.

Masi, Pasi vai Rasi?
Pasilla mennään, mutta Rasistakin tykkäsin.

Nakkipipo vai nakkisuoja?
Nakkipipon kanssa on hauskempaa. Parhaimmillaan sekin toimii nakkisuojana.

Paras movetuskikka?
En harrastanut.

Kolme asiaa, joita ilman et lähtisi inttiin?
Huumorintaju, kärsivällisyys ja rannekello tässä järjestyksessä.

Terveisesi jollekulle, joka miettii, mennäkö inttiin vai sivariin?
Inttiin vaan, voivottelut sikseen ja keskeyttämättä loppuun asti. Jälkeenpäin tuskin kaduttaa.

Ohi on!

Avaan silmät. Tuttu punkka. Tuttu tupa. Mutta varsin kutkuttava fiilis. Nyt on se aamu!

Katson kelloa, joka näyttää 5:18, ja kotiutuspäivää 7.1. Yksikön herätykseen on vielä puolisen tuntia aikaa, mutta ensimmäisenä heränneestä johtajatuvasta kuuluu jo etäisesti musiikkia ja älämölöä. Joku käy napsauttamassa kuski- ja koksutupamme valot päälle, ja sitten täräytetään ämyreistä nolla-aamun soittolista käyntiin.

Porukka makoilee vielä punkissaan, mutta kellään ei käy mielessäkään kääntää kylkeä; nyt on ilo olla hereillä. Mä lähden himaan, mä lähden himaan, ei iske enää mikään, ei mua määrää vääpelikään, joo joo joo lauleskelee Klamydia. Makoilen selälläni, kädet pään takana, silmät auki, hymy naamalla. Fiilistä on vaikea kuvailla; sitä on samaan aikaan tyytyväinen, helpottunut, epäuskoinen ja jollain lailla tyhjäkin olo.

Porukka nousee vähitellen, osa pukee vaatteita, osa pyörii innoissaan ympäri tupaa, osa makoilee edelleen. Itse teen kaikkia näitä vuorotellen. Iloisia kommentteja huikkaillaan. Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen, taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen raikaa seuraavaksi Suurlähettiläiden biisi. Tupamme "ADHD" ottaa megafonin käteensä, ja kohta käytävältä kaikuukin poliisiauton sireeniääni ja sen perään AAAAAAMUJA! -huuto. SpolKin muulla miehistöllä on vielä 90 aamua jäljellä. Ja uusilla johtajilla 182.

Ennen aamupalaa ehdittiin toki fiilistellä kaikki pakolliset nollabiisit kuten Alikersantti Kiilin TJ0, Ozzyn Mama I'm Coming Home, Sweet Home Alabama, Tiktakin Lähdetään tänään ja mitä niitä nyt onkaan... Samat TJ0 -biisit soivat myös muonituskeskuksen aamupalalinjastossa; varmaan joku varusveijari oli käynyt laittamassa sopivan CD:n mankkaan pyörimään.

Aamiaisen jälkeen oli aika kiskaista siviilikuteet ylle ja pakkailla lomakassiin vihoviimeiset palautettavat kamppeet. Sitten vaan neppailimme tuvassa tunnin, kaksi, melkein kolmekin. Jos joskus aika kuluu piinallisen hitaasti, niin TJ 0-aamuna ainakin. Radio soi taustalla. Tunnelma oli ennen kaikkea odottava. Välillä siivosimme viime päivinä varsin törkyiseksi muuttunutta tupaamme ja otimme muistoksi pasikuskipotretin.

Viimein kymmenen pintaan kävelimme varusvarastolle, ja palautimme vuodevaatteet, lomapuvun ja muut vielä jäljellä olevat roippeet. Kun sitä sitten käveli varusvarastolta kassulle omissa vaatteissa, ilman yhtä ainutta PV:n omistamaa varustetta, täytyi alkaa vähitellen uskoa, että täältä tosiaan ollaan lähdössä pois.

Viimeisellä aterialla mukesissa näkyi paljon eri yksiköiden kuskeja eli kuljuajoilta tuttuja jamppoja. Siviilikuteita, nollienpuhalteluja, tyytyväisiä naamoja. Ja siinä sivussa mukesin soosia.

Puoli yhdeksi ajelin auton parkkipaikalta mukesin eteen, liimailin takalasiin asiaankuuluvat Matkalla siviiliin ja OHI ON 362 -tarrat, ja sitten siirryttiinkin elokuvasalin puolelle loppukuvioihin. Mieleen tuli, kuinka istuin 362 päivää sitten samassa salissa, siviilikuteet yllä, tietämättä edes missä rakennuksessa olin tai mitä seuraavaksi tapahtuu. Silloin oli aika hiljaista sakkia tupa täynnä, ja tunnelma kuin hautajaisissa. Tänään oli sitten vissiin häiden vuoro..?

Laukkujen ja autojen tarkastamisen jälkeen jaettiin sotilaspassit, käteltiin kapu ja pari muuta skapparia, ja siirryttiin ulos pikkupakkaseen ja kevyeen lumisateeseen odottelemaan. Kun kaikilla SpolKin kotiutujilla oli passit kädessä, ryhdyttiin pykäämään neliriviä kuntoon. Sitten se iski: vatsanpohjassa alkoi tosiaan kutkuttaa. Tämähän loppuu!

Kapteeni puhui muutaman sanan. Sentoo. Katse oikeaan pääin. Siellä se reservin aurinko jossain pilvien takana paistaa. Katseen suunnassa seisoi muuan kaikkien tuntema luutnantti K, joka otti virneen naamalle ja vilkutti. Porukka repesi nauramaan. Katse eteen päin. Reserviin.... ...poistu!

Puoleen sekuntiin ei tapahtunut mitään. Aika pysähtyi. Sitten muoto hajosi salamannopeasti, ja huuto ja hurraus kuului pitkälle. Yläfemmoja heiteltiin, halailtiin ja puhalleltiin nollia. Seuraavaksi oli aika lastata auto täyteen pasikuskeja ja suunnata kohti Silja Symphonya. Uskomaton fiilis.

***

Tuore reservin kaartinjääkäri muistelee

Tätä kirjoittaessa reserviaamuja on jo onnellisesti kertynyt neljä kappaletta, ja uudet köpötkin ovat jo eilen astuneet palvelukseen. Hoksasin, että nythän on 11. tammikuuta, eli tasan vuosi siitä, kun meikäläisen I/10 -saapumiserä aloitti intin. Vaikka tuntuu, että siitä päivästä on piiiitkä aika, muistan sen kyllä melkein kirkkaammin kuin eilisen. Ja eilenkin tuli oltua selvin päin.

Oli pakkasta, ja koko kaupungin puut olivat valkoisen kuuran peitossa. Muistan, että kotoa Rautatientorin metroasemalle kävellessäni olo oli tyhjä. Päässä ei liikkunut mitään, tai sitten siellä liikkui niin paljon, ettei sitä edes tajunnut. Yleensä kävelytyylini on tilanteesta riippumatta reipas, mutta tuolloin ei. Matka kohti tuntematonta taittui hitaasti, mutta ehkä juuri ja juuri varmasti. Samalla sitä yritti miettiä, että mitähän tämä vuosi tuo tullessaan.

Nyt se vuosi on takana. Vaikka fiilis on hyvä, ja kevään kurssitkin on koulusta jo valittu, niin silti en ole varma, olenko vieläkään oikeasti tajunnut, että intti tosiaan on ohi. Sitä tuli kuitenkin 5% tähänastisesta elämästä elettyä kasarmilla, ja ykskaks oma koti oli ainoastaan paikka, jossa pääsi vain välillä käväisemään. Siksi onkin taas aika outo tunne, että nyt ei enää tarvitsekaan heittää maastopukua päälle, lomakassia olalle ja palata taas paratiisisaaren tiilirakennuksiin elämään ja olemaan.

Kyllähän se vuosi oli oikeasti aika pitkä aika, jonka oli jo aikakin päättyä. Silti ei voi kiistää, etteikö ilmassa olisi pienen pientä haikeuttakin. Jos intistä jotain jäi kaipaamaan, niin inttikavereita, huumoria, sekä yhteishenkeä ja rentoa meininkiä, jonka avulla tuo 362 aamua jaksettiin. No, onneksi on Facebook, jonka kautta kuvien vaihto, kuulumisten seuraaminen ja tarvittaessa yhteydenotot hoituvat näin reservissäkin. Ei ole epäilystäkään, etteikö läheisimpiin taistelutovereihin tule vielä tulevaisuudessakin törmättyä.

Aika kultaa muistot, ja varsinkin inttimuistot. Niin se vaan on. On jotenkin vaikea keksiä tähän hätään jotain pahaa sanottavaa kuluneesta vuodesta. No joo, aina oli kova kiire odottamaan, niitä kuuluisan älyttömiä Firman hommia tuli vastaan, ja sitä rataa, mutta tuo kuulostaa jotenkin laimealta.

Tokihan vuoteen mahtui paljon, paljon hetkiä, jolloin v*tutti. Yleensä se johtui olosuhteista, ja joskus siitä, ettei joku tuttu tai puuduttava treeni vaan yksinkertaisesti jaksanut kiinnostaa. Mutta eivät ne hetket enää näin jälkikäteen harmita. Jos joku olisi vajaa vuosi sitten tullut kysymään tuntoja, kun kokosin viidettä kertaa samaa puolijoukkuetelttaa samaan paikkaan parinkymmenen asteen pakkasessa ja hyytävässä viimassa, näpit totaalisen jäässä, niin tuskin sitä olisi kovin hehkeitä kommentteja irronnut. Mutta niin vaan tuotakin hetkeä on vuoden mittaan ehditty hymyssä suin muistella useaan otteeseen. Kai se on sitä itsensä ylittämistä?

Ja olihan niitä hyviäkin koulutuksia. P-kaudella oli sitä alun intoa melkein hommassa kuin hommassa, ja myöhemminkin on tullut pariin otteeseen hyvä fiilis, kun tuli vedettyä joku soveltavampi taistelusetti läpi. Puhumattaakaan kuskikoulutuksesta ja ajohommista, joissa tuli koettua aidosti mielenkiintoisia juttuja, niitä oikeasti hyvii hommii.

Koulutuksista puheenollen, yksi asia, mitä tässä blogissa on tullut valitettavan vähän käsiteltyä, on kantahenkilökunta, tuttavallisemmin skapparit. Itse kukin on varmaan koulussa kavereiden kanssa kommentoinut ja heittänyt läppää opettajista, eikä tuo asia intissäkään ole toisin, päin vastoin. Skapparista kuin skapparista on riittänyt inttikavereiden kanssa juttua, milloin hyvässä, milloin pahassa. Kapiaisten kommentit, lentävät lauseet ja persoonalliset tyylit ovat olleet läpänheiton kestosuosikkeja.

Harmi vain, etten ole niitä juurikaan viitsinyt täällä blogissa käsitellä, koska heput olisivat olleet turhan helposti tunnistettavissa, eikä se ehkä ihan aina olisi ollut pelkästään hyvä asia. Täytyy tyytyä toteamaan, että kyllä skappareitakin riittää aika moneen junaan. Jotkut ovat uskomattoman gonahtaneita, jotkut taas ylisärmiä, ja lähes kaikki varsin kaksinaamaisia. Ison joukon edessä m*lkulta vaikuttava heppu saattaa hyvällä tuulella ja pienemmän porukan kesken olla hyvinkin rento. Jotkut taas ovat tilanteessa kuin tilanteessa eläviä legendoja.

Parhaimmillaan kapiaiset ovat saattaneet olla hyvinkin toverillisia. Sekin tuli koettua, että kesken leirin ja käynnissä olleiden taisteluiden muuan skappari heitti pasikuskit Mäkkärin drive-inniin, sillä ehdolla, ettette kerro kenellekään ja tiedätte heti mitä otatte. Tai eräskin luti saattoi yks kaks tulla tupaan puhumaan shaibaa, ja lähes suuttui, jos joku edes yritti huutaa jotain pahuksen huomiota.

Monenmoista sitä kyllä ehti nähdä ja kokea, paljon tuli tänne blogiin onneksi kirjoitettua, mutta vielä enemmän jäi kertomatta. Mutta miten se intti nyt sitten meikäläistä muutti? Tekisi mieli sanoa, ettei mitenkään, mutta mitä enemmän asiaa miettii, niin en olekaan enää ihan varma asiasta.

Tuskin mitään kauhean suurta muutosta tapahtui, mutta inttivuoden ajaksi tuli kyllä uusia puolia esiin. En varmaan sitten päiväkotiaikojen, jos silloinkaan, ole nukkunut yhtä paljoa päiväunia kuin armeijassa. Toimettomana rötvääminen, joka intissä oli arkipäivää, ei tosiaan kuulu siviiliminäni hommiin. Ja välillä saattoi viikonloppuvapaa mennä pitkälti himassa dataillessa ja nollaillessa, mitä muulloin harvemmin tapahtuu - yleensä täytyy olla jotain muutakin tekemistä.

Kai siellä myös jotain itsestään oppi. Ainakin se tuli testattua, että 5.30 pystyy heräämään tarvittaessa joka aamu, jos vain menee tarpeeksi aikaisin nukkumaan. Ja olihan se ihan karaisevaa tehdä hammasta purren jotain hommaa loppuun saakkaa, vaikka hanskat olisi tehnyt mieli heittää tiskiin jo kauan sitten. Kuten vaikka roudata masin lavalta kamoja pois laskentavalmiiseen muotoon vain siksi, että kaiken voisi kohta taas pakata uudelleen kyytiin.

Mutta nyt, hyvät lukijat, tämä blogi alkaa olla sanottavansa sanonut. Tekstit jäävät toki tänne olemaan, enkä täysin poissulje sitäkään, etteikö tänne voisi joskus vielä jotain muisteloita ilmestyä. Mutta nyt toistaiseksi näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Reservin kaartinjääkäri ja pasikuski kiittää ja kuittaa.

362

TJ 362 - Viimeinen päivä siviilissä...
TJ 361 - Kotoa Santikseen perhosia vatsassa. Varusteiden hakua.
TJ 360 - Rynkkyjen nouto ja sulkeisia.
TJ 359 - Puhuttelu-esittely-asia -treeniä ja siivousoppia.
TJ 358 - Sulkeisia, sulkeisia.
TJ 357 - Rynnäkkökivääri tutuksi ja terveystarkastus.
TJ 356 - Asekoulutusta ja ensimmäiset ammunnat.
TJ 355 - Oppitunteja, omaisten vierailupäivä ja tulokirkko.
TJ 354 - Oppitunteja ja sulkeisia.
TJ 353 - Cooper ja ampuma-asentotreeniä.
TJ 352 - Lihaskuntotesti ja lisää varusteita varusvarastolta.
TJ 351 - Ampumaratapäivä.
TJ 350 - Santikseen tutustumista ja ensimmäisille lomille lähtö.
TJ 349 - VLV
TJ 348 - VLV
TJ 347 - B-ajolupakurssia, uimataitotesti ja toimistokäyttäytymistä.
TJ 346 - Ampumista.
TJ 345 - Ampumista.
TJ 344 - B-luvan ajonäyte ja majoittumisharjoitus KYLMISSÄ olosuhteissa.
TJ 343 - Majohajon purku.
TJ 342 - VLV
TJ 341 - VLV
TJ 340 - Leppoisa ampumaratapäivä. Paseihin tutustumista ja pakkausta.
TJ 339 - Alokasleirille Syndaleniin. Mm. ensiapua ja suksikoulutusta.
TJ 338 - Hiihtoa, tetsausta ja telttarallia.
TJ 337 - Kessiä, telluja ja poteronkaivuuta.
TJ 336 - Puolustusammuntaa ja pasikyydillä takaisin Santikseen.
TJ 335 - VLV
TJ 334 - VLV
TJ 333 - Paukuttelua ampumaradalla ja pällitestit
TJ 332 - Käsikranaattitreeniä ja kovan käkrin heittäminen.
TJ 331 - Napalmikokemuksia ja nassen kanssa kyynelkaasukonttiin.
TJ 330 - Hyökkäysammuntoja Kissalammella.
TJ 329 - Puolustusammuntoja rynkyllä + KESsin harakin ampuminen
TJ 328 - VLV
TJ 327 - VLV
TJ 326 - Lenkkiä, kuntopiiriä ja kertauskoulutusta.
TJ 325 - Sotilaan kokeen kymmenen rastia ympäri Santista.
TJ 324 - Sulkeisia ja valan harjoittelua.
TJ 323 - Alokkaasta kaartinjääkäriksi
TJ 322 - HL
TJ 321 - VLV
TJ 320 - VLV
TJ 319 - Spol-voimankäytön teoriaa ja täysvarustarkastus.
TJ 318 - Johtajatehtävärata ja hätävarjelutreeniä.
TJ 317 - Voimankäyttötreeniä rynkyn kanssa ja lyhkäinen hiihtomarssi.
TJ 316 - VK-koulutusta rk:n kanssa sekä taistelutilanne-ensiapua.
TJ 315 - Kuljetus- ja hallintaotteiden harjoittelua koko päivä.
TJ 314 - Ampumataitotesti, lenkki ja sählyä.
TJ 313 - Sohjofutista ja hankiultimatea.
TJ 312 - Jokunen hassu oppitunti ja rötväilyä päälle.
TJ 311 - Taisteluensiapuoppitunti ja pamppuharjoittelua.
TJ 310 - P-kauden päätöstilaisuus, valokuvaus ja koulutusvalinnat selville.
TJ 309 - Kimpsujen ja kampsujen pakkaamista.
TJ 308 - Muutto kuljetuskomppaniaan, info-oppitunteja.
TJ 307 - VLV
TJ 306 - VLV
TJ 305 - Autokoulun teoriatunteja ja tutustumista kuorma-autoihin.
TJ 304 - Autokoulua ja kävelylenkki.
TJ 303 - Ajoonlähtötarkastuksen harjoittelua ja 15 kilometrin hiihtomarssi.
TJ 302 - Sulkeiset ja lähitaistelukoulutusta.
TJ 301 - HL
TJ 300 - VLV
TJ 299 - VLV
TJ 298 - Lähiammuntojen lisäksi jatkettiin C-kurssin teorioita.
TJ 297 - Oppitunteja ja perävaunun kytkentätreeniä.
TJ 296 - Ampumaratapäivä.
TJ 295 - Lähiammuntaa ja tällä kertaa ennakoivan ajamisen oppitunteja.
TJ 294 - Sulkeiset, pyykinvaihto, asehuolto, juoksulenkki ja kuntopiiri.
TJ 293 - VLV
TJ 292 - VLV
TJ 291 - Maastoajon teoriaa sekä tutustuminen masiin ja SK:hon.
TJ 290 - Aketuksen perusteita sekä ensimmäinen kuormuriajotunti.
TJ 289 - Ammattipätevyysoppitunnit alkoivat.
TJ 288 - Lisää asutuskeskustaistelun perusteita.
TJ 287 - Ajotunti, C-teoriakokeen läpäisy ja juoksulenkki.
TJ 286 - VLV
TJ 285 - VLV
TJ 284 - Ammattipätevyyskoultusta ja masien kanssa räpeltelyä.
TJ 283 - Tetsausta lumisohjossa sekä C-käsittelykokeen harjoitelua.
TJ 282 - Ammattipätevyyskoulutuksen ensiaputunnit.
TJ 281 - Peruutusharjoittelua, tetsausta ja aketusta Helsinki-simussa.
TJ 280 - JL
TJ 279 - VLV
TJ 278 - VLV
TJ 277 - JL
TJ 276 - Ammattipätevyysoppitunteja.
TJ 275 - Käsittelykokeen ryssiminen ja aketusta.
TJ 274 - Sauvakävelyä ja peruutusharjoittelua.
TJ 273 - Koulutusta kuljetuskeskuksen käytännöistä.
TJ 272 - Maastoajoleirin valmisteluita.
TJ 271 - VLV
TJ 270 - Maastokuorma-autoilua Vesivehmaalla.
TJ 269 - Lisää maastoajelua.
TJ 268 - Vähän maastoajoa ja sitten paluu Santikseen ampumaleirille.
TJ 267 - Ryhmän hyökkäysammunnat Santahaminan Kissalammella.
TJ 266 - Käsittelykoe ja inssi
TJ 265 - Seitsemän koulutusrastia kuljetuskeskuksella la klo 7-22...
TJ 264 - VLV
TJ 263 - Ulkoalueiden siivousta ja suht kova juoksulenkki.
TJ 262 - Ammattipätevyystunteja.
TJ 261 - Ammattipätevyyttä: Tieturva 1 -kurssi.
TJ 260 - Ilmatorjuntakonekivääriä ja esterataa.
TJ 259 - Moottoripainoitteinen ammattipätevyyspäivä.
TJ 258 - VLV
TJ 257 - VLV
TJ 256 - HL
TJ 255 - Ulkoalueiden siivousta ja futista.
TJ 254 - Suunnistusoppia luokassa ja maastossa.
TJ 253 - Ammattipätevyyttä: Työturvakortti.
TJ 252 - Vappuaatto asehuollon, kiipeilyn ja kuntopiirin parissa.
TJ 251 - Taistelua rakennetulla alueella vapun hiljentämässä Santiksessa.
TJ 250 - Ampumaratapäivä komeassa kevätsäässä.
TJ 249 - Pasikurssi alkoi
TJ 248 - Pari oppituntia ja pasiin tutustumista. Illalla vielä sauvakävelyä.
TJ 247 - Rakenneoppia alkuun luokassa, sitten pasilla.
TJ 246 - Ensimmäiset ajamiset ja johtamiset pasilla.
TJ 245 - Pasin rakennekoulutusta.
TJ 244 - VLV
TJ 243 - VLV
TJ 242 - Rakennekoulutusta ja pasin käsittelykokeen harjoittelua.
TJ 241 - Pari oppituntia ja käsittelytreeniä niin ajajana kuin johtajana.
TJ 240 - Rakennekoulutusta.
TJ 239 - JL
TJ 238 - HL
TJ 237 - VLV
TJ 236 - VLV
TJ 235 - Huoltokoulutusta ja ajelua Santahaminassa.
TJ 234 - Huoltokoulutusta.
TJ 233 - Pasiajelua Santiksessa.
TJ 232 - Pasiajelua Santiksessa ja käsittelyradalla.
TJ 231 - Ajelupäivä taasen, välillä vaunuryhmäme pasi käväisi ojassakin.
TJ 230 - VLV
TJ 229 - VLV
TJ 228 - Edelleen Santahaminan kiertoajelua pasilla.
TJ 227 - Huoltotreeniä ja ajelua, vihdoin myös porttien ulkopuolella!
TJ 226 - Pasilla ajelua aina keskustaa myöten.
TJ 225 - Pasiajoa Helsingissä ja Porvoossa.
TJ 224 - Pasileirin valmisteluita.
TJ 223 - VLV
TJ 222 - VLV
TJ 221 - Vaunu mars kohti Hollolan Hälvälää.
TJ 220 - Maantieajoa ympäri Päijät-Hämettä ja maastouria Vesivehmaalla.
TJ 219 - Lahdessa kiertelyä ja muuta pasitreeniä Hälvälässä.
TJ 218 - Maastoajoa sekä "taktista ajoa" Padasjoella.
TJ 217 - Vaunusuunnistusta Lahden ympäristössä.
TJ 216 - Liukastelua rataolosuhteissa ja paluu Santikseen.
TJ 215 - VLV
TJ 214 - Teoriakoe ja rakennekoe läpi, käsittelykoe ei.
TJ 213 - Käsittelytreeniä.
TJ 212 - Käsittelykokeet ja inssit läpi.
TJ 211 - Neppailua...
TJ 210 - Ajotehtävä pakettiauton kera. Kesäyön marssin huoltohommia.
TJ 209 - Ajohomma jatkui lauantai-iltapäivään asti. Hetkeksi lomille...
TJ 208 - ...ja sunnuntaiaamuna takaisin ajopäivystäjäksi.
TJ 207 - Päivä kuljetuskomppanian päivystäjänä.
TJ 206 - Sotilaskotiauton kuskina Loviisassa.
TJ 205 - Henkilöpakukeikkaa Helsingissä.
TJ 204 - Kouluammuntoja ja futista.
TJ 203 - Kouluammuntoja ja futista.
TJ 202 - VLV
TJ 201 - VLV
TJ 200 - Ammattipätevyysajo Scanialla Nurmijärvellä. Miinakoulutusta.
TJ 199 - Lähitaistelua ja miinoja.
TJ 198 - Apinaradalla sykkimistä ja ITKK:n räpeltelyä.
TJ 197 - Lähitaistelua ja ajoneuvojen naamioimista.
TJ 196 - HL
TJ 195 - JL
TJ 194 - VLV
TJ 193 - HL
TJ 192 - Itkorallia helteessä.
TJ 191 - Liukkaan kelin radalla Lahdessa, tällä kertaa kuormurein.
TJ 190 - Ajoneuvojen naamiointia ja lähitaistelua.
TJ 189 - Sulkeiset ja taas esteradalle.
TJ 188 - VLV
TJ 187 - VLV
TJ 186 - HL
TJ 185 - HL
TJ 184 - HL
TJ 183 - Pasien siirtelyä hallipalveluksessa. Kaappi tyhjäksi kuljussa.
TJ 182 - Muutto Kuljusta 2. JK:hon. Kotiutujilla hurlumhei-tunnelma.
TJ 181 - VLV
TJ 180 - VLV
TJ 179 - Leirille (J2T) pasikuskiksi. Hellettä, hikeä ja tetsausta.
TJ 178 - Pasin ajelua case-keikoilla.
TJ 177 - Vähemmän vaunuhommia ja enemmän tetsausta.
TJ 176 - Partioajoa ja caseja pasilla.
TJ 175 - Leirin viimeiset caset ja loppuhuollot.
TJ 174 - VLV
TJ 173 - VLV
TJ 172 - HL
TJ 171 - Reilun 20 kilsan jalkamarssi Santis-Laajasalo-akselilla.
TJ 170 - Henkilösuojaustreeniä maasturin kanssa.
TJ 169 - Lähiammuntoja.
TJ 168 - Pasihommia joukkueen metsämaastohyökkäystreenissä.
TJ 167 - VLV
TJ 166 - VLV
TJ 165 - Järjestyksenvalvojakurssi alkoi.
TJ 164 - Lisää JV-kurssin oppitunteja.
TJ 163 - Järkkärikurssin voimankäyttötreenit.
TJ 162 - JV-kurssin oppitunteja ja koe.
TJ 161 - JV-kurssi pakettiin ja lomien alkamisen odottelua.
TJ 160 - VLV
TJ 159 - VLV
TJ 158 - Pannukuskiksi J3T-leirille. Laskeutumiskoulutusta.
TJ 157 - Ajoneuvosuunnistusta, päiväunet ja yöllä pasiajoa keskustassa.
TJ 156 - Lisää laskeutumista, lepoa ja taas yöllisiä casejä keskustassa.
TJ 155 - Lepoa päivällä, illasta alkaen taas ajoa ytimessä.
TJ 154 - Leiri pakettiin. Vartiovalmiusgines alkoi.
TJ 153 - Gines vartiovalmiusosastossa = armotonta rötväystä.
TJ 152 - Gines vartiovalmiusosastossa = armotonta rötväystä.
TJ 151 - Hikiset sulkeiset ja sählyä.
TJ 150 - Tiedustelukoulutusta
TJ 149 - Tellu- ja KES-kertausta sekä vaunuhommia hyökkäystreenissä.
TJ 148 - KL
TJ 147 - HL
TJ 146 - VLV
TJ 145 - VLV
TJ 144 - Poliisin pitämiä ammattipätevyysoppitunteja.
TJ 143 - Kuormansidontapainoittenen ammattipätevyyspäivä.
TJ 142 - Ammattipätevyysteorioita. Kuormaus- ja rahtijuttuja.
TJ 141 - Rötväilyä
TJ 140 - Lisää ammattipätevyystunteja.
TJ 139 - VLV
TJ 138 - VLV
TJ 137 - Pasikuskina taistelunäytöksessä.
TJ 136 - Liikuntaa ja pitkä päivä pasikuskina taistelunäytöksessä.
TJ 135 - Ammattipätevyystunteja; tiedostava ADR-koulutus.
TJ 134 - Lähinnä rötväilyä.
TJ 133 - Kapun runtupuhuttelu komppanialle ja rättisulkeiset.
TJ 132 - VLV
TJ 131 - VLV
TJ 130 - Kuljetuksensuojaustreeniä vaunun kanssa.
TJ 129 - Ammattipätevyysajoreissu Tampereen suunnalle.
TJ 128 - Leppoisa liikuntapäivä.
TJ 127 - Ammattipäteyysajo masilla.
TJ 126 - HL
TJ 125 - VLV
TJ 124 - VLV
TJ 123 - J4T-leiri alkoi. Voimankäyttöä ja pistooliammuntaa.
TJ 122 - Henkilön- ja kuljetuksensuojauksia pasilla, illalla aketusta Kilossa.
TJ 121 - Caseja Espoossa ja Vantaalla. Pasin ajoa ja vahtimista.
TJ 120 - Pasihommia Lohjalla ja Tuusulassa, yötä myöten takaisin Santikseen.
TJ 119 - Leiri pakettiin.
TJ 118 - Vartiovalmiusgines = rötväilyä.
TJ 117 - Vartiovalmiusgines = rötväilyä.
TJ 116 - Vartiovalmiussosastossa komppahöllipäivänä = rötväilyä.
TJ 115 - Rötväystä ja lenkkeilyä.
TJ 114 - Rötväystä ja suunnistusta.
TJ 113 - Rötväystä ja suunnistusta.
TJ 112 - Pataljoonan perinnepäivän paraatikatselmus.
TJ 111 - VLV
TJ 110 - VLV
TJ 109 - HL
TJ 108 - Pasin kanssa taistelunäytöksessä. Odottelua piisasi.
TJ 107 - Pasin kanssa taistelunäytöksessä. Vielä enemnmän odottelua.
TJ 106 - Pasin kanssa taistelunäytöksessä. Vähemmän odottelua.
TJ 105 - KL
TJ 104 - VLV
TJ 103 - VLV
TJ 102 - Spollejen loppusota alkoi Itä-Helsingissä. Pasihommia lähinnä.
TJ 101 - Maastoetsintää Santiksessa, illalla moottorimarssi Hämeenlinnaan.
TJ 100 - Metsämaastohyökkäystä ja saunaa.
TJ 99 - Pasihommia Hämeenlinnan seutuvilla. KASI-simulaattori käyttöön.
TJ 98 - Taistelua KASIn kanssa, kuolema koitti nopeasti. Vaunuhommia.
TJ 97 - Lauantai-iltapäivästä takaisin Santikseen.
TJ 96 - VLV
TJ 95 - HL
TJ 94 - Hallipalvelusviikko. Vähätöinen ajopäivystys.
TJ 93 - Pikainen traktorikoulutus ja munkkien kuskausta pakulla. Yövapaa.
TJ 92 - Varuskunnan huoltoajo ("Iso-H") Ategolla. Muutto SpolKkiin. YV.
TJ 91 - Taas Iso-H -ajo samalla Ategolla.
TJ 90 - VLV
TJ 89 - Sunnuntaiaamuna ajopäivystämään.
TJ 88 - Pakujen ja maastureiden kuskausta huoltoon ja siltä pois.
TJ 87 - Rötväilyä.
TJ 86 - Rötväilyä ja kunniavartio-osaston kuskaamista henkilöpakulla.
TJ 85 - Rötväilyä.
TJ 84 - Rötväilyä.
TJ 83 - VLV
TJ 82 - VLV
TJ 81 - Rötväilyä enimmäkseen.
TJ 80 - Iso-H -huoltoajo taasen.
TJ 79 - Uusi Scania huoltoon, iltapäivällä kenraalin mappien ajoa pakulla.
TJ 78 - Ammattipätevyysoppitunteja ja synttäripäivän kunniaksi lomille.
TJ 77 - KL
TJ 76 - VLV
TJ 75 - VLV
TJ 74 - Pari pakuajoa.
TJ 73 - Aketuksen perusteiiden treenausta leppoisasti.
TJ 72 - Pasin putsailua.
TJ 71 - Lähinnä rötväilyä.
TJ 70 - Rötväilyä.
TJ 69 - VLV
TJ 68 - VLV
TJ 67 - Reipas juoksulenkki ja ammattipätevyyskokeeseen harjoittelua.
TJ 66 - Leppoisa ajopäivystys.
TJ 65 - Varuskunnan huoltoajo "Iso-H".
TJ 64 - Pasikuskina kadettien vaunukoulutuksessa.
TJ 63 - Pasikuskina kadettien vaunukoulutuksessa.
TJ 62 - VLV
TJ 61 - VLV
TJ 60 - HL
TJ 59 - Alfa-joukkueen J1T-leirille pannukuskiksi. Myrskyn takia kassuyö.
TJ 58 - Vähän vaunuilua ja leppoisaa odottelua.
TJ 57 - Lomille kesken leirin.
TJ 56 - KL
TJ 55 - VLV
TJ 54 - VLV
TJ 53 - Leiripakkailua ja rötväilyä.
TJ 52 - Itkoleirille Isosaareen. Käsittelyharjoittelua.
TJ 51 - Ammuskelua 12.7 ITKK:lla, asehuoltoa ja saunaa.
TJ 50 - Syysmyrskyssä takaisin ensilumiseen Santikseen.
TJ 49 - Rötväilyä ja pieniä kuskihommanakkeja.
TJ 48 - VLV
TJ 47 - VLV
TJ 46 - Rykmentin taisteluharjoitus alkoi. Vaunulla Vantaalle.
TJ 45 - Talvista telttailua, lepiä.
TJ 44 - Iltapäivästä takaisin Santikseen kassulle.
TJ 43 - Päivällä käskettyä lepiä, tosin yöajoa ei sitten tullutkaan.
TJ 42 - Pasin putsailua pakkasessa.
TJ 41 - VLV
TJ 40 - VLV
TJ 39 - Ammattipätevyyskoe.
TJ 38 - KL
TJ 37 - HL
TJ 36 - HL
TJ 35 - HL
TJ 34 - VLV
TJ 33 - VLV
TJ 32 - Itsenäisyyspäivä. Rötväilyä ja iltavapaat klo 14-22.
TJ 31 - Vaunuhommia kukesilla. Kotiutuscooper.
TJ 30 - Pasihommissa halleilla. Lihaskuntotesti.
TJ 29 - Rötväilyä.
TJ 28 - "Valmiudenkohotus" ja loppusodan valmisteluja.
TJ 27 - VLV
TJ 26 - VLV
TJ 25 - Pasilla Niinisaloon loppusotimaan. Poterovahtia.
TJ 24 - Telttaretkeilyä pakkasessa. Rötväystä ja pari poterovahtia.
TJ 23 - Ryhmityksen vaihto, lepiä, kenttähartaus, sodetauko.
TJ 22 - Viimeiset tetsaukset!
TJ 21 - Moottorimarssi takaisin Santahaminaan. Viimeiset vaunuhommat!
TJ 20 - VLV alkaen lauantaiaamuna
TJ 19 - VLV
TJ 18 - Rötväilyä
TJ 17 - KL
TJ 16 - KL
TJ 15 - KL
TJ 14 - JL
TJ 13 - JL
TJ 12 - JL
TJ 11 - KL
TJ 10 - KL
TJ 9 - Rötväilyä.
TJ 8 - Rötväilyä.
TJ 7 - KL
TJ 6 - JL
TJ 5 - VLV
TJ 4 - Tetsarin ja pasivermeiden palautus. Muiden kamojen pakkailua.
TJ 3 - Suurin osa varusteista palautettu!
TJ 2 - Sulkeiset. Kotiutumisjuhla sodessa.
TJ 1 - Kotiutusparaati Hakaniemssä.
TJ 0 - Ohi on 362. Uskomaton fiilis.

Viimeinen viikko

Su-ilta 2.1.

Melkoisen monena sunnuntai-iltana on tässä viimeisen vuoden aikana ehtinyt palata lomilta Santikseen. Fiilikset ovat vaihdelleet neutraalista hivenen haluttomaan, seuraavan viikon ohjelmasta riippuen. Mutta nyt oli toisin. Riitti, kun vähän kuvitteli tuvassa odotettavissa olevien innokkaiden TJ 5-hymyjen määrää, niin johan taittui automatka iloisin mielin.

Ilta kuluikin rattoisasti parin lomaviikon kuulumisia vaihdellen ja ennen kaikkea tulevan viikon kotiutusohjelmaa hehkutellen. Ja voi sitä hyväntahtoisen kuittailun määrää, mitä tutulla poppoolla tuvassa rupesi vanhaan malliin lentelemään... Ei ainakaan ollut hapan naama nukkumaan mennessä, varsinkaan kun kassuöitä oli luvassa enää vaivaiset viisi.


Maanantai 3.1.

Varmaan koskaan aikaisemmin ei ollut kuskien tuvassa ollut tämmöistä sykettä ja säpinää ainakaan aamuseitsemältä. Jotenkin kummassa tetsarin taskujen irrottaminen kiinnosti kuitenkin selkeästi enemmän kuin sen pukeminen, joten ensimmäisenä odottaneen tst-varustepalautuksen pakkailu sujui varsin tehokkaasti. Sitten olikin taas hetki aikaa rötväillä ja heittää hetulaa.

Puolenpäivän molemmin puolin ehdittiin kuulla vähän vääpelin infoa, käydä elokuvasalissa ruksimassa kapteenin johdolla puuduttava palautelomake ja tosiaankin vielä palauttaa tetsarit ja pasikuskivermeet varusvarastolle.

Iltapäivän munkkikahvien jälkeen jatkettiin pakkaamissykkimistä, jonka tuloksena kaappi tyhjeni kummasti. Päivällisaikaan mennessä pahin varustehurlumhei olikin jo ehtinyt vähän hellittää, ja täyteen ahdetut valkoiset vauhtisäkit jököttivät lattialla merkkinä seuraavan päivän 1-luovutuksesta.

Sitten olikin miltei kuukauden tauon jälkeen aika viettää täysivahvuisella tuvalla normaaleita iltavapaita perinteisellä meiningillä. Läpänheittoa, grillivisiittiä, leffan katselua ja sitä rataa... Aikaisen aamun sykkiminen näkyikin sitten siinä, että porukka tuhisi, kuorsasi ja mutisi unissaan jo piakkoin kymmenen jälkeen.


Tiistai 4.1.

Nyt ei sitten ollutkaan aamuseitsemältä säpinää, vaan jotain aivan sen vastakohtaista meininkiä, mutta sulkeisiin oli kuitenkin vääntäydyttävä puoli kahdeksaksi. Pienenä motivaattorina sentään toimi se, että nyt treenattiin kotiutusparaatia varten.

Aamun pimeys, lumi, pakkanen ja muodossa seisominen toivat kyllä eläviä muistikuvia vuoden takaa, mutta nyt meno oli hieman toisenlaista. Johtajista ja kuskeista muodostunut sulkeismuoto veti näillä aamuilla sulkeiset läpi paitsi rennolla, myös yllättävän särmällä asenteella; lyhyet läpänheitot eivät riistäytyneet käsistä, suoritushetkellä oltiin hiljaa, pakolliset aseotetreenit vedettiin nurisematta ja ennen kaikkea tahtimarssi sujui ilman yhtäkään tahdin huutamista. Näin siitäkin huolimatta, että edellisistä sulkeisista oli itse kullakin kuukausia aikaa.

Tai no, sitten kun otettiin viimeiset treenit koko 60:n kotiutujan joukolla, niin taisi se tahtikin välillä vähän seota. Yritä siinä nyt marssia kun 1. JK:n marssimusiikki, edessä marssiva taistelija ja tahdin huutaja olivat kaikki eri tahdissa. Kuten seuraamassa käväissyt luutnantti totesi: tahti oli hyvä ja monipuolinen... Mutta se siitä.
Lyhyen sotkutauon ja hetken rötväilyn jälkeen oli kauan odotetun ohjelmanumeron vuoro. Joukkiotamme ei tarvinnut erityisemmin patistaa raahaamaan täysiä vauhtisäkkejä läheiselle varusvarastolle; se kyllä hoitui muutenkin tarmokkaasti. Varusvaraston ulkopuolella ehdittiin vielä jonottaa tovi jos toinenkin, mutta sekään ei harmittanut. Hymy oli herkässä jokaisella, eivätkä yksikköupseerimme huulenheitot tunnelmaa ainakaan latistaneet.

Varusvarastolla käveltiin sitten taas pitkähkö linjasto läpi, mutta tällä kertaa säkki sentään keveni reitin edetessä. Lopuksi olikin paitsi henkisesti, myös fyysisesti huojentunut ja kevyt olo. Kyllä kelpasi palata kassulle ja suunnata sitten mukesiin syömään. Matkalla ehdittiin myös todeta, että reservin aurinko on uhkaavasti pimenemässä; osittainen auringonpimennys nimittäin kuulsi pilviverhon takaa. Siinä sivussa näyteltiin tietysti myös kolmea sormea eri yksiköiden hymysuisten kuskikollegoiden kesken. Ja enää eivät sormet tarkoittaneet aamukymppejä.

Seuraavaksi vietettiin laatuaikaa kasarmilla molemmilla perinteisillä tavoilla: alkuun oli melkoista hälinää ja hulinaa, ja läppä lensi, ja seuraavassa hetkessä taas hiljaista, kun itse kukin otti päivätorkut. Niiden päätteeksi suunnattiin tien toiselle puolelle sotilaan kotiin, jossa oli eri työnantajien ja koulutuspaikkojen rekrytilaisuus kotiutujille.

Päivällistä ennen ja jälkeen olleen tekemisen määrää kuvastanee se, että tuvassa ryhdyttiin jo väsäämään jousipyssyä ylimääräisestä henkarista ja kengännauhasta... Odottelu päättyi kuitenkin jo 17 aikoihin, jolloin alkoivat 22:een kestävät iltavapaat.

Niiden aikana tuli pyörähdettyä kotosalla, ja mukaan tarttuivat nyt myös siviilivaatteet. Olihan nimittäin aika palata viimeistä kertaa kotoa saarelle!


Keskiviikko 5.1.

Kyllä sitä pikkuhiljaa alkoi enenevässä määrin hoksaamaan, että tämä vuoden mittainen roolipeli alkaa olla ohi. Fiilis oli yhä enemmän innokkaan odottava, ja samalla aika tietysti tuntui kuluvan paaaljon normaalia hitaammin, vaikkakin rennoissa merkeissä.

Edellisillan nukkumaanmeno oli vähän venähtänyt, joten aamiaiselle tuli vääntäydyttyä silmät normaalia enemmän ristissä. Pian seitsemän jälkeen piti lampsia vielä uudestaan mukesille, tällä kertaa elokuvasaliin, jossa kapu piti oppitunnin lähinnä reservikuvioihin liittyen. Sitten olikin aika palata tupaan jatkamaan unia.

Ennen lounasta puettiin taas kotiutumisparaatia varten kuitatut m/05 lumipuvut päälle ja lähdettiin sulkeisiin treenaamaan seuraavan päivän paraatikuvioita. Niiden päätteeksi kapteeni käski meidän mennä samassa muodossa marssien lounaalle, mikä oli ehkä päivän yllättävin uutinen. Edellisen kerran oli tullut marssittua muodossa syömään varmaan kolme kuukautta sitten... Tulipa sitäkin nyt sitten vielä kokeiltua, ja tokihan kotiutuva porukka otti hommaan taas saman rennon särmähkön asenteen.

Iltapäivän ohjelmana oli kotiutusjuhla sotilaskodissa. Lavalle kipusivat alkuun Kaartin soittokunnan varusmiesbändi ja sen perään Lamourettes-tanssiryhmä. Itse juhla oli melko ytimekäs, mutta jopas siitä riittikin jälkikäteen tuvassa juttua. Taas kerran saattoi olla iloinen siitä, että saamme asustaa tällaisella kuski- ja koksukokoonpanolla, sen verran hyvässä hengessä läppä meinaan lensi tälläkin keraa. Kovastakaan kuittailusta ei kuitenkaan oteta hernettä nenään, vaan se ainoastaan lisää vettä myllyyn, niin kuin kuuluukin.

Muonituskeskuksen kuuluisa Kissalammen kalakeitto oli tällä kertaa oikein poikkeuksellisen huono esitys, joten grillivisiitillähän se ilta taas alkoi. Sodekaan ei ollut auki, joten TJ 2 -iltaa täytyi viettää pitkälti tuvassa neppaillen. Vähän väsynyttähän meininki alkoi olla, mutta mitäpä muutakaaan se näillä aamuilla olisi... Illan päättäjäisiksi tapitettiin vielä elokuvaa. Yksi läppäri ja kymmenkunta katsojaa vaativat vähän katsomojärjestelyjä, mutta onneksi intti tarjoaa avuksi mm. kerrossänkyjä.

Torstai 6.1.

TJ 1 -aamuun oli ihan mukava herätä, vaikkei se vielä suuria tunteita herättänytkään. Aamupala, hetken odottelu, ja sitten olikin jo kotiutusparaatin aika.

Kahdeksan pintaan olimme pakkautuneet yläkentällä odottaneisiin tilausajobusseihin. Matka Hakaniemeen taittui talvisen loppiaisaamun pimeydessä, bussin radiosta tulleiden Antti Tuiskun ja Elton Johnin biisien tahdittamana. Hempeän hilpeän tunnelman päätti sitten vähän railakkaammat kommentit saanut Status Quon In the Army Now...

Hiljalleen valkenevien Hakaniemen torin maisemien ja jätkänkynttilöiden tuijottaminen ehti tulla tutuksi, sillä paraatikatselmuksen alkua odoteltiin muodossa seisten puolisen tuntia. Pakkasta oli sentään vain muutama aste, ja vähän väliä päästiin tekemään aseotteita, kun joukkoja ilmoitettiin yhä vain suurempinatsaisille herroille aina kenraalimajuria myöten.

Itse tilaisuus oli puolestaan mukavan ytimekäs; sotilaspastori ja eversti pitivät puheensa ja siinäpä se melkein olikin. Katselmuksen päätteeksi marssittiin Siltasaarenkadun-Unioninkadun lumisohjoista suoraa aina Senaatintorin kupeeseen asti. Mikäs siinä oli rumpujen tahdissa lampsiessa, fiilis oli päivän TJ 1-lukeman mukainen. Bussiletkan paluumatka taittui sujuvasti poliisisaattueessa.

Kassulla porukka ryhtyi innolla viimeisiin aseputsauksiin. Kenttälapiostakin täytyi käydä hinkkaamassa ruosteet pois. Vähän lounaan jälkeen järjestyttiin hetkeksi yläkentälle rykmentin palkitsemistilaisuuteen. Sen päätyttyä napattiin rynkyt ja muut tväl-varusteet kantoon ja käppäiltiin taisteluvälinevarastolle. Menomatkalla ja jonossa ehdittiin muistella vuoden takaista rynkkyjen noutoa, ja paluumatkalla saatettiin taas iloita keventyneestä olosta. Siihenhän päättyi rynkyn mukana raahaaminen! Kotiutuminen tuntui taas astetta todemmalta.

Kuskien ammattipätevyyskoulutuksestakin saatiin viimein todistukset käteen, ja sitten ei auttanutkaan muu kuin mennä taas tupaan heittämään läpyskää ja kuluttamaan aikaa. Ei tuntunut enää punkassa rötvääminenkään samalta kuin ennen; nyt alkoi jo oikeasti olla odotuksen makua ilmassa.

Päivällisen jälkeen käytiin elokuvasalissa pokkaamassa palvelustodistukset. Sellaista Pekka Perusjamppan keskivertoarviointiahan sieltä pukkasi, kuten odotettua. Meillä kuskeilla kun on ollut loppupeleissä vaikka kuinka paljon esimiehiä, ja toisaalta taas ei yhtäkään pysyvää lähiesimiestä, joten aika lottoamistahan tuo arviointi on skappareilla ollut. Jotain kertonee se, että kuskipoppoomme löysin jätkä sai parhaimman kokonaisarvion... Sillekkös sitten seuraavaksi nauraa hörötettiin. Mutta pääasia on se, että nyt on kädessä paperi, josta selviää, että täysi vuosi on näissä hommissa viihdytty.

Ilta kului perinteitä kunnioittaen: sodea, grilliä, suihkua, leffaa ja sitten vähitellen nukkumaan. Huomenna ohjelmassa viimeiset varuspalautukset ja reserviin siirto!

***
TJ 0 -päivän meininkejä ja ohi on -fiiliksiä on luvassa viikonlopun jälkeen, kunhan risteilyt on risteilty.

Vuosi vihreissä

Maastokuviontäyteinen vuosi 2010 päättyy tänään, eikä palvelustakaan ole enää jäljellä kuin vaivaiset 7 päivää. Niistäkin vielä tämä ja kaksi seuraavaa kuluvat lomilla, joten vähiin käy! Muistan varsin hyvin, kuinka tuon oikealla näkyvän TJ-laskurin lukemat huitelivat alkuun 350:n paremmalla puolella, joten tuollainen yksinumeroinen lukema tuntuu aikas uskomattomalta. Mutta hyvältä.

Loppusodan jälkeen on tullut lähinnä lomailtua, mitä nyt toissa maanantaina täytyi käydä yksi päivä rötväämässä ja tappamassa aikaa kassulla. Sen perään olin joulun tienoolla kahdeksan päivää lomilla, ja nyt keskiviikkona-torstaina käväisin taas paratiisisaarella löhöilemässä kahden päivän ajan, lomapäivät kun eivät ihan riittäneet 13 päivän yhtämittaiseen lomaputkeen.

Mutta mikäpäs siellä oli ollessa; paljon nukkumista, vieläkin enemmän muuta rötväilyä, tasaisin väliajoin ruokailuja ja loppuaika sotkussa notkumista. Koko saari oli huomattavan autio ja unelias, kun melkein kaikki tuntuivat olevan lomilla: niin skapparit, valtaosa kotiutuvista kuin osa ei-kotiutuvistakin. Oma, normaalisti varsin eloisa 14 hengen tupammekin oli nyt oudon hiljainen, kun meitä asustajia oli näinä välipäivinä paikalla parhaimmillaankin vain neljä.

Tietysti sitä tuli punkassa rötvätessä mietittyä, että onko tässä parin päivän kassutorkkumisessa lomien välillä nyt yhtään mitään järkeä... No eihän siinä tietenkään ollut, mutta nyt oli tosiaankin niin vähän aamuja jäljellä, ettei se haitannut, joskin aika kyllä tuntui nyt kuluvan tuskallisen hitaasti. Taisi se kuitenkin olla ihan hyvä veto käyttää ne ratkaisevat kaksi lomapäivää enemmän jo aikanaan jouluukuun alussa, jolloin olisi saarella saattanut jotain joutua tekemäänkin. Nyt riitti kunhan olla möllötti ja kävi välillä ihastelemassa ilmoitustaululla ensi viikon ohjelmaa, jossa luki vihdoin se odotettu sana: kotiuttaminen.

Sotilaskodin kuskien pöydässä istuessakin saattoi sivukorvalla kuunnella, kuinka nuoremman saapumiserän kuskit puivat kuljetuskomppanian päivystysvuoroja, viikonlopun ajopässinakkia ja hallipalveluksessa sattuneita kommelluksia. Kultaisia kuljumuistojakin herättäneet puheet kuulostivat toisaalta niin kovin tutuilta, mutta toisaalta sitä saattoi erittäin hyvillä mielin itsekseen todeta, että eipä enää liikuta meikäläistä. Tai ei vaikuta mun aamuihin, kuten intissä on tapana sanoa.

***

Tässä parin rötväilypäivän aikana oli aikaa myös miettiä ja tuottaa vielä yhdensorttista yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. Tupaporukat ja pasihommat ovat jo tässä viime viikkojen mittaan tulleet käsitellyiksi, mutta pitäydytäänpä tällä kertaa kurissa, tavoissa ja armeijaelämässä yleisemmällä tasolla.

Joukossa on myös pari hyvinkin sekalaisita, muistista putkahtanutta tunnelmakuvaa inttivuoden alkupuoliskolta.

P-kauden hommia ennätystalvena

 

Vuoden takaisesta P-kaudesta 2. JK:ssa tulee ensimmäisenä mieleen lumi, pakkanen ja tekemisen runsaus. Ohjelmaa riitti aamusta iltaan, mutta kyllähän sitä jotenkin myös jaksoi sykkiä, kun kaikki oli uutta. Sellainen tässä sitä nyt ollaan intissä -fiilis, kuten olen sitä jo pariin kertaan aiemminkin kuvannut, auttoi jaksamaan paikoin älyttömät käytännöt. Kuten millaiset? Yksi esimerkki tuhannesta olkoot se, että 20 asteen paukkupakkasillakaan ei tietenkään saanut pitää alhaalla karvalakkiin kuuluvia korvaläppiä, ellei sitten sattunut olemaan korvatulehdusta...

Kuri oli P-kaudella tietysti suht tiukkaa, eikä aikamääreistä tai yleisestä särmyydestä tingitty. Viitosella oltiin tuvissa, kolmosella oli kaapit kiinni, kakkosella istuttiin jo taistelujakkaroilla, ja jäpittäminen oli huipussaan minuutilla. Sisällä liidettiin ja ulkona juostiin liukastumista vältellen muotoon, josta saatiin myös harva se kerta palata sisään korjaamaan, alkaen oikealta ja vasemmalta, tupiin - mars ...jaaa mars! Milloin syynä oli huono minuuttikäytös tai epäsiistit tuvat, milloin puhuminen järjestyttäessä. 

Tahtimarssina mentiin paikkaan kuin paikkaan, rivistöliikkeet tulivat tutuiksi, eikä epäsärmiä marssimuotoja suvaittu. Muoto ei veny! Ruodut särmää! Varsin usein täytyi myös laulaa yksikön marssilaulua, vaikkei siitä koskaan kovin kummoista kuoroteosta meidän suilla saatu. Kuitenkaan sanat tuskin koskaan pääsevät täysin unohtumaan; sen verran monta kertaa ehti P-kauden aikana kuulla, että kauan on kärsitty vilua ja nälkää. Jos jostain biisistä tulee P-kausi mieleen niin tuosta; sitä kun oli ensin hoilannut marssiessa, ja sitten kuullut keskusradiosta, niin johan se sen jälkeen soi kaikilla päässä. Toinen nukkumaanmenoa edeltänyt keskusradiohitti oli tuntemattomaksi jääneestä syystä Muumien teemamusiikki .

Päivien koulutusaiheet sisälsivät melkein aina jotain uutta, mikä oli ihan piristävää. Jos iltavapaata oli, se hupeni yleensä jonottamiseen. Aluksi jonotettiin päivystäjälle, jotta pääsi ulos yksiköstä, sitten seistiin sotkun jäätävän pitkissä jonoissa, ja sen jälkeen pääsikin taas jonottamaan tovin jos toisenkin oman yksikön päivystäjän pöydälle. Pian sodevisiitin jälkeen olikin sitten jo aika ruveta särmäämään punkkia ja taittelemaan päiväpeitteestä siistejä pinkkoja taistelujakkaroille.

Kun tätä nyt yli kolmesataa aamua myöhemmin miettii, sitä alkaa ymmärtää, mistä sanonta ihan P-kauden hommia on peräisin. Ei tuota menoa olisi enää pitkään aikaan jaksanut muuten kuin korkeintaan hetkellisesti ja silloinkin läpällä, mutta tuolloin alokkaana se jotenkin vain kuului asiaan.

Tunnelmakuva. Taistelen oppitunnilla torkahtamista vastaan mukesin elokuvasalissa, joka on ahdettu täyteen vihreäasuisia miehiä. Alikit partioivat reunakäytävillä ja yrittävät bongata nuokkuvia päitä. Vierustoverini alkaa kuorsata, joten tökkäisen häntä kylkeen, ennen kuin asiasta nousee isompi haloo. Vihdoin joku käskee porukan ulos tauolle. Ulkona on nätti pakkaspäivä, ja taukoa vietetään isojen lumikasojen keskellä. Läppä lentää, ja välillä ajankulua ja lämpöä haetaan lumipallo-footbagillä.

Tunnelmakuva. Taitaa olla kuudes päivä intissä. Olemme ensimmäistä kertaa matkalla ampumaradalle. Lumi narskuu rytmikkäästi pakkassaappaiden alla. Niin edessä kuin sivullakin näkyy joukkuetovereita, joiden selässä keikkuu ampumaratavarustuksella täytetty pikkureppu. Rynkky roikkuu käsien kannattelemana etupuolella, eikä sen kantaminen vielä tunnu kovin luontevalta. Kävelytahti on aika kova, koska taas on ainakin olevinaan kova kiire. Pakkanen tuntuu poskipäissä, mutta fiilis on hyvä. Tässä sitä nyt ollaan armeijassa!

Kuria kultaisessa Kuljetuskomppaniassa

Kuljetuskomppaniaan siirtyminen tapahtui 8 viikon mittaisen P-kauden päätyttyä heti maaliskuun alussa. Kuljussa homma toimi! olemme jälkeenpäin todenneet useasti pasikuskikollegoiden kanssa. Niin se vaan oli. Tietysti yksikön pieni koko (alle 100 jamppaa johtajat ja vanhemman saapumiserän kuljukuskit mukaan lukien) auttoi siinä, että tieto kulki hyvin joka suuntaan. 

Mutta ei kulju mikään gonasäkkien mesta ollut, vaikka sellainen maine kuljetuspuolella tahtoo herkästi olla. Tosiasiassa kuri oli yllättävänkin tiukkaa, ja jatkui sellaisena oikeastaan ihan kesään saakka. Jos punkat eivät olleet särmiä, niin ulkoa palattiin kyllä korjaamaan niitä. Ja sittenhän tuli tietysti kiire mukesiin, ja matka taitettiin tahtijuoksua. Ja tahtijuoksunkin oli syytä toimia, muuten tuli taas lisää noottia. 

Kuljetuskomppaniassa mitä nopeammin, sitä nopeammin -slogankaan ei ollut pötypuhetta. Jos päivällisen jälkeen siivouspalvelu hoidettiin nopsasti pois päiväjärjestyksestä (ja se tosiaankin myös hoidettiin ja tarkistettiin), iltavapaat saattoivat alkaa parhaimmillaan jopa ennen kello 17:ta. Harvoin meni kovin paljoa yli viiden, eikä iltavapaiden alkaminen vaatinut koskaan samanlaista toivotonta kello kuuden odottelua kuten muissa yksiköissä.

Oivat varusmiesjohtajamme saivat kyllä kiitettävällä tavalla potin haltuunsa. Vastavuoroisuus toimi ja koko komppanian yhteishenki kohosi. Kun hommat hoidettiin hyvin, kaikilla oli mukavaa, ja johtajatkin mitä toverillisimpia. Jos taas jokin homma tökki, se kyllä kävi heti selväksi. 

Tässä yhteydessä pitänee myös mainita ykkösjoukkueeni kovaääninen, tummaihoinen alikersantti T.Y., joka varmasti hämmensi ensialkuun itse kutakin. Enkä varmaan itse ollut edes sieltä ennakkoluuloisimmasta päästä. Varsin nopeasti kyseinen herra paljastui kuitenkin paitsi vaativaksi, niin myös erittäin reiluksi ja huumorintajuiseksi jampaksi, joka kyllä varmasti jäi hyvällä jokaikisen 1/10 -kuskin mieleen.

Mitä koulutuspuoleen tulee, niin se jakautui jaksamisen kannalta loistavasti kahteen erilaiseen aihepiiriin, kuljetushommiin ja taistelukoulukseen, jotka vuorottelivat taukoamatta. Siinä missä yksi päivä saattoi vierähtää luokassa ennakoivan ajamisen jippojen parissa, niin seuraavana päivänä löysitkin itsesi ehkä aamutuimaan ajotunnilta ja sen jälkeen asutuskeskustaistelua treenaamasta.

Varsinkin tuota aketusta treenattiin verrattain paljon ja hartaasti, minkä tuloksena esimerkiksi huhtikuisella E4A-leirillä pataljoonan komentaja oli sitä mieltä, että kulju aketti jopa paremmin kuin 2. JK. Eli suomeksi: kuskit päihittivät spollet ;)

Kesää kohti mentäessä meno hivenen muuttui, kurikin ehkä aavistuksen löystyi, ja hyvä kuljuhenki sen kuin säilyi ja parani. Kuuden viikon pasikurssi, ja erityisesti viikon pasileiri olivat kyllä eittämättä intin parasta aikaa, kuten jo silloisissa blogiteksteissä varovasti hehkutin. Muut kesäkuiset viikot menivät sitten taas osaltaan jo varsinaisissa kuskihommissa, ja osaltaan monenmoisessa, vähän turhauttavassakin täytekoulutuksessa.

Tunnelmakuva. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Joka puolella avautuu vihertävä, länsi-uusmaalainen peltomaisema. Seisoskelen nakkipipo pääsä pasin takaosassa, radistin paikan luona olevasta luukusta ulkona. T-paidassa tarkenee oikein mukavasti maantienopeuksillakin, sillä lämpötila hipoo hellelukemia. Hetki sitten olin vaununjohtajana, ja nyt odottelen kyytiläisenä ajovuoroa. Pasileiriviikko on juuri alkanut. Elämä hymyilee. Olisipa intti aina tällaista. 

Tunnelmakuva. Kello on noin puoli kymmenen illalla. Pesen hampaita kuljetuskomppanian vessassa, ja katselen ikkunasta ilta-aurinkoa, joka ei vain ota laskeakseen, sillä eletään vuoden valoisinta aikaa. Talven pimeydessä tämä kasarmielämä tuntuu melkeinpä helpommalta, mutta nyt kun valoisan kesäillan hienoimpina hetkinä pitäisi ruveta nukkumaan, sitä huomaa jotenkin selvemmin, kuinka sitä ollaankaan täällä "vankina". Kävelen takaisin tupaan, jossa tupakaveri kertoo jostakin päivällä sattuneesta töhöilystä. Kaikki repeävät nauramaan. Ei täällä nyt niin kovin kurjaa taida sittenkään olla.

Kuskina spollejen joukossa

Vanhojen kuskien kotiutumispäivänä heinäkuussa koitti paluu 2. JK:hon. Yhdeksän kuukauden spolleilla oli jäljellä vielä koulutuksen huipentava kolmekuukautinen J2-kausi, joka näin pasikuskin kannalta oli kokonaisuutena ihan mielekäs. Pasin ajamista riitti aika mukavasti, niin monipuolisilla leiriviikoilla pitkin pääkaupunkiseutua, kuin välillä myös ihan normaaleina kassuviikkoinakin.

Meidät kuskit jaoteltiin eri joukkueiden matkaan, itse olin yksi bravo-joukkueen neljästä pasikuskista. Silloin kun meitä ei pasin ratin takana tarvittu, olimme ihan rivijääkkärinä joukkueen koulutuksissa mukana. Kassuviikkojen koulutusaiheet olivat aika pitkälti perusjippojen kertauksia, joten ne sujuivat pasikuskilta siinä missä spolleiltakin. Motivaatiota vaan täytyi välillä vähän keräillä.

Mutta sama se tilanne oli spol-miehistölläkin. Muista yksiköistä miehistö oli jo kotiutunut puolen vuoden jälkeen, mutta 2. JK:stapa ei. Niinpä gonahtaminen, eli tietynlainen yleinen löysyys ja kurin höllentyminen oli väistämätöntä, ja se ajoittui eritoten juuri tuohon heinäkuun puoliväliin, jolloin spollet saivat paitsi meidät uudet pasikuskit, myös uudet, oman saapumiseränsä johtajat.

Kuljun jälkeen tuo löysempi kuri oli aluksi jopa pieni shokki, mutta tokihan siihen nopeasti tottui. Kun puoli vuotta oli sentään jo takana, ja toinen mokoma vielä edessä, oli ihan mukavaa, ettei enää ihan joka asiasta oltu nipottamassa. Toisaalta homma meni välillä joillakuilla jo vähän toiseen äärilaitaan, minkä ansiosta ehdittiin kapteenien suusta kuulla muutamatkin puhuttelut ja kärsiä alkusyksyn mittaan muun muassa parit rättisulkeiset.

Vaikka lähes triplasti kuljun kokoisessa komppaniassa ei tietenkään voi ollakaan yhtä tiivistä yhteishenkeä kuin kuljussa, yleinen ilmapiiri oli kyllä ihan mukava. Erityisen tuttujen pasikuskikollegoiden lisäksihän yksikössä oli paljon P-kaudelta tuttuja naamoja niin johtajissa kuin miehistössäkin.


Rento päätös kuskikaudelle

Kun 2. JK:n sotilaspoliisit kotiutuivat lokakuussa, edessä oli muutto viimeiseksi kolmeksi kuukaudeksi SpolKkiin. Hommana oli tietysti edelleen pasin ajaminen, ja tällä kertaa kuskattavana nuorempi saapumiserä. Kuten jo pian SpolKkiin muuton jälkeen Tuntemattoman sanoin kirjoitin: Asialliset hommat hoidettaan, muuten ollaan kuin ellun kanat. Näin se oikeastaan oli ja meni. Mutta hyvä niin. Kyllähän sitä yhdeksän kuukauden sykkimisen jälkeen olikin jo aika ottaa vähän rennommin.

Rentous on ollut monen asian summa. Ensimmäisillä viikoilla kuvioon astuivat hallipalvelusviikot kuljetuskeskuksella. 2. JK:n aikana niitä ei ollut ollut meillä laisinkaan, joten loka-marraskuussa niitä sitten tulla tupsahti peräti kolme viikkoa viiden viikon sisällä. Kun päivät kuluivat kukesin hommissa, tuntui jopa vähän siltä, että onkohan kukaan SpolKissa edes huomannut, että sinne on tullut pasikuskejakin...

No, kyllähän se kai huomattu oli, mutta aika paljon asiaa auttoi myös se, ettei meitä sijoitettu mihinkään joukkueeseen, vaan nimilistoissakin olimme erillisenä 0+0+10 -vahvuisena pasikuskiryhmänä. Niinpä meitä ei käytännössä juuri koskaan tultu hakemaan kassuviikkojen koulutuksiin mukaan. Vielä tänäkään päivänä ei ole täysin selvää, että kuinka tarkoituksellinen linjaus tämä oli, mutta tuskin se ihan pelkkää hyvää tuuriakaan oli.

Viimeinen niitti taisi olla se, että majoituimme kokelastupaan, tai ehkä paremminkin muutamat kokelaat majoittuivat meidän tupaamme, joten tuvan nakkisuoja-aste kohosi kokelastupa-statuksen avulla vieläkin ylemmäs. Meitä tultiin hakemaan hommiin silloin, kun kuskeja tarvittiin, muuten olelimme ja elelimme leppoisasti.

Halliviikkokauden jälkeen alkoikin sitten olla suht tiheällä tahdilla leiriviikkoja, mutta ne kaikki olivat pasikuskille aika helppoja. Ajohommia oli jonkin verran, ja juuri muita hommia ei sitten ollutkaan. Vaunujen käyttöaste SpolKissa ainakin näin J1-kaudella oli selkeästi 2. JK:ta vähäisempää, joten loppupeleissä olisimme ihan mielellämme ajaneet viimeisillä leireillämme vaikka enemmänkin. Mutta ei väkisin...

Kaikesta tästä johtuen kokonaiskuva SpolKista jäi jopa vähän hämärän peittoon. Sekin tietysti vaikutti, että komppania on jakautunut kahdelle eri kasarmille, joten tällaiselle Kaartin kassun asukille Ässä-kassun meno ja meininki on jäänyt aika tuntemattomaksi asiaksi. Mutta varsinkin oman saapumiserän johtajiemme kanssa olemme kyllä tulleet oikein hyvin juttuun, ja saimmepa viimeisillä leireillämme nauttia asiantuntevan moto-AU:mme työnjohtamisesta.

Jotenkin SpolKista jäi sellainen maku suuhun, että pasikuskeja pidettiin jopa tietynlaisina "ammattiosaajina". Johtuuhan meidän 12 kuukauden palvelusaika ainakin PV:n propagandamateriaalin mukaan siitä, että hommamme kuuluu miehistön vaativimpiin tehtäviin... Tämmöinen lehtileike päätyi tietysti myös kuskitupamme seinää koristamaan ;)

Pasikuski haastattelussa

Tänään jäljellä 16, ja niistäkin lomilla vielä 9. Nyt on jo niin vähän, ettei sitä edes meinaa tajuta. Vaikka asian tiedostaa, sitä ei vaan vielä yksinkertaisesti ymmärrä, että tämä vuoden kestänyt vihreissä vaatteissa käppäily ja kasarmilla asuminen on ihan kohta ohi.

Mutta ainakin nyt voi jo hyvällä omallatunnolla sanoa, että tämän Firman hommat on nähty. Niinpä intouduin kirjoittelemaan vähän tällaista loppuhaastattelun tynkää, nyt kun kerran asioita, tapahtumia ja ilmiöitä voi viimein tarkastella jälkiviisaasti ja kokonaisuutta katsoen. Tiedä vaikka näistä aatoksista olisi jotain iloa jollekulle palvelukseen pian tai myöhemmin astuvalle. Toivottavasti on.

***

Kaartinjääkäri Hietsu, olet nyt ollut palveluksessa himpun verran vajaan vuoden. Mikä on päällimmäinen fiiliksesi? Vähän sellainen helpottunut voittajafiilis tässä alkaa olla. Kyllä se 362 aamua on oikeasti aika pitkä aika, ei siitä pääse mihinkään. Mutta joskus sekin näemmä loppuu, onneksi. 

Niin, TJ:n laskeminen on vissiin tullut tutuksi vuoden mittaan? Onhan se. Tosin ehkä ensimmäiset puoli vuotta meni niin, että vaikka päivän TJ-lukeman tiesikin, ei sitä tullut sen kummemmin ajateltua. Korkeintaan ehkä naureskeli itsekin sille, että on vielä niin paljon aamuja. Heinäkuussa tuntui ensimmäistä kertaa hienolta, kun puolet oli jo takana. Mutta vasta TJ-satasen rikkouduttua se luku tuntui oikeasti pienentyvän; silloin sitä nollaa saattoi jo oikeasti alkaa vähän odottaa. Viimeiset kympit hurahtivat kyllä nopeammin kun olisin uskonut.

Sua ei kuitenkaan tunnu pahemmin painavan se, että olit intissä sen 12 kuukautta etkä kuutta tai yhdeksää? No ei, koska olin alun alkaen varautunut olemaan sen vuoden. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se tuntunut pitkältä ajalta. Onhan se tuplasti sen verran, minkä kuuden kuukauden säkit maastopuvussa viihtyvät!

Eli tosimiehet on vuoden? Heh, no voihan sen noinkin sanoa... Kyllähän se pisti huvittamaan, kun heinäkuussa tulleet kuuden kuukauden jätkät sanoivat lokakuussa olevansa kovinkin gonahtaneita ja kaiken nähneitä, vaikka olivat olleet intissä 182 aamua meikäläistä vähemmän. Että kyllähän me kuskit aika kovia jätkiä ollaan! :D  Vaikka varmaanhan jokainen meistä olisi suostunut lähtemään kotio siinä yhdeksän kuukauden kohdalla kuten pasikuskit vielä pari vuotta sitten tekivätkin.

Varmaan näin. Mutta kaiketi olit kuitenkin ihan tyytyväinen kuskihommiisi? Olin kyllä. En ole päivääkään katunut sitä, että halusin aikanaan kuljetuskomppaniaan. Taannoiset neljä kuukautta kuljussa olivat kyllä todella mukavaa aikaa. Ja meikäläisellä kävi vielä tosi hyvä tuuri siinä, että päädyin sittemmin pasikuskiksi juuri 2. JK:hon ja sieltä SpolKkiin.

Mikäs niissä yksiköissä on niin hyvää? No mehän ensinäkin sirryimme pois kuljusta muita pasikuskeja aiemmin, ja kun noissa spollehommissa vielä käytetään verrattain paljon paseja, niin ajamaan pääsee enemmän kuin muissa yksiköissä. Lisäksi nuo sotilaspoliisikuvioita sisältävät harjoitukset ovat perusryynäystä kiinnostavampia, ja ajamaan pääsee niissä enemmän myös saaren ulkopuolelle. Ja ennen kaikkea nyt kun on nähnyt tuttujen kuskien menoa ja meininkiä muissa yksiköissä, niin kyllä kuskien kohtelu 2. JK:ssa ja varsinkin SpolKissa tuntuu olevan sieltä parhaasta päästä.

Mitä tarkoitat kuskien kohtelulla? Sitä, että tuolla kuskikaudella olemme kuitenkin erikoiskoulutettua, maksimiajan palvelevaa ja ennen kaikkea vanhemman saapumiserän miehistöä, niin kyllä sen pitäisi jossain myös näkyä. Jos mitään vapauksia ei anneta, ja aivan kaikki nuoremman saapumiserän ryynäykset ja muut hommat pitäisi käydä suorittamassa, ja vielä oletetaan, että intoa olisi tallella yhtä paljon kuin 182 aamua vähemmän palvelleilla, niin pahasti ovat skapparit hakoteillä aatoksissaan. Sehän on kuin kävisi kaksi kertaa intin, mikä ei kaiketi ole tarkoitus - eikä varsinkaan oikeus ja kohtuus.

Sinun yksiköissäsi kuskeja kuitenkin kohdeltiin hyvin? Joo, täytyy kyllä olla tyytyväinen, kun on nähnyt, miten asiat olisivat voineet olla. Kyllähän me 2. JK:ssa oltiin yksikön palveluksessa ja meiningeissä mukana oikeastaan ihan samalla tavalla kuin spol-miehistökin, mutta se oli ymmärretävää, kun olimme kaikki samaa saapumiserää. Ja toisaalta oli kuitenkin aika paljon harjoituksia, joissa meidän hommana oli vain jäädä pasin luokse, kun muut tappelivat - kun eihän meillä ollut spol-koulutustakaan. Mutta niinhän sen pitää mennä; spollet spolleilee ja kuskit kuskailee. SpolKissa sitten taas oli nuorempaa saapumiserää, ja siellä me saimme mennä ja olla aika vapaasti, kunhan omat hommamme hoidimme kunnialla. Ja toisaalta meille annettiin myös koulutusvastuuta vaunujen käyttöön liittyen, mikä osoitti sekin tiettyä arvostusta.

No voiko tuohon itse vaikuttaa, mihin yksikköön kuskiksi päätyy? Kyllä ja ei. Jos olet P-kauden talvella 2. JK:ssa tai kesällä SpolKissa, ja päädyt sittemmin pasikuskiksi, olet sitten kuskikaudenkin näissä komppanioissa. Näin ainakin meillä. Jos taas olet ollut P-kauden jossain muussa yksikössä, voit toki pasikuskina yrittää anoa pääseväsi näihin komppanioihin, mutta se joko lykästää tai sitten ei.

Sitten se klassinen kysymys. Suositteletko pasikuskin hommia muille? Jos tuntee yhtään kiinnostusta kuskihommia kohtaan, eikä 362 vuorokautta tunnu täysin mahdottomalta ajatukselta, niin suosittelen ilman muuta! Joka hommassa on tietysti hyvät ja huonot hetkensä, mutta ainakin jos Santikseen on menossa, niin pasikuskin hommat ei ole pöllömpi vaihtoehto.

Tuommoisia paseja ei kuitenkaan siviilissä ole, koetko että tuosta pasikuskin koulutuksesta voi kuitenkin olla hyötyä siviilissä? Kyllä, ehdottomasti! Mehän saamme ensinäkin ihan saman ajo- ja ammattipätevyyskoulutuksen kuin pelkät C-kuskitkin, ja siihen päälle tulee sitten melkoisen hyvä, kuuden viikon pasikurssi. Sen aikana pääsee kyllä ajamaan ja johtamaan ihan tosissaan, ja myös rakennekoulutusjakso on kiinnostava. Itse ainakin opin sen aikana paljon uutta moottorin toiminnasta ja autotekniikasta ylipäätään. Ja kaiken tämän koulutuksen päälle tulevat tietysti ne ajohommat.

Millaista se pasin ajaminen oikeastaan on? Periaatteessahan se on kun ajaisi automaattivaihteista maastokuorma-autoa, eli aika helppoakin. Omat erikoisuutensa siihen tuovat oikeastaan vain se, että ajajan paikalta on aika rajoittunut näkyvys varsinkin etuviistoon ja sivuille, joten ajaminen on aina parityötä vaununjohtajan kanssa. Ja toinen ero normikuormurilla ajamiseen on pasin leveys; 2,88 metriä plus kyljissä killuvat kitkaketjut tuntuu kyllä kaistalla selkeästi leveämmältä kuin normaali kuorma-auto (2,55 tai max 2,60).  Toisaalta kun on tottunut pasilla ajelemaan, niin normaali kuorma-auto tuntuu melkeinpä kapealta.

Niin, tosiaan, pasissa on aina ajaja ja johtaja. Toimit vissiin molempina? Kyllä, joo. Kurssin myötä saadaan sekä ajaja- että johtajapätevyydet. Ja ainakin oman parini kanssa ollaan hyvinkin tarkaan menty fifty-fifty -vuorotellen.

Kumpi on ollut mieluisampi homma? Ajaminen vai johtaminen? No jos täytyisi valita vain toinen, niin kai mä mieluummin ajaisin. Mutta tosiasiassa se on ollut kyllä oikein mukava juttu, että on päässyt olemaan kummassakin hommassa. On tullut vaihtelua ja erilaisia haasteita. Ei se vaununjohtajakaan aina mikään luukussa seisova koriste ole.

Mitä kaikkea vaununjohtaja oikein tekee? Periaatteessahan vaununjohtaja määrää, että miten ja mistä vaunu kulkee ja ajaja vastaa vain teknisestä toteutuksesta. Esimerkiksi vaunu ei koskaan saa lähteä liikkeelle ilman johtajan vaunu mars -komentoa. Mutta eihän se ajajakaan nyt mikään idiootti ole, eli kyllä ajaja aika pitkältikin pystyy ajelemaan omien havaintojen ja ajatustensa mukaan. Johtajaa tarvitaan sitten lisäsilminä risteyksissä, ahtaissa paikoissa, kaistanvaihdoissa, peruutuksissa sun muissa. Ja tietysti johtaja on sitten se henkilö, joka ensisijaisesti on yhteyksissä ryhmän- ja joukkueenjohtajiin ja joutuu miettimään myös sitä, mitenkäs päin ja minne tämä vaunu nyt ajettaisiin taisteluteknisesti.

Mitkä ovat olleet haastavimpia tilanteita johtajalle? No kyllä tietysti tuolla keskustan vilskeessä saa olla tarkkana, mutta se on ollut vaan mukava haaste. Ehkä vaikeimpia paikkoja ovat olleet jotkut taisteluharjoitusten hetket, joissa pitäisi salamannopeasti tajuta, että mihin ja miten päin tämä vaunu nyt saataisiin nopeasti, turvallisesti ja oikeaoppisesti jalkauttamaan porukkaa. Toisaalta ne ovat olleet hyvää nopean päätöksenteon harjoittelua.

Vielä pari sanaa tuosta parityöskentelystä. Saitteko itse valita, kenen kanssa teette hommia? Kyllä saatiin joo. Meitä siirtyi aikanaan kuljusta 2.JK:hon kymmenen pasikuskia, ja se oli oikeastaan heti alusta alkaen aika selvää, että ketkä tekee kenenkin kanssa hommia. Kaikki leirit ja pidemmät ajorupeamat ajelinkin sitten saman jampan kanssa. Oltiin itse asiassa jo kurssilla ajeltu jonkin verran yhdessä, ja huumorintajukin oli aika samansuuntainen, joten meillä toimi yhteistyö oikein mukavasti. Tokihan sitten joskus jotain lyhyempiä siirtoja tai keikkoja tuli ajettua muidenkin kanssa.

Ajajalla ja johtajalla on nuo vaunupäähineet, ja juttelette sisäpuhelujärjestelmän kautta. Kuinka muodollista se juttelu siellä on? Ei se ole... Heti kurssin jälkeen aina vain enenevässä määrin tuli rutiinia hommiin, ja pystyi ruveta ajon aikana heittämään läpyskää. Tietysti sitten kun vaikka risteys tulee, niin läpänheitto keskeytyy siksi ajaksi, että tilanne on selvä, ja taas voi juttu jatkua.

Käytittekö kuitenkin virallisia käskyjä, vai muodostuiko teille ihan oma vaununjohtamiskieli? Ne viralliset on sen verran lyhyitä ja ytimekkäitä, eli hyviä, että kyllä niitä aika pitkälti tuli käytettyä, varsinkin kun tuolla liikenteessä mentiin. Toki ne käskyt joissain tilanteissa vähän muotoutui lepsummiksi. Vaikka joku siirto kuljetuskeskukselta yksikön pihaan, jonka reitin kummatkin tietää paremmin kuin hyvin, niin kyllä siinä aika äkkiä risteys vasempaan, vapaa saattaakin olla vaan joo vapaa.

Pystytkö antamaan lyhyen esimerkin ajajan ja johtajan välisestä juttelusta vaunun liikkuessa? Heh,  koitetaanpa nyt sitten improvisoida jotain... Otetaan tähän nyt tämmöinen kuvitteellinen lähtö jollekin caselle Santiksen yläkentältä kohti Hertsikkaa:

J: Joo eli mennään sit Fopan perässä... Meil on vissiin ovet viel auki?
A: Joo... nyt meni kiinni. (Taustalla kuuluu kyytiläisten SALVATTU -huuto). Ja salvattu.
J: Jep... Sitten vaan noiden perään ja vaunu mars.
A: Vaunu mars. Voi vissiin käännellä heti.
J: Joo, voi.
(Vaunu tulee Ässä-kassun ja 1. JK:n välistä kohti päätien risteystä)
J: Ja vasuriin mennään... Valuta vaan lähemmäs... Vapaa.
A: Vapaa.
A: Oliks se siellä Hertsikassa sit Shellin kohdalta oikeelle ja heti eka oikeelle?
J: Joo, niin se musta oli.. tai katellaan nyt meneeks noi kumpaa kautta. 
A: Nii joo.
(Pysähdytään STOP-risteykseen)
J: Ootellaan toi yks paku tosta. Vaunu mars vapaa.
A: Mars. Muistakko muuten viimeks kun se Mihkonen tuli jotain valittaa meille ku oltiin siellä.. hehheh.
J: Haha joo.. Se on kyl kans ihme äijä.
A: Senhän mielestä tähän hommaan käy kuka vaan, kellä on kädet ja jalat. 
J: Joo.. heheh. Ja miten se oli.. Me ollaan jääty kovasti jälkeen tässä sotilaspoliisikoulutuksessa..
A: Nii-i, ylläri, kun ei olla semmosta ees saatu..
(Portilla)
J: Jepp.. Jaaa vaunu mars.
A: Mars.
(Hevossalmen sillalla tulee bussi vastaan) 
A: Mites linja?
J: Linja hyvä. Kolkyt senttii.
J: Tää osaa sitten olla tylsä tie johtaa...
A: Nii o joo... 
(...)
J: Kaista oikeelle...
A: Kaista oikeelle...
J: Vapaa.
A: Vapaa.
J: Risteys oikeelle... venataan yks fillari..
A: Oikeelle.. venataan..
J: Ja vapaa.
J: Jaa kato tuol on toi Lihapulla huitomassa.. mennään tosta oikeelle vapaa.
A: Vapaa.. Käännetään varmaan keula tonne päin.
J: Joo, sinne... voi kääntää... nyt suoraan
A: Suoraan.
J: Ja siit kääntele tonne Audii kohti
A: Jep
J: Siin on hyvä. VaunuSeis.
A: Vaunu seis. Mä vedän nakkisuojat alas.
J: Joo vetäse. Ja jalkautetaan.


Kyllähän tuosta vähän käsitystä sai. Kiitoksia haastattelusta ja tsemppiä viimeisiin päiviin! Kaiketi saamme vielä kuulla loppufiiliksesikin tämän blogin kautta? Kiitoksia vaan! Jos jotain  kysyttävää jäi, niin kommenttilootan kautta voi laittaa. Ja kyllä, on tässä vielä jokunen teksti tännekin tulossa.