Viimeinen viikko

Su-ilta 2.1.

Melkoisen monena sunnuntai-iltana on tässä viimeisen vuoden aikana ehtinyt palata lomilta Santikseen. Fiilikset ovat vaihdelleet neutraalista hivenen haluttomaan, seuraavan viikon ohjelmasta riippuen. Mutta nyt oli toisin. Riitti, kun vähän kuvitteli tuvassa odotettavissa olevien innokkaiden TJ 5-hymyjen määrää, niin johan taittui automatka iloisin mielin.

Ilta kuluikin rattoisasti parin lomaviikon kuulumisia vaihdellen ja ennen kaikkea tulevan viikon kotiutusohjelmaa hehkutellen. Ja voi sitä hyväntahtoisen kuittailun määrää, mitä tutulla poppoolla tuvassa rupesi vanhaan malliin lentelemään... Ei ainakaan ollut hapan naama nukkumaan mennessä, varsinkaan kun kassuöitä oli luvassa enää vaivaiset viisi.


Maanantai 3.1.

Varmaan koskaan aikaisemmin ei ollut kuskien tuvassa ollut tämmöistä sykettä ja säpinää ainakaan aamuseitsemältä. Jotenkin kummassa tetsarin taskujen irrottaminen kiinnosti kuitenkin selkeästi enemmän kuin sen pukeminen, joten ensimmäisenä odottaneen tst-varustepalautuksen pakkailu sujui varsin tehokkaasti. Sitten olikin taas hetki aikaa rötväillä ja heittää hetulaa.

Puolenpäivän molemmin puolin ehdittiin kuulla vähän vääpelin infoa, käydä elokuvasalissa ruksimassa kapteenin johdolla puuduttava palautelomake ja tosiaankin vielä palauttaa tetsarit ja pasikuskivermeet varusvarastolle.

Iltapäivän munkkikahvien jälkeen jatkettiin pakkaamissykkimistä, jonka tuloksena kaappi tyhjeni kummasti. Päivällisaikaan mennessä pahin varustehurlumhei olikin jo ehtinyt vähän hellittää, ja täyteen ahdetut valkoiset vauhtisäkit jököttivät lattialla merkkinä seuraavan päivän 1-luovutuksesta.

Sitten olikin miltei kuukauden tauon jälkeen aika viettää täysivahvuisella tuvalla normaaleita iltavapaita perinteisellä meiningillä. Läpänheittoa, grillivisiittiä, leffan katselua ja sitä rataa... Aikaisen aamun sykkiminen näkyikin sitten siinä, että porukka tuhisi, kuorsasi ja mutisi unissaan jo piakkoin kymmenen jälkeen.


Tiistai 4.1.

Nyt ei sitten ollutkaan aamuseitsemältä säpinää, vaan jotain aivan sen vastakohtaista meininkiä, mutta sulkeisiin oli kuitenkin vääntäydyttävä puoli kahdeksaksi. Pienenä motivaattorina sentään toimi se, että nyt treenattiin kotiutusparaatia varten.

Aamun pimeys, lumi, pakkanen ja muodossa seisominen toivat kyllä eläviä muistikuvia vuoden takaa, mutta nyt meno oli hieman toisenlaista. Johtajista ja kuskeista muodostunut sulkeismuoto veti näillä aamuilla sulkeiset läpi paitsi rennolla, myös yllättävän särmällä asenteella; lyhyet läpänheitot eivät riistäytyneet käsistä, suoritushetkellä oltiin hiljaa, pakolliset aseotetreenit vedettiin nurisematta ja ennen kaikkea tahtimarssi sujui ilman yhtäkään tahdin huutamista. Näin siitäkin huolimatta, että edellisistä sulkeisista oli itse kullakin kuukausia aikaa.

Tai no, sitten kun otettiin viimeiset treenit koko 60:n kotiutujan joukolla, niin taisi se tahtikin välillä vähän seota. Yritä siinä nyt marssia kun 1. JK:n marssimusiikki, edessä marssiva taistelija ja tahdin huutaja olivat kaikki eri tahdissa. Kuten seuraamassa käväissyt luutnantti totesi: tahti oli hyvä ja monipuolinen... Mutta se siitä.
Lyhyen sotkutauon ja hetken rötväilyn jälkeen oli kauan odotetun ohjelmanumeron vuoro. Joukkiotamme ei tarvinnut erityisemmin patistaa raahaamaan täysiä vauhtisäkkejä läheiselle varusvarastolle; se kyllä hoitui muutenkin tarmokkaasti. Varusvaraston ulkopuolella ehdittiin vielä jonottaa tovi jos toinenkin, mutta sekään ei harmittanut. Hymy oli herkässä jokaisella, eivätkä yksikköupseerimme huulenheitot tunnelmaa ainakaan latistaneet.

Varusvarastolla käveltiin sitten taas pitkähkö linjasto läpi, mutta tällä kertaa säkki sentään keveni reitin edetessä. Lopuksi olikin paitsi henkisesti, myös fyysisesti huojentunut ja kevyt olo. Kyllä kelpasi palata kassulle ja suunnata sitten mukesiin syömään. Matkalla ehdittiin myös todeta, että reservin aurinko on uhkaavasti pimenemässä; osittainen auringonpimennys nimittäin kuulsi pilviverhon takaa. Siinä sivussa näyteltiin tietysti myös kolmea sormea eri yksiköiden hymysuisten kuskikollegoiden kesken. Ja enää eivät sormet tarkoittaneet aamukymppejä.

Seuraavaksi vietettiin laatuaikaa kasarmilla molemmilla perinteisillä tavoilla: alkuun oli melkoista hälinää ja hulinaa, ja läppä lensi, ja seuraavassa hetkessä taas hiljaista, kun itse kukin otti päivätorkut. Niiden päätteeksi suunnattiin tien toiselle puolelle sotilaan kotiin, jossa oli eri työnantajien ja koulutuspaikkojen rekrytilaisuus kotiutujille.

Päivällistä ennen ja jälkeen olleen tekemisen määrää kuvastanee se, että tuvassa ryhdyttiin jo väsäämään jousipyssyä ylimääräisestä henkarista ja kengännauhasta... Odottelu päättyi kuitenkin jo 17 aikoihin, jolloin alkoivat 22:een kestävät iltavapaat.

Niiden aikana tuli pyörähdettyä kotosalla, ja mukaan tarttuivat nyt myös siviilivaatteet. Olihan nimittäin aika palata viimeistä kertaa kotoa saarelle!


Keskiviikko 5.1.

Kyllä sitä pikkuhiljaa alkoi enenevässä määrin hoksaamaan, että tämä vuoden mittainen roolipeli alkaa olla ohi. Fiilis oli yhä enemmän innokkaan odottava, ja samalla aika tietysti tuntui kuluvan paaaljon normaalia hitaammin, vaikkakin rennoissa merkeissä.

Edellisillan nukkumaanmeno oli vähän venähtänyt, joten aamiaiselle tuli vääntäydyttyä silmät normaalia enemmän ristissä. Pian seitsemän jälkeen piti lampsia vielä uudestaan mukesille, tällä kertaa elokuvasaliin, jossa kapu piti oppitunnin lähinnä reservikuvioihin liittyen. Sitten olikin aika palata tupaan jatkamaan unia.

Ennen lounasta puettiin taas kotiutumisparaatia varten kuitatut m/05 lumipuvut päälle ja lähdettiin sulkeisiin treenaamaan seuraavan päivän paraatikuvioita. Niiden päätteeksi kapteeni käski meidän mennä samassa muodossa marssien lounaalle, mikä oli ehkä päivän yllättävin uutinen. Edellisen kerran oli tullut marssittua muodossa syömään varmaan kolme kuukautta sitten... Tulipa sitäkin nyt sitten vielä kokeiltua, ja tokihan kotiutuva porukka otti hommaan taas saman rennon särmähkön asenteen.

Iltapäivän ohjelmana oli kotiutusjuhla sotilaskodissa. Lavalle kipusivat alkuun Kaartin soittokunnan varusmiesbändi ja sen perään Lamourettes-tanssiryhmä. Itse juhla oli melko ytimekäs, mutta jopas siitä riittikin jälkikäteen tuvassa juttua. Taas kerran saattoi olla iloinen siitä, että saamme asustaa tällaisella kuski- ja koksukokoonpanolla, sen verran hyvässä hengessä läppä meinaan lensi tälläkin keraa. Kovastakaan kuittailusta ei kuitenkaan oteta hernettä nenään, vaan se ainoastaan lisää vettä myllyyn, niin kuin kuuluukin.

Muonituskeskuksen kuuluisa Kissalammen kalakeitto oli tällä kertaa oikein poikkeuksellisen huono esitys, joten grillivisiitillähän se ilta taas alkoi. Sodekaan ei ollut auki, joten TJ 2 -iltaa täytyi viettää pitkälti tuvassa neppaillen. Vähän väsynyttähän meininki alkoi olla, mutta mitäpä muutakaaan se näillä aamuilla olisi... Illan päättäjäisiksi tapitettiin vielä elokuvaa. Yksi läppäri ja kymmenkunta katsojaa vaativat vähän katsomojärjestelyjä, mutta onneksi intti tarjoaa avuksi mm. kerrossänkyjä.

Torstai 6.1.

TJ 1 -aamuun oli ihan mukava herätä, vaikkei se vielä suuria tunteita herättänytkään. Aamupala, hetken odottelu, ja sitten olikin jo kotiutusparaatin aika.

Kahdeksan pintaan olimme pakkautuneet yläkentällä odottaneisiin tilausajobusseihin. Matka Hakaniemeen taittui talvisen loppiaisaamun pimeydessä, bussin radiosta tulleiden Antti Tuiskun ja Elton Johnin biisien tahdittamana. Hempeän hilpeän tunnelman päätti sitten vähän railakkaammat kommentit saanut Status Quon In the Army Now...

Hiljalleen valkenevien Hakaniemen torin maisemien ja jätkänkynttilöiden tuijottaminen ehti tulla tutuksi, sillä paraatikatselmuksen alkua odoteltiin muodossa seisten puolisen tuntia. Pakkasta oli sentään vain muutama aste, ja vähän väliä päästiin tekemään aseotteita, kun joukkoja ilmoitettiin yhä vain suurempinatsaisille herroille aina kenraalimajuria myöten.

Itse tilaisuus oli puolestaan mukavan ytimekäs; sotilaspastori ja eversti pitivät puheensa ja siinäpä se melkein olikin. Katselmuksen päätteeksi marssittiin Siltasaarenkadun-Unioninkadun lumisohjoista suoraa aina Senaatintorin kupeeseen asti. Mikäs siinä oli rumpujen tahdissa lampsiessa, fiilis oli päivän TJ 1-lukeman mukainen. Bussiletkan paluumatka taittui sujuvasti poliisisaattueessa.

Kassulla porukka ryhtyi innolla viimeisiin aseputsauksiin. Kenttälapiostakin täytyi käydä hinkkaamassa ruosteet pois. Vähän lounaan jälkeen järjestyttiin hetkeksi yläkentälle rykmentin palkitsemistilaisuuteen. Sen päätyttyä napattiin rynkyt ja muut tväl-varusteet kantoon ja käppäiltiin taisteluvälinevarastolle. Menomatkalla ja jonossa ehdittiin muistella vuoden takaista rynkkyjen noutoa, ja paluumatkalla saatettiin taas iloita keventyneestä olosta. Siihenhän päättyi rynkyn mukana raahaaminen! Kotiutuminen tuntui taas astetta todemmalta.

Kuskien ammattipätevyyskoulutuksestakin saatiin viimein todistukset käteen, ja sitten ei auttanutkaan muu kuin mennä taas tupaan heittämään läpyskää ja kuluttamaan aikaa. Ei tuntunut enää punkassa rötvääminenkään samalta kuin ennen; nyt alkoi jo oikeasti olla odotuksen makua ilmassa.

Päivällisen jälkeen käytiin elokuvasalissa pokkaamassa palvelustodistukset. Sellaista Pekka Perusjamppan keskivertoarviointiahan sieltä pukkasi, kuten odotettua. Meillä kuskeilla kun on ollut loppupeleissä vaikka kuinka paljon esimiehiä, ja toisaalta taas ei yhtäkään pysyvää lähiesimiestä, joten aika lottoamistahan tuo arviointi on skappareilla ollut. Jotain kertonee se, että kuskipoppoomme löysin jätkä sai parhaimman kokonaisarvion... Sillekkös sitten seuraavaksi nauraa hörötettiin. Mutta pääasia on se, että nyt on kädessä paperi, josta selviää, että täysi vuosi on näissä hommissa viihdytty.

Ilta kului perinteitä kunnioittaen: sodea, grilliä, suihkua, leffaa ja sitten vähitellen nukkumaan. Huomenna ohjelmassa viimeiset varuspalautukset ja reserviin siirto!

***
TJ 0 -päivän meininkejä ja ohi on -fiiliksiä on luvassa viikonlopun jälkeen, kunhan risteilyt on risteilty.