1561 reserviaamua myöhemmin, toissa perjantaina, löysin itseni samaiselta portilta. Spolle vilkaisi VEH-kutsuni, toivotti hyvät päivänjatkot ja samassa jo kiihdyttelinkin upouuden Santahamina-talon ohitse kohti muistoja herättävää kasarmialuetta. No, olen kyllä kotiutumisen jälkeen käynyt Santiksessa useampaankin otteeseen, eli maisemanostalgia oli sinällään tuttua. Tällä kertaa homma ei kuitenkaan ollut jäämässä ihan pelkäksi piipahdukseksi: suuntasin nimittäin ensi töikseni varusvarastolle kuittaamaan viikonlopun vetimiksi kurkkusalaatit.
Saarella oli alkamasssa lukiolaisten turvakurssin varuskuntaviikonloppu, ja erinäisten sattumusten kautta olin päätynyt pasikuskina mukaan sitä pyörittävään reserviläisorganisaatioon. Vaikka pannun ajamista toki odottikin ennakkoon kaikista eniten, niin olin kyllä lupautunut pööpöilemään huollon ja kuljetuksen vahvuudessa muutoinkin koko viikonlopun ajan. Kun siinä varusvaraston linjastossa sitten kävelin pyykkisäkkiin täytettä keräämässä, tuli mietittyä, että inttiaikoina tällainen viikonlopun gineskeikka ei juuri muuta olisi kuin vituttanut. Nyt olin kuitenkin saapunut paikalle ihan vapaaehtoisesti. Hassua sinänsä.
Varusvarastolta suuntasin Radioniemeen MPK:n rakennukseen, jonka johtola oli myös oleva viikonlopun majapaikkani. Nappasin pyykkisäkistä jopa ihan oikeaa kokoa olevat nollafemmat ylle. Tornifirman perinteitä vain sopivista tai erittäin sopivista varusteista pidettiin sentään yllä päähineiden osalta: meille ei jostain syystä ollut jakaa m05 lippalakkeja, mutta sainpahan korvikkeeksi oikein kaksi lätsää: ylipientä kokoa olevan pipon miehistökokardilla sekä sitten kauniisti sanottuna urpon näköisen m05 hellelierihatun leijonakokardilla. Otin jälkimmäisen käyttöön, vaikkei sitä sen jälkeen paljoa kehdannut itseään peilistä katsoa. No, josko sitä ensi kerralla muistaisi ottaa kotoa oman baretin mukaan...
Sitten alkoivatkin jo hommat. Taisteluparikseni sain muuannen reservin luutnantin, joka oli turvakurssikuvioissa pyörinyt ennenkin lukuisia kertoja, joten sain samalla hyvää perehdytystä siitä, mitä tuleman pitää. Ensi töiksemme käppäilimme kuljetuskeskukselle ja rupesimme noutamaan kurssin käyttöön varattuja autoja. Sana nostalgia sai taas hiukan aiempaa painavamman merkityksen, kun astelin ajotoimiston ovesta sisään: sama tuoksu, samat asiakirjahyllyt ja sama tuttu skapparin mouhoaminen kuului taustalla. Ensimmäisenä käteen tarttui ajomääräys, jossa ajopelinä oli Ford Transit, rekkariltaan SYL-264. Samaisella pakulla muistan aikanaan ajaneeni ihka ensimmäisen kuljetuskeskuksen nakittaman ajokeikkani Kesäyön marssin huoltokuvioissa, joten mikäs sitä olisikaan kuvioon sopinut sen paremmin.
Transitin lisäksi veimme Radioniemeen muutaman Caravellen ja Transportterin rouskun. Samoja vanhoja tuttuja kapistuksia satoine tuhansine mittarikilometreineen nekin. Viimeisenä mukaani tarttui uudehko lava-Sprintteri, joka tarjosikin jo verrattain hyvää kyytiä. Mukesissa syödyn lounaan jälkeen alkoi urakointi huoltologistiikan parissa: pari mottia klapeja ja kymmenet telttakamat nyt ensi alkuun. Tämäntyyppisissä kuvioissa viikonloppu pääsääntöisesti muutenkin meni: kun saarella touhusi komppanian verran lukiolaisia ja apukouluttajat plus kouluttajat päälle, niin muona- ja majoituskilkkeissä sun muissa akuuteissa kuskauksissa riitti kyllä työnsarkaa ja autoille käyttöä, varsinkin kun kuljetuksen käytännön vahvuus vaihteli siinä muutaman jampan hujakoilla.
Moinen pakuralli ei nyt ehkä kuulosta kovin hohdokkaalta, mutta jollain perverssillä tavalla siitä kehkeytyi loppujenlopuksi ihan mukava viikonloppu. Tetsaria, rynkkyä tai ryynäämistä se ei osaltani sisältänyt - mitkä eivät kyllä nekään olisi itse asiassa hullummalta kuulostaneet - mutta kuluihan se ressukuskin aika näin huollon hommissakin. Kaiken kaikkiaan yleisfiilis oli oikeastaan lähinnä hämmentävä: ensinäkin Santiksen maisemat ja teiden mutkat tuntuivat yllättävänkin tutuilta. Ensimmäisen tunnin jälkeen ei ollut enää edes sitä täällä taas -fiilistä, vaan paikat tuntuivat - härskiä kyllä - lähinnä kotoisilta. Keväiset Saharan laidan maisematkin, missä lukiolaisten telttamajoitus oli, toivat erittäin elävästi mieleen Kuljetuskomppanian ampumaleirin keväältä 2010. SpolKin kaartin kassukin oli kurssin käytössä, joten pääsin vähän talsimaan myös palvelusajan kolmelta viimeiseltä kuukaudelta tuttuja käytäviä. Muonituskeskuksen linjasto ja atmosfääri olivat ennallaan, samoin sotilaskodin. Eipä sitä maastopukuunkaan kiinnittänyt oikein mitään huomiota. Kyllä sitä näköjään vuodessa jää takaraivoon jotain sellaista, joka sieltä aika automaattisesti myös palautuu.
Kaksi asiaa oli kuitenkin toisin, jos inttiaikoihin vertaa. Kuten tiedossa oli, yleinen meininki varsinkin tällaisessa vapaaehtoisessa reserviläistoiminnassa on aika rentoa. Ei gonahtanutta tai epäsotilaallista, mutta ei yliampuvan särmääkään: kun sitä kerran vapaaehtoisesti mukana ollaan, niin hommat hoidetaan leppoisan toimeliaasti yksissä tuumin. Siinä meitä oli meikäläistä - reservin kjääkkiä - ja kersanttia, luutnanttia, ylivääpeliä iltapalaboxien kimpussa, eikä sitä arvomerkkejä pahemmin tuijoteltu tai skappereidenkaan kanssa juuri ylimääräisiä pokkuroitu. Tämä on kuin ne kuuluisat taiteen säännöt: ne pitää ensin tuntea, jotta niitä voi sopivissa määrin ja luontevasti rikkoa.
Toinen ero oli porukassa. Jos inttiaikoja miettii, niin kaikki niihin liittyvät muistot ja fiilikset kilpistyvät aina viime kädessä inttikavereihin: niihin jätkiin keiden kanssa sitä asuttiin, elettiin ja oltiin kellon ympäri kuukausitolkulla. Siihen huumoriin ja leppoisaan yhteishenkeen, jolla niin hyvät kuin honommat hommat selvitettiin. Tämä puoli tietysti tästä viikonlopusta puuttui; enhän tosiaan edes tuntentut ketään ennakolta, eikä sitä yhdessä viikonlopussa samalle levelille voi päästäkään. Mitään pahaa sanottavaa ei tosiaankaan tästäkään poppoosta ole. Yhteishenki oli kaikkiaan rennon toimelias ja viihdyin messissä ihan hyvin.
Mutta se kohokohta. Se on vielä hehkuttamatta.
Ensin täytyy lainata tämän blogin kirjoitusta joulukuulta 2010:
19:42 Ps 677-538 on tallissa. Istun kuskin paikalla, ja fiilistelen viimeiset sekunnit ennen kuin sammutan koneen. Taisi muuten olla pasihommat siinä, toteamme parini kanssa.Tuolloin en tosiaan tiennyt, että tuleeko sitä pasilla ajettua enää koskaan. No, nyt voin todeta, että ainakin kertaalleen tuli sitäkin hommaa veresteltyä. Mikä hauskinnta, vieläpä juuri samalla vaunulla Ps 677-538, jolla hommat loppusodan jälkeen sain aikanaan päätökseen. Ratin keskiöstäkin löytyi tutun näköinen lappu... ;)
Kyytiin kapuaminen ja vaunun päällä käyskentely tulivat lihasmuistista; tuntui kuin olisi eilen viimeksi vaunussa könynnyt. Ajoonlähtötarkastus ja konehuoneen sisälmykset vaativat jo hiukan muistin vaivaamista, mutta ohjaamossa näytti ja tuoksui tutulta. Vaunu mars rätisi nakkipipon luureista kotoisasti ja tallaan painaminen pohjaan sai Valmetin koneen hepat laulamaan juuri tutulla soundilla. Täytyy myöntää, että meikäläisen ilme oli varmaan kuin pikkupojalla Linnamäellä, kun vaunun kanssa kurvattiin liikkeelle. Ensimmäisen minuutin aikana tuli ehkä vilkuiltua johtajan koipien takaa sivupeiliä vähän enemmän, mutta kun pannun ulottumat tuntuivat olevan muistissa, niin aika äkkiä sitä saattoi keskittyä vaan fiilistelemään.
Saharassa oli tuttuja pomppuja, ja sen laidalta löytyi jopa yksi notkelma, jota en ainakaan noin jyrkkänä muistanutkaan. Pistooliradan kalliolla mentiin uraa jos toistakin; etuakseliakin sai perinteisesti ilmaan, aivan kuten blogin yläotsikon kuvassa. Ja kyllähän se kuusipyöräveto vaan vakuuttavasti vei niinkuin ennenkin. Harmi kyllä kurssilla oli vähän säätöä ja sählinkiä kuskikuvioiden kanssa, minkä seurannaisvaikutuksena ajomäärät jäivät meikäläisellä vähäisemmiksi kuin olisivat voineet. Mutta tulipahan sitä nyt sen verran vaunun kanssa puljattua, että tuntumaan taas pääsi ja Santista sai koluttua. Pannua tuli myös ajelutuksen yhteydessä esiteltyä lukiolaisryhmälle jos toisellekin ja tuntuipa se mutaisen alustan peseminenkin pitkästä aikaa yllättävän hauskalta.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, res kjääk Hietsu kuittaa - ainakin tältä erää - tähän.
