Lunta ja lepiä

Su-ilta 21.11. - Leirille, taas

Talvi oli tullut viikonloppuna Santikseenkin.  Lumisella yläkentällä seisoi melkoinen joukko erilaisia ajoneuvoja, jotka odottivat seuraavana aamuna alkavaa Kaartin Jääkärirykmentin taisteluharjoitusta. Olipa siellä rivissä myös Ps 677-527, joka oli alkavan viikon työkaluni.

Tuvassa itse kutakin tuntui hieman painavan se, että nyt alkava leiriviikko oli jo kolmas putkeen, parilla kuskitoverilla jopa neljäs. Vaikka edellisviikkojen leirit olivatkin olleet leppoisia ja vajaamittaisia, niin olisihan sitä jo vähän kaivannut normaalia kassuviikkoakin. Toisaalta oli tiedossa, että tämän viikon kun selvittää, niin loppupalvelus alkaa taas olla jo pykälää taputellumpi.

Näillä aamuilla leirikamojen pakkaaminen sujui jo melkoisella rutiinilla. Sopivan ja sopivasti järjestellyn kenttävarustuksen lisäksi on jo tullut opittua ottamaan mukaan lomakassi, johon voi tunkea kaikkein tärkeimmät leirivarusteet helposti saataville: noukkarit ynnä muut pienet lämpimät vaateparret, pasimaskin ja muut vaunuhommien edellyttämät rensselit sekä eritoten omat leirieväät.


Ma 22.11. - Kuskihommia ja leiritytyminen lentokentän kupeeseen

Pirtsakka pakkanen ja valkoinen maisema saivat heti aamutuimaan aikaan jotenkin reippaan ja hyvän fiiliksen. Vaikka palveluksen alkutaipaleella kunnon talvea saatiin kokea vähintäänkin riittävästi, eikä näppien jäätyminen ulkohommia tehdessä edelleenkään ole mukava tunne, niin kyllä se talven tulo aina jaksaa jotenkin sävähdyttää.

Toipa talvi mukanaan myös uusia elementtejä tuttuihin pasihommiin: ensimmäistä kertaa täytyi lumia harjailla ja ikkunoita skrabailla. Kerrankin oli pasin pienestä ikkunapinta-alasta hyötyä. Eberspächerin ja Thermostartin avulla jääkylmä teräsmöhkäle hörähti nätisti käyntiin, ja kun lopulta omat kamatkin oli tullut roudattua vaunuun, niin taas oltiin valmiina uuden leirin haasteisiin. Tällä kertaa nakkina oli kilo-hotellin eli komento- ja huoltojoukkueen eli kohun kuskina oleminen.

Puoli yhden aikoin annettiin marssikäsky, ja viimein tunnin odottelun jälkeen joukkueemme lähtöaika alkoi lähestyä. Niinhän siinä sitten kävi, että vaunu sanoi käynnistyshetkellä naks naks naks, eikä edes luvannut käynnistyä. Hätä ei kuitenkaan ollut tämännäköinen: huikkaus viereisen vaunun kuskeille, natokaapeli esille ja apuvirralla käyntiin.

Joukkueemme ylitti lähtökynnyksen aikataulun mukaan kello 14.15. Ensimmäistä kertaa lähdettiin pasin kanssa matkaan talvikelillä. Niinpä kieli täytyi pitää suussa vähän totuttua keskemmällä, sillä pasista tulee pidon kadottua melkoinen kelkka, ja sitä taas ei liikenteessä viitsi kokeilla.

Vaunun keulaan oli taas kerran läntätty A4-kokoinen magneettilätkä, jossa tällä kertaa oli komppaniamme numerokoodi. Vaikka olimme ennen lätkän kiinnittämistä pyrkineet skrabaamaan pasin pinnasta jäät mahdollisimman hyvin pois, niin eipä se numerolaatta siinä jaksanut kauaa pysyä. Itäkeskuksen kohdalla se lentää lätkähti irti, ja kuin sarjakuvissa ikään, tuuli läväytti lätkän tietenkin keskelle ajajan tuulilasiruutua. Vähän meinasi jo alkaa ahdistamaan, kun muutenkin pienen ikkunaruudun päälle ilmestyi vielä aa-nelosen kokoinen näköeste. Sen verran näkyvyyttä onneksi jäi, että pystyttiin seuraaviin valoihin asti ajelemaan.

Moottorimarssi sujui ihan mallikkaasti, ja kohta oltiinkin tulokynnyksellä Vantaan Ruskeasannan seutuvilla. Siellä tehtiin tovi jos toinenkin sitä tuttua juttua, eli odoteltiin, ja samalla ihmeteltiin, että mitä tässä oikein odotellaan. Lopulta joku lähti vetämään letkaa peremmälle lentokentän itäpuolen metsikköön.

Talvista oli sielläkin. Helsinki-Vantaan valot ja kakkoskiitotie näkyivät aidan takana, ja muiden suuntien näkymiä hallitsivat lumiset metsämaisemat. Heti kohta perillesaapumisen jälkeen KoHun eri ryhmät hajaantuivat ketkä mihinkin hommiin, ja me kuskit jäimme hetkeksi odottelemaan ajoneuvojen luo. Pian yhdellä meistä soi kännykkä. Soittaja oli niinikään yksi pasikuski, joka oli tällä leirillä liikenteessä kuormurin ja vesiperän kanssa.

No nyt se Hölösuu on jääny Sirkka-Liisallaan jumiin, puhelun saanut kuski totesi. Asiaankuuluvien pienten kuittailuiden jälkeen lähdimme tietenkin jeesaamaan kollegaa, joka ei huonorenkaisella ja tasauspyörästön lukoiltaan rikkonaisella vanhalla SL-Sisulla päässyt mäenkumparetta ylös vesiperävaunun kanssa. Jollain konstilla vesiperä täytyisi kuitenkin ylös toimittaa, jotta spadet pystyvät kokkailemaan leirisapuskoita.

SL-Sisua avustettiin vähän pasin vinssillä ja vesiperä vietiin lopulta MB Ategolla mäen päälle. Siinä välissä hommat täytyi kuitenkin hoitaa vaikeimman kautta, sillä operaatio vaati muun muassa vesiperän vetosilmukan vaihdon. Ja tietysti joka mahdollinen irtoava tai liikkuva osa oli vuoron perään jäässä, tarvittavia työkaluja täytyi välillä metsästää sieltä sun täältä kauempaakin, ja paikoin tarvittiin vain raakaa voimaa ja rautakankea.

Hyviä hommia tehtiin kuitenkin hyvässä hengessä, ja saimmepahan ainakin alkuillalle jotain mielekästä puuhaa, joka piti myös lämpimänä. Joukkueen kouluttaja oikein kehui leirin jälkeen raskaan kaluston kuskeja, jotka osasivat hommansa. Tuntui ihan mukavalta, sillä harvemmin tässä firmassa saa positiivista palautetta varsinkaan kuskihommista.

Loppuillasta jeesailimme telttojen pystytyksessä, ja kävimme turisemassa niitä näitä kuormurinsa luona päivystäneen Moto-AU:mme seurana. Kymmenen aikoihin etsiskelimme vielä paseille ilmasuojaisat yösijat ja painuimme vähitellen nukkumaan.


Ti 23.11. - Torkkuja ja telttailua

Tiistai oli leppoisaa metsäretkeilyä. Ei kai sitä oikein muutenkaan voi kuvata. Kilo-Hotellin porukat kun touhusivat omissa hommissaan: oli lääkintäryhmää, teknistä ryhmää, viestianalyysiä, spadeja ja komentopaikan porukaa, mutta eipä noissa missään meitä pasikuskeja tarvittu. Eikä ollut kellään muulakaan tarvetta paseillemme, joten taukoillessahan se meni koko päivä.

Pienen hetkisen ehdin olla kiertovartiomiehenä, ja jossain vaiheessa siirsimme ja naamioimme pasin toiseen ilmasuojaan, mutta muuten aika kului pitkälti lämpimässä teltassa torkkuessa. Välillä käytiin toki spadelassa syömässä ja istuskelemassa notskin äärellä, ja täytyipä sitä muutamaan kertaan puitakin pilkkoa ja kanniskella.

 Ke 24.11. - Ajoon!

Ei tullut pasinajohommia keskiviikkoaamunakaan, vaikka valmiudessa olimmekin. Kun sitten lopulta työnsin nenäni ulos teltasta, saatoin todeta yön mittaan sataneen tuntuvasti lisää lunta, jota myös tulla tuiskusi jatkuvasti lisää. Oli helppo uskoa Iltalehden sivuilla lukenut uutinen, että Suomen lumisimmat paikat olivat Inari ja Vantaa.

Sotilaspoliisikomppanialla oli torstaina luvassa kunniakomppanian edustustehtävä, joten siirryimme loppuleiriksi kasarmille. Niinpä vähän ennen puoltapäivää kuului AJOON! -käsky, ja seuraavat pari tuntia kuluivatkin sitten telttoja ja monenmoisia härveleitä pakkaillessa, laskiessa ja autoihin lastatessa.

Iltapäivällä moottorimarssimme takaisin Santikseen, ja kohtapa olimme taas tutussa tuvassamme. Koko kuskiporukalla oli jotenkin huomattavan hyvä fiilis, mikä kaiketi selittyi sillä, että tiesimme tämänkin leirin olevan jo voiton puolella. Taas oli yhden leirin telttayöt telttailtu. 


To 25.11. - Lepoa

Omassa punkassa nukutti hyvin, ja kun herätystäkään ei jostain syystä tullut, niin saimme nukuttua vähän normaalia pidempäänkin. 7.45 kävimme kapteenin ilmoituksessa, ja nyt jos joskus tuli p-kauden muistoja mieleen: seisoa jäpitimme muodossa aamun pimeydessä, ja reipas pakkanen nipisteli korvia.

Aamupäivällä tuli jopa vähän lueskeltua lähestyvään ammattipätevyyskokeeseen, ja iltapäivästä noudatimme käskyä ottaa lepoa kello 15-21. Komppania oli nimittäin lähdössä keskustaan operoimaan, joten yöllisiä ajoja oli luvassa.

Kun lepoaika alkoi olla ohi, rupesimme valmistautumaan pakkasyön ajohommiin. Tähän saakka koko kuskiura on tullut vedettyä ilman pasikuskeille vartavasten jaettua ajohaalaria, mutta nyt päätimme kaikki kokeilla, mimmoinen se oikein olisi tositoimissa. Itsessäänhän se ei ole kovin lämmin, mutta tuulta se toisaalta pitää hyvin, joten kunnon vaatekerrasto vaan alle ja "komeat" pasihaalarit ylle. Jopas tuvastamme lähtikin ulos särmän näköisiä vaunumiehiä. Jostain syystä melkein kaikki käytävillä vastaantulleet virnuilivat "gonahaalareillemme", mutta toisaalta niin taisimme tehdä itsekin...

Koska keskustan päässä oli arvatenkin luvassa odottelua ja taas odottelua, olimme pakanneet mukaan riittävästi lämmintä vaatetta, ja tietysti vähän mieltä lämmittäviä eväitäkin. Vaunujen eberitkin laitettiin hyvissä ajoin pöhisemään, joten olimme kaikin puolin valmiina lähtöön. Käskynjako vaan viipyi ja viipyi.

Yhdentoista kieppeillä alkoi sitten joukkueita lähteä tehtävää suorittamaan, ketkä minkäkinmoisilla kulkupeleillä. Alfa-joukkueen mukaan lähti pari pasia, mutta kohun alaisuudessa olleet kaksi vaunua jäivät edelleen pihaan odottamaan.

Lopulta SpolKin kassut alkoivat olla hiljaisia kuin huopatossutehtaat, eikä lähtökäskyä vieläkään ollut tullut. Pian saimmekin sitten kuulla komentopaikalta tulleelta kokelaalta, että eipä meidän vissiin tarvitse mihinkään lähteäkään. Sinne haluttiin lähteä minimimäärällä ajoneuvoja, kuului selitys, joka tosin tuntui vähän ontuvalta. Pihasta oli nimittäin lähtenyt liikenteeseen maastureita ja henkilöpakuja niin maan peijoonisti, mutta parhaimmillaan 36 matkustajaa vetävät kaksi vaunua päätettiin sitten kuitenkin jättää saarelle...

Harvemmin sitä valittaa, jos intissä sanotaan ei sulle nyt oo hommia, mene vaikka nukkumaan, mutta tällä kertaa päällimmäisenä oli kyllä pienoinen harmitus. Ehkä eniten siksi, että tiesin tämän casen olevan palvelusajan viimeinen mahdollisus päästä ajelemaan pasilla kotikulmilla Helsingin keskustassa. Onhan siellä toki tullut jo useampaan otteeseen ajettua, mutta aina se vaan on yhtä hieno fiilis ytimessä kurvailla. Ja nyt kun vielä oltiin iltapäivästä asti valmistauduttu tähänkin ajohommaan, niin kyllä taas ehti pariin otteeseen miettiä, että huvinko vuoksi meitä täällä 12 kuukautta pidetään.

No, tälläkin asialla oli kuitenkin kääntöpuolensa. Kun kuitenkin tiesin, että keskustan päässä olisi odottanut useamman tunnin venailu ja vartiointi napakassa pakkasessa, niin siihen nähden omaan lämpimään punkkaan sukeltaminen tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta. Tosin ensin tuli jo purettua leirivarustuksia repuista kaappiin, koska sattuneesta syystä ei ihan hirveästi vielä nukuttanut.


Pe 26.11. - Pasin putsailua pakkasessa

Yön mittaan komentopaikalta tuli pari kertaa koksu hakemaan kuskeja milloin mistäkin syystä käymään pakulla keskustassa. Lähtijät ratkottiin unenpöppörössä kivi-paperi-sakset -metodilla, joka salli kummallakin kerralla meikäläisen jäädä jatkamaan unia.

Keskustassa ajelleet neljä kuskia tulivat aikasin aamulla nukkumaan, ja jatkoivat tietysti uniaan aamupäivään asti, mutta me saarella pysytelleet heräilimme vähän ennen yhdeksää ja hipsimme tuvasta ulos. Oli jotenkin jännän raukea tunnelma, kun ulkona oli kaunis, auringonpaisteinen talvipäivä, mutta niin kasarmit kuin ulkoalueetkin olivat hiirenhiljaisia. Iso osa saaren varusmiehistä oli nimittäin vielä telttailemassa pitkin Vantaan metsiä, ja omassa yksikössä taas melkein kaikki nukkuivat.

Tilannehan oli mitä otollisin lähteä vielä ruuhkattomalle kuljetuskeskukselle laittamaan pasia palautuskuntoon. Vaunumme vähäisen käytön takia hiekkaa tai roskia ei liiemmin ollut, mutta lunta ja jäätä löytyi niin sisältä kuin ulkoakin. Senkin putsailuun kului yllättävän paljon aikaa.

Lounas syötiinkin sitten jo mukesissa, ja iltapäivän mittaan harjoituksen liikenneturvallisuusupseeri tarkasti vaunujemme kunnon ennen niiden vientiä halleille. Kyseisen yliluutnantin ääni raikasi yläkentällä siihen malliin, että se taisi saada jokaisen vaunuparin tekemään vaunuillensa vielä viimeisen siivoussilauksen juuri ennen tarkastusta.

Sitten alkoikin olla viikoittaisen lomillelähdön odottelun aika. Joku ehti sen aikana todeta netin tj-laskurista, että lukemamme oli juuri tipahtanut alle tuhannen tunnin. Tästä hetken riemusta tunnelma ehti kuitenkin vielä vähän kiristyä, kun arvioitu lähtöaika siirtyi aina vain tuonnemmas. Milloin tuli tieto, että meille onkin tilattu päivällinen, kaikki mukesiin mars, ja milloin jonkun kypärä oli hukassa...

Lopulta lomille sentään lompsahdettiin suht kohtuullisesti kuuden kieppeillä. GTJ oli tuolloin 42, josta ainakin puolet lomia... Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Itkoilua Isosaaressa

Su 14.11. - Leppoisa lomiltapaluu

Parkkipaikalta kassulle kävellessäni ehdin laskeskella, että tämän jälkeen palvelusajalleni mahtuu enää seitsemän sunnuntaita. Vähiin alkavat siis käydä nämä vuoden mittaan niin tutuksi tulleet, yleensä sunnuntaiset lomiltapaluuillatkin. Ne muuten onnistuvat jotenkin kummassa olemaan usein hyvinkin hauskoja ja letkeätunnelmaisia, vaikka vielä kotoa lähtiessä harvemmin hymyilyttää.

Tälläkin kertaa riitti, että astui kassun ovesta sisään ja törmäsi heti alakerran käytävällä pariin pasikuskikollegaan, joiden kanssa alettiin vaihtaa kuulumisia. Sain saman tien raportin viime perjantain hauskoista sattumuksista ja kootuista töhöilyistä, jotka olin lomieni takia missannut. Eipä siinä voineet suupielet muuta tehdä kuin vääntyä messingille.

Tuvassa rento meininki ja läpänheitto sen kun jatkuivat, välillä katsottiin jonkun läppäriltä salkkarit, ja taidettiinpa sitä laskeskella pienentyneen aamukasamme tasaista hupenemisvauhtiakin. Niinpä taas kerran saattoi ruveta nukkumaan ja odottamaan alkavaa palvelusviikkoa hyvillä fiiliksillä. Vaikka firman hommia ja kassuelämää ei varmaan vuoden jälkeen pahemmin jääkään kaipaamaan, niin yhtä asiaa varmasti jää: inttikavereita ja yhteishenkeä.


Ma 15.11. - Pakkailua

Edellisellä viikolla oli ollut alfa-joukkueen J1T-harjoitus, jossa itsekin olin kuskina, ja tällä viikolla puolestaan oli kaikilla muilla joukkueilla J1T-leirin vuoro. Muut pasikuskit luonnollisesti lähtivät pasien tai kuormureiden kanssa leireilemään, mutta itsepä kuuluin siihen kolmen kuskin joukkoon, jonka oli määrä lähteä rykmentin ITKK-leirille Isosaareen.

12.7 ITKK 96:han on siis ilmatorjuntakonekivääri (YouTubesta löytyy kuvapätkiä), jollainen on mahdollista törkätä myös pasin katolla olevaan kehälavettiin. Senpä takia tälle rykmentin leirille oli ITKK-ampujien lisäksi lähdössä myös jokunen pasimies. Itkoleiri alkoi kuitenkin vasta tiistaina, joten maanantai meni vielä leppoisissa merkeissä ja pakkaillessa.


Ti 16.11. - Itkon käsittelyä

Marraskuisen tiistaiaamun pimeydessä Isosaareen lähtö ei heti herätyksen jälkeen tuntunut järin innostavalta.  Kiinnostuskiikarit olivat hieman huurussa, kuten on tapana sanoa. Mieli kuitenkin muuttui aikas nopsaan, kun olimme istuneet 1.JK:n auditoriossa leirioppitunnilla. Harjoitusta johtanut kapu vaikutti ihan kohtuuden mieheltä ja leirin ohjelmakin kaikin puolin hyvältä.

Päiväkin alkoi olla jo valjennut kun tallustelimme Santahaminan päälaiturille taistelu- ja kenttävarustuksen kanssa. Enpä muuten ollut kävellytkään ison repun kanssa sitten huhtikuun; sen jälkeen kun on aina voinut dumpata kenttävarustuksen leiriviikon ajaksi pasiin... Tällä kerralla oli tosin melkoisena mukavuustekijänä se, että omaa rynkkyä ei otettu laisinkaan mukaan.

Jurmokyyti Isosaareen ei kovin kauaa kestänyt, eikä liioin kolmen puolijoukkueteltan pystyttäminenkään. Ennen varsinaisen koulutuksen aloittamista noin 30-henkinen joukkiomme käveli paikalliseen muonituskeskukseen lounaalle. Pieni varuskunta, pieni mukes, hyvä ruoka - se taisi olla itse kunkin toteamus maukkaan lihapullalounaan jälkeen.

Puolenpäivän jälkeen aloitettiin itkon käsittelykoulutus. Oo-Sastoo, lepoo, Oo-Sastoo. Ilmasuojaan! Leko etelässä! Oo-Sastoo - kolmiriviin järjesty, mars mars! Ilmasuojaan! Menee menee!  Koulutusta vetäneen luutnantin ärjyntäaloitus oli aikas shokeeraava - ihan P-kauden meininkiä, ja tiukemmasta päästä siltikin. Hetkisen ehti ajatella, että millainenhan tästäkin leiristä oikein tulee.

Mä heräsin tuossa noita aselaatikoita nostellessa, niin nyt olette tekin hereillä oli kuitenkin seuraava toteamus. Ja tämän jälkeen kyseisestä lutista paljastuikin ihan asiallinen, jopa omalla tavallaan rento kouluttaja. Sykkiminen jäi sikseen, ja rupesimme treenailemaan tarkasti ja hartaasti itkon käsittelyä. Kuljetuskomppania-aikaiset itkokoulutukset antoivat hyvän pohjan, mutta kertaus oli enemmän kuin paikallaan.

Kun lataamiset, patruunanpoistot, piipunvaihdot sun muut alkoivat sujua, ryhdyimme valmistelemaan seuraavan päivän ammuntoja. Alkuun kannettiin aselaatikko jos toinenkin viereiselle kalliokumpareelle, jonne sitten pystyteltiin tukikohtajalustoja miltei ruuhkaksi asti. Niiden päälle kiinnitettiin sekä apuaseita että itse itkoja. Kun ampumapaikat olivat valmiina, palasimme teltoille keventämään taiseluvarustuksen pois, ja jatkoimme sitten mukesiin päivälliselle.

Ruokailun jälkeen haettiin vielä polttopuita, ja sitten olikin iltavapaan vuoro. Iltapalaa mukesissa, istuskelua paikallisessa sotkussa ja lopulta hengailua teltalla kaminaa sytytellen. Ei ollenkaan hullumpaa leireilyä.


Ke 17.11. - Ammuntaa ja asehuoltoa

Yli puoli vuotta olen voinut nukkua kaikki telttayöni ilman kipinä- tai muitakaan vahtivuoroja, koska olen aina ollut leireillä kuskina ja kuskithan tarvitsevat ne yhtäjaksoiset kuuden tunnin unosensa. Nyt ei kuitenkaan ollut mitään ajokkia mukana (vaikka alunperin pitikin olla yksi pasi), joten pääsin nyt sitten tämän kerran nauttimaan öisten vahtivuorojen ihanuudesta. Nakkina oli kalliolla pönöttävien aseiden vahtiminen kello 00-02, onneksi sentään parin kanssa. Itkojen lisäksi ehdimme kyllä kaihoisasti katsella tumman meren takana siintäviä kaupungin valojakin.

Kello 5.30 makoisaan uneen sekoittui metallinen kalina, joka oli peräisin mistäpä muustakaan kuin kaminasta. Kipinämikkohan se siinä halolla hakkasi kaminan kylkeen herätystä huudellessaan. Taas joutui vähän kiinnostusta keräilemään, kun silmät ristissä vääntäytyi ulos pimeään ja kylmään, mutta muun muassa mukesin maukas aamiainen vasta paistettuine sämpylöineen kohotti fiilistä jo aika merkittävästi.

Aamupalan jälkeen pukeuduttiin. Ja pukeuduttiinkin oikein huolella, sillä taisteluvarustuksen alle linjattiin yleisen toiveen mukaisesti ns. gonarotsi eli pakkastakki m/91. Suht tukeva olohan siinä kieltämättä tuli, kun päällä oli t-paita, poolo, villapaita, maastopuvun takki ja vielä gonarotsi, sekä niiden päällä tietenkin vielä lusu ja tetsari. Jalassa oli pitkät kalsarit, nallehousut ja maastopuvun housut.

Vaikka lämpötila oli vain nollan tuntumassa, eikä tuulikaan ollut erityisen kova, niin ei tuo mitenkään liiallista pynttäytymistä ollut. Itse asiassa varustus osoittautui hyvinkin sopivaksi, sillä koko aamu ja aamupäivä kului ampumapaikalla lähinnä seisoskeluun ja ajoittaiseen rauhalliseen kävelyyn. Ammunnoissa oli oikein mukava olla, kun ei missään vaiheessa tuntunut kylmältä.

Itse ammunnat soljuivat suunnitellusti läpi lounaaseen mennessä. Jokainen ampui aluksi apuaseella (käytännössä itkon jalustaan kiinnitettävä tavallinen 7.62 rk) kolmekymmentä valojuovaa merelle viritettyihin pintamaaleihin 300 metriin ja 600 metriin. Seuraavalla kierroksella ammuttiin 2 x 30 valojuovaa ilmamaaliin, eli PSPR:n "kääpiöilmavoimien miesten" lennättämää lennokkia kohti. Osuminen oli tässä hommassa toissijaista, sillä apuasetreenin ideana oli erityisesti treenata itkon tukikohtajalustan ja heijastintähtäimen käyttöä, sekä myös harjoitella tähtäyspisteen muuttamista vieressä tähystävän lataajan havaintoja kuunnellen.

Kun rynkyn kudeilla oli treenattu, siirryttiin ampumaan oikeilla itkoilla. Alkuun vyötettiin 20 kutia siten, että joka toinen kuula oli kova ja joka toinen valojuova. Niitä ammuttiin 300, 600 ja 900 metrin pintamaaleja kohti. Sitten käytiin vielä kahteen kertaan ampumassa 30 kudin vyöt lennokkia päin.

Ammuntojen jälkeen oli varsin hyvä fiilis siitä, että tuli päästyä ja lähdettyä tälle leirille. Olihan tuo ihan hieno kokemus päästä kokeilemaan itkon jytkettä, vaikkei se nyt parin ensimmäisen sarjan jälkeen kovinkaan kummoiselta enää tuntunut. Aseen vieressä lataajana seistessä rytkytys tuntui ehkä himppasen kovempana kuin ampujana ollessa.

Kun vielä kuditkin lähtivät ihan suht hyvään suuntaan, ja valvojaskappareilta tuli pariin otteeseen kehuja erityisesti hyvistä korjausliikkeistä, niin ihan hyvä makuhan näistä ammunnoista jäi. Hauskaa päästä vielä näilläkin aamuilla kokemaan jotain uutta ja "jännää".

Maastolounaan jälkeen pakkailtiin aseet ja jalustat laatikoihin, ja roudattiin ne Peninniemen mäen päältä alas kuorma-auton kyytiin. Tässä vaiheessa meinasti tulla jo vähän lämmin, mutta heti kohta käytiinkin teltalla keventämässä varustusta. Sen jälkeen iltapäivä jatkui Isosaaren kasarmilla.

Ensimmäisenä roudattiin taas ne pahuksen laatikot autosta alakerran käytävälle, jossa ruvettiin ohjattuun asehuoltoon. Hommaa veti reissussa mukana ollut teknikkoluutnantti, jonka kanssa homma tehtiinkin varsin pedantisti. Itkojen, jalustoiden ja muiden rensseleiden huoltoon vierähti nelisen tuntia. Välillä käytiin mukesissa syömässä ja lopuksi kannettiin vielä kerran samat, painavat laatikot kuorma-auton kyytiin.

Huollon jälkeen ilta kului leppoisasti sodessa, iltapalalla ja saunassa. Tuuli yltyi illan mittaan, ja nukkumaanmenon aikoihin mukaan kuviohin tuli myös voimistuva rännänsekainen vesisade. Muutaman tunnin unien jälkeen heräsin naamalleni tippuvaan veteen, mutta paikkasin tilannetta kaivautumalla syvemmälle makuupussiin.


To 18.11. - Marrasmyräkkää ja sotilaallista voimaa

Aikaisen aamun hyvät uutiset olivat siinä, että neljästä viiteen kipinää pitänyt heppu tarjoutui pitämään myös meikäläiselle kuuluneen viimeisen puolituntisen. Huonot uutiset puolestaan olivat ne, että tuulen tuiverrus oli kaatanut ainakin yhden nurkan teltastamme, ja lötkön kankaan läpi telttaan oli tiputellut vettä sieltä sun täältä. Niinpä yksikään vaatteeni tai varusteeni ei ollut täysin kuiva, tosin mikään ei onneksi ollut ihan läpimärkäkään.

Mikään kovin viehättävä aamufiilis ei ollut, kun kömmin kosteasta teltasta ulos kosteissa tamineissa. Ulkona puhalsi kunnon puhuri, lähes myrskytuuli, ja sen mukana tuli vettä ja räntää vaakasuorassa. Lisäksi oli tietysti pilkkopimeää, ja niin luonto kuin kaikki varusteemmekin olivat enemmän tai vähemmän litimärkiä. Siinä sitten purettiin telttaa, yritettiin laskea kalustoa ja suunnattiin lopulta muonituskeskukseen aamiaiselle.

Keli oli niin huono, ettei se oikeastaan edes ketuttanut. Sitä vaan meni tuulessa ja tuiverruksessa eteenpäin. Tieto siitä, että lähitunteina pääsee takaisin lämpimälle ja kuivalle kassulle Santahaminaan lämmitti kummasti. Ehdittiinpä sitä venekyytiä odotellessa hetki viettää aikaa myös Isosaaren kasarmilla.

Laiturissa ollut jurmo keikkui melkoisesti aallokossa, kun roudailimme varusteitamme paatin kyytiin. Vesisade oli onneksi jo vähän vähentynyt. Ennen kuin reippaan aallokon maustama merimatka saattoi alkaa, ehdittiin kokea myös tragikoominen tilanne, kun yhden taistelijan kypärä (korvaushinnaltaan aika lailla kalleimmasta päästä varusteluetteloa) pudota plumpsahti veteen, ja tietenkin juuri siitä hädintuskin kypärän mentävästä välistä, joka veneen ja laiturin väliin jäi. Tilanne sai kuitenkin onnellisen lopun, kun skapparit onnistuivat noukkimaan kypärän venehaan avustuksella ylös merestä.

Santiksen päälaiturilla meitä vastaanotti ensilumi, joka tosin oli hyvää vauhtia muuttumassa loskaksi. Se ei kuitenkaan menoa pahemmin haitannut, sillä olihan koko varustus jo valmiiksi enemmän tai vähemmän märkä. Tuntuipahan ainakin lämpimälle ja kuivalle kasarmille palaaminen mukavalta, ihan kuin olisi kotiinsa tullut.

Varusteiden kuivumaan virittely ja purkaminen sujui hymyssä suin, sillä tuvassa meitä lähinnä uitetulta näyttäviä itkoleireilijöitä oli vastaanottamassa koko muu pasikuskikaarti, joilta tietysti saatiin jokunen hetki kuittailua. Yksikön harjoitusviikko oli nimittäin edennyt kassumajoitusvaiheeseen juuri sopivasti myrsky-yöksi.

Iltapäivän mittaan ehti ottaa kunnon päiväunet, mutta niiden jälkeen pieni epätieto alkoi vallata alaa. Ensin pelättiin tietoa tulevasta telttayöstä, joka ei juuri nyt tähän saumaan tuntunut hirveän houkuttelevalta vaihtoehdolta. Pian alkoi onneksi liikkua juttua siitä, että nukuttaisiin sentään kassulla tämä viimeinen yö, mutta seuraava mietyttävä aihe oli illan ohjelma. Meitä itkk-leiriltä tulleita, ajohommattomia kuskeja kun saattoi odottaa myös aketuksen perusteiden treenaaminen Helsinki-simussa, joka ei sekään hirveämmin innostanut.

Kun käsky viimein tuli, ilta muuttui kertaheitolla hyväksi. Tehtävänänne on näyttää k-valtiolle sotilaallista voimaa. Ja se tapahtui pasimiehille sopivasti siten, että lähdimme kiertelemään Santahaminaa kolmen pasin letkassa. Kuusi kuskia ajoi, ja me loput sekä muutama komento- ja huoltojoukkueen taistelija miehitimme sitten pasien takaluukut ja koitimme näyttää uhkaavan särmiltä sotilailta.

Parin tunnin ilta-ajelu oli mitä letkein. Itse olin siis tällä kertaa pasissa matkustajana, mutta se ei haitannut pätkän vertaa. Otin nakkipipon päähän ja menin radistin paikalle, joten pystyin juttelemaan ajajan ja johtajan kanssa samoilla linjoilla koko ajelun ajan. Kun päällekin oli tullut laitettua riittävästi vaatetta, eikä kylmä päässyt yllättämään, niin hommahan oli kuin olisi pasikurssille palannut. Leppoisaa ajelua sinne sun tänne. Ja nyt kun ei enää opeteltu, sana oli vähän väliä vapaa myös diipadaapalle. Kaikki mahdolliset tiet ja maastourat ehditiin illan mittaan koluta, ihan kuten aikanaan kurssillakin.


Pe 19.11. - Nakkeja ja pikkupakkasta

Aamu aloitettin virittelemällä kaiuttimista ilmoille päivän tj-teemabiisi: Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän.

Muuten päivä kului rötväillessä, ja välillä pieniä nakkeja suorittaen. Ensi viikolla meidänkin komppaniamme lähtee sotimaan rykmentin taisteluharjoitukseen, joten tämän leirin ajoneuvoja ei palautettu, mutta niitä piti sen sijaan käydä tankkailemassa. Lisäksi aikaa kului muutaman uuden ajoneuvon hakemiseen sekä ajokkien järjestelyyn yläkentällä.

Vallitsevana säätilana oli mukava, pikkupakkasen maustama kuiva pilvipouta. Edellispäivän sohjot olivat jäätyneet jääkoppuraksi. Vaikka varsinainen lumipeite ei vielä ollutkaan kummoinen, niin haju-, tunto kuin näkömuistikin bongasivat silti erilaisia aistimuistoja edellisen ennätystalven p-kaudesta.
 
Reservin talvi alkaa selvästi tehdä tuloaan...

Marraskuinen pikaleiri

Yleensä kotoa saarelle lähtiessä vallitsee sellainen hivenen haluton ääh, joko taas takaisin -fiilis. Jostain syystä maanantai-iltana näin ei kuitenkaan ollut, vaan automatka Santikseen taittui varsin neutraalein mielin. Johtuikohan sitten siitä, että olin juuri ennen lähtöä laskeskellut aamuja (TJ60), ja todennut, että jäljellä on enää maksimissaan 14 leiriaamua ja 20 kassuaamua. Loput ovatkin sitten lomia. Alkaa siis oikeasti olla jo aika vähän! Lisäksi kolmipäiväinen vapaa oli ollut mukava ja monipuolinen, eikä edessäkään ollut kuin kolme palveluspäivää ennen seuraavia kolmen päivän vapaita. Jes!


Tiistai 9.11. - Pakkaamista ja syysmyräkkää

Alfa-joukkueella oli viikon ohjelmassa J1T-leiri, jossa tiesimme tarvittavan myös paseja. Niinpä tiistaisten aamutorkkujen lomassa yritettiin vatvoa sitä, ketkä meistä kuskeista sinne leirille olisivatkaan nyt lähdössä.  Jossain vaiheessa tuli tieto, että vaunuja lähtee kaksi, joista toisen kävimme pasiparini kanssa  hakemassa yksikön pihaan. Sen jälkeen tuvassa jatkettiin kuka lähtee - kuka jää -neuvotteluita. Lopputulema oli sellainen, että kuuluin vakkariparini kanssa lähtijöihin. Ei siis muuta kuin kamojen pakkaus ja menoksi.

Heti ulkona yläkentällä odotti hivenen shokeeraava näky. Pasien vieressä oli isoja reppuja ja taisteluvarustekasoja reilusti yli kolmekymmentä kumpiakin, minkä lisäksi kentällä oli laskentavalmiissa muodossa ihan riittävän mittava joukkuekohtainen kalusto. Puolijoukkuetelttoja kaikkine oheiskilkkeineen oli neljä settiä, ja päälle tulivat vielä pakolliset tellulaatikot, navet sun muut rensselit.

Mikä parasta, kahden pasin lisäksi käytössä ei ollut kuin kaksi hassua Land Roveria - ei peräkärryjä, pakuja tai kuorma-autoa. Oli siis aika aloittaa pakkaamisihme. Emme epäilleet, etteikö tavaroita saataisi kahteen vaunuun mahtumaan, mutta kun lisäksi pitäisi mahtua yli kolmekymmentä jamppaakin kyytiin...

Tilanne oli sen verran absurdi, että se lähinnä huvitti. Sitten vaan pasikuskien johdolla pakaamaan, totesi luutnantti. No, eihän siinä muu auttanut kuin tehdä työtä käskettyä. Ensimmäistä kertaa täytyi kivuta kuormaliinojen kanssa katolle, ja sitoa reppuja ja telttoja sinnekin.

Tavarat saatiin kuin saatiinkin yllättävän siististi pakattua kahteen vaunuun. Tässähän on ollut jo ihan pakkaamisen meininkiä, joukkueen kouluttajakin kävi toteamassa. Silti pudistelimme päitämme, koska tiesimme, että kyytiläisille tulee ihan vähintään älyttömän ahdasta, jos nyt edes kaikki mahtuvat kyytiin.

Pian pakkausoperaation päätyttyä paikalle saatiin kuin saatiinkin yksi masi, jota ohjasti myös yksi samassa tuvassa asuvista pasikuskeistamme. Niinpä seuraavassa hetkessä paseista otettiin kaikki äsken pakatut tavarat pois ja lastattiin ne vuorostaan masin lavalle. Tee työtä jolla on tarkoitus -slogan saattoi käydä jollakulla mielessä noin niinkun ironisesti ajatellen, mutta ei tämä uusi käänne kyllä oikeasti harmittanut. Parempi vaan saada tolkuttomat rojukasat pois paseista.

Iltapäivän koulutusaiheena olikin sitten paseihin tutustuminen. Me vaunukuskit pidimme alkuun pienen tietoiskun paseista ja matkustuskäytännöistä, ja sen jälkeen joukkue rupesi treenaamaan kouluttajan johdolla kiilaan jalkautumista ja vaunuun nousemista. Itse seurasimme tilannetta sivummalla ja tarkkailimme tuulen mukana leijailevia lumihiutaleita.

Marraskuinen iltapäivä alkoi jo hämärtyä, kun lähdimme liikkeelle. Keli oli kylmän tuulinen, ja lumihiutaleita oli tullut sen verran, että hiekkateillä oli juuri ja juuri valkoinen peite. Yllättävän talvinen tunnelma siinä kyllä kieltämättä oli, kun ajelimme sinisenä hetkenä vaunuja pöpelikköön pois vaalealta tieltä, ajovalojen valaistessa lumihiutaleita. Vaatettakin oli tullut pyntättyä sen verran, että oli sopivan lämmin jopa vaununjohtajan luukussa seisoessa.

Varsin pian sade muuttui kuitenkin vedeksi, ja talvi-illan tunnelma vaihtui marraskuun myräkäksi. Tuuli tuiversi, vettä satoi. Oli siis pimeää, kylmää ja märkää. Hivenen mieluummin sitä olisi ollut tuvassa rötväämässä ja suunnittelemassa grillillä käyntiä, mutta ei. Tässähän sitä syödään risottoa säkkipimeässä metsässä vesisateessa, vain parin kilometrin päässä kasarmilta.

Kuskasimme joukkueen illaksi Helsinki-simulaattorin kupeeseen treenaamaan. Vaunukuskeja ei onneksi otettu mukaan, vaan saatoimme pysyä sateensuojassa paseissa. Välillä kävimme hakemassa polttopuita ja naputtelimme niitä pienemmiksi ryhmityksessä olleen masin lavalla, pressun suojissa.

Kymmenen aikoihin ajelimme viimein porukat takaisin ryhmitykseen, jossa ruvettiin heti pistämään kaminoita tulille. Kohta selvisi, että tuulenpuuska oli kaatanut yhden - onneksi tyhjän - teltan päälle puun, ja vieressä oli vieläpä pari puuta osittain kaatuneena konkelossa. Tuulikaan ei osoittanut tyyntymisen merkkejä, joten kouluttaja päätti, että jätetään teltat paikoilleen, pakataan kaikki muu kalusto mukaan ja lähdetään kasarmille nukkumaan.

Päätös oli iloinen yllätys varmaan ihan jokaiselle, minkä huomasi siitäkin, että kaluston laskennat ja pakkaamiset suoritettiin tehokkaasti ja nurinatta. Siltikin kello oli jo 0.50, kun lopulta pääsin hiippailemaan omaan punkkaan nukkumaan.


Keskiviikko 10.11. - Moottorimarssia ja mukavampaa leireilyä

Kuskit saivat nukkua seitsemään, kuten pitikin, ja hattua täytyy nostaa muuannelle alikille, joka toi aamiaisen herätyshetkellä tupaan! Juuri ehti karjalanpiirakat mutustella samalla kun puki, ja sittenpä täytyikin heti lähteä liikenteeseen. Kello 7.30 ohjelmassa oli pystyyn jääneiden telttojen pakkaaminen. Enää ei kuitenkaan satanut, tuuli oli tyyntynyt ja aamukin alkoi valjeta, joten märässä metsässä oleminenkin tuntui heti paremmalta.

Joukkue treenaili aamupäivän Helsinki-simulaattorilla, ja me kuskit pysyttelimme viereisessä metsikössä pasien ja masin luona. Hetkinen tuli torkuttua, tovi jos toinenkin puhuttua niitä näitä, ja välillä oli ihan hommiakin, kuten vaikkapa ruoan hakua ja jakoa. Lounaan jälkeen tuli jo ihan lämmin, kun kaikki kalusto otettiin masin lavalta pois, laskettiin ja pakkailtiin uudestaan tiettyyn järjestykseen.

Iltapäivästä piti myös viedä pari Land Roveria yksikön eteen. Toisen vaunun kuskit ajoivat lantikat sinne, ja me menimme pasilla perässä hakemaan kuskit poies. Jotenkin kummassa paluureitiksi tuli valittua Sahara, jonka pomput saa tuntumaan matkustamossa melkoisena röykytyksenä ihan asiallisia nopeuksiakin ajellen. Kyytiläisenä olleet kuskit tulivatkin perille päästyämme kiittelemään oikein kädestä pitäen, ja lupasivat vuorostaan heittää meidät ensi kerralla jonnekin, kun tarve tulee...

Iltapäivän ratoksi viriteltiin vielä pienoinen notskikin, jonka äärellä leireily tuntui taas ihan hyvältä vaihtoehdolta. Päivällisen jälkeen kuskasimme joukkueen Saharan pohjoispäätyyn perustamaan uutta ryhmitystä. Edellisyö oli syönyt joukkueen vahvuutta sen verran, että tällä kertaa riittti kahden teltan pystyttäminen. Pystytystouhujen lisäksi masin purku- ja uudellenlastaushommissa tarvittiin taas useammankin kuskin käsipareja. Mutta näin sen pitää ollakin - kuskit tekevät kuskihommia ja siinä se.

Iltapuolesta siirryttiin hetkeksi yksikköön, Kaartin kassun luokkaan, jossa oppitunnin aiheena oli moottorimarssi ja siihen liittyvät käytännöt ja kuviot. Kuskikoulutuksessa ollaan toki käyty asioita läpi ajoteknisestä vinkkelistä, ja onhan sitä moottorimarsseja palveluksen varrella ollutkin, mutta tällä kertaa katseltiin asioita enemmän taktisessa mielessä ja komppanian toiminnan kannalta. Niinpä tunti oli ihan avartava myös kuskille.

Ja mitäs muuta sitä seuraavaksi oltaisiinkaan tehty kuin lähdetty treenaamaan moottorimarssia. Santiksen tuttuja teitä kun hivenen lähtee kiertelemään, niin äkkiä saadaan 20 kilsan moottorimarssi aikaiseksi. Ja sen kun ajelee kahteen kertaan, niin siinähän sitä iltaohjelmaa jo on. Ensimmäisellä vedolla mentiin vilkkukuittauksen kanssa 100 metrin välein ja toisella ilman vilkkukuittausta 150 metrin väleillä. Kumpaisellakin kerralla mukaan mahtui vartin marssitauko jalkautuksineen ja taukotoimintoineen.

Ainahan sitä jotain hiottavaa on, mutta varsinkin toinen veto meni ihan mukavasti. Vähän lisähaastetta tuli siitä, että vaunumme ajovalot rupesivat temppuilemaan, ja pimenivät vähän väliä - tietenkin yleensä juuri mutkassa. Onneksi pitkät sentään toimivat.

Ryhmitykseen päästyämme kuskeille napsahti nakki, jolta olemme kuskikaudellamme toistaiseksi ihmeen hyvin välttyneet: vaunun maastouttaminen. No, aika äkkiähän sitä nyt jonkinmoisen etupään naamioinnin teki parilla navella ja parilla kepillä, vaikka alkuun homma tuntui väsyneenä ja säkkipimeässä harvinaisen tympivältä. Mieliala kuitenkin parani heti, kun pääsi virittelemään makuupussia lämpenevään telttaan.


To 11.11. - Lomille kesken leirin

Telttamajoituksessa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että täytyi nousta ylös kuudelta. Teltassa oli meinaan niin passeli lämpötila, ja makuupussikin tuntui niin mukavalta, että muutaman tunnin olisi hyvin voinut vielä unosia jatkaa... Ei kuitenkaan auttanut kuin pistää makuupussi pakettiin ja teltta ajoon. Pasin ylläkin oli se pahuksen nave rullailtavana heti aamun alkajaisiksi.

Ryhmityksen purkamisen ja aamiaisen jälkeen ajoimme porukan taas Helsinki-simulle, jonka sisään he hävisivät. Itse jäimme vaunuille. Nuotio oli juuri rakenteilla, kun luutnantti huusi simulaattorilta pasikuskeja. Hetken kävi mielessä, että nyt tulee käsky laittaa tappelukamat ylle ja lähteä verestämään vanhoja kuljun aketustreenimuistoja...

Mutta ei sentään. Jotta ei mene ihan neppailuksi, niin laitetaan vaunukuskit tekemään vaunuhommia. Ja mitäs muuta ne paikallaan seisoville vaunuille voisivatkaan olla kuin naamioverkkojen virittelyä... Ensimmäistä kertaa toivoin, että pasimme katolla olisi ollut kuljuaikoina useampaan kertaan kokeiltu, varta vasten pasille optimoitu naamiopaketti, mutta turha toivo. 2. JK:ssa oli kyllä navepaketteja tykkihallissa, mutta niitä ei koskaan käytetty, ja nyt kun SpolKissa taas näytetään navettamisesta tykkäävän, niin ilman pitää pärjätä.

Hetken punoimme verkkoja yhteen, naamioimme jotenkuten kohtalaisesti toisen pasin ja toisen katolle laitoimme sopivasti rullatut navet odottamaan naamiointidemonstraatiota. Ennen lounasta koko joukkue kävikin sitten seuraamassa pikaista naamiointikoulutustamme. Lounaan jälkeen koko joukkueella oli taukoa, joka kului mukavasti kuskitason nuotion äärellä turisten.

Puoli kahden aikoihin joukkue jatkoi koulutustaan, ja me ajoimme vaunuparini kanssa yksikölle. Meille oli nimittäin myönnetty lomat alkamaan torstaina, meikäläisellä jo kello 16. Niinpä alkoi olla kuskien vaihdon aika. Leiri oli kuitenkin kokonaisuudessaan ollut kuskin kannalta sen verran mukava, että juuri vaihtohetkellä ei olisi edes pahemmin harmittanut jäädä vielä vuorokaudeksi leireilemään. Tosin eipä kyllä harmittanut myöskään roudata kamoja tupaan, laitella niitä kaappiin ja käydä suihkussa...

Kun sitten neljän aikoihin lomille lähtiessäni pimeys oli taas laskeutunut ja vesisade alkanut, tiesin, että tämä oli ehkä sittenkin taktisimpaan ajankohtaan anottu loma koko intin aikana.

Mukavasti marraskuuhun

Marraskuu alkoi ja talvikausi linjattiin alkaneeksi. Niinpä oli aika kaivaa kylmiä muistoja viime talvelta herättävät karvalakit, norsut, taas esille kaappien periltä. Viikon säät olivat syksyisen harmaita, ja myös vettä ripotteli aika ajoin. Iltavapaistakin tuli taas kokonaisuudessaan pimeitä talviaikaan siirtymisen myötä.

Kuluneella viikolla yksikössä pyöri erilaisia tehtäväkursseja, joista pasikuskeille ajantappokoulutukseksi oli valittu viestikurssi. Mikäs siinä; sitä sorttia ei itse asiassa palvelukseen ollut vielä missään vaiheessa mahtunutkaan, tosin on sitä "venttiseiska"-radioita silti tullut paseissa käytettyä. Leppoisaa ja joissain määrin ehkä jopa ihan hyödyllistä viestikurssiviikkoa saattoikin ennakkoon odotella ilman sen kummempia hampaiden kiristyksiä. 


Ma 1.11. - Psyko-fyysis-sosiaalista sykkimistä

Maanantain palvelus aloitettiin reippaasti ohjatulla kuntsarilenkin juoksemisella. Siitäpä olikin jo melkoisesti aikaa, kun olin viimeksi ollut johdetulla lenkillä, mutta ei tämä yksi kerta ainakaan harmittavalta tuntunut - oikeastaan päin vastoin. Vajaat seitsemän kilsaa tuli vedettyä sopivalla sykkeellä, ja ainahan se ympäriltä kuuluva lenkkareiden töminä tsemppaa omatoimilenkkiä tunnollisempaan tahdin ylläpitoon. Pasikuskien mustat kurssiverkkaritkin olivat syysaamun keliin juuri sopivat.

Lenkin jälkeen roudailtiin vähän viestikurssin kalustoja ja kuultiin kurssin kouluttajan alkusanat. Niistä tuli kuskeille samalla myös loppusanat, sillä aamulla kuultu tornari vahvistui kuin vahvistuikin todeksi: hallipalvelusviikkohan meitä taas odottaa. Se on jo kolmas laatuaan viiden viikon sisään, ja samalla myös palvelusajan viimeinen. Viestikurssi sai siis kuskien osalta luvan päättyä ennen kuin se ehti edes alkaa.

Maanantai-iltapäivän ohjelma ei kuitenkaan ollut viestikurssia eikä hallipalvelusta, vaan kuskien ammattipätevyyskokeeseen valmistava harjoittelutuokio. Hetkellisesti tuntui melkein kuin olisi siirtynyt armeijasta takaisin koulun penkille, sillä iltapäivä vietettiin yllättävänkin intensiivisesti opiskellen. Vastasimme 120:een oikeaa koetta matkivaan kysymykseen, ja jokaisen kohdan vastaukset kahlattiin perusteellisesti läpi. Itse kukin taisi oppia jotain uutta, monta vanhaa asiaa tuli kerrattua, ja ehkäpä pieni kipinä koetta edeltävään oppikirjan selaamiseenkin syttyi. Helppojen kysymysten joukkoon nimittäin mahtuu myös oikeasti visaisempia nippelitietokyssäreitä.

Ahkeran päivän päätteeksi sotkussa ja tuvassa lensi taas kerran taukoamatta hyväntuulista juttua. Palkkioksi päivän henkisistä ja fyysisistä sykkimisistä tuli vedettyä iltapalaksi kunnon grillimätöt, varsinkin kun nyt kerran asustammekin ihan grillin naapurissa.


Ti 2.11. - Leppoisa ajopäivystys

Ajopäivystykseni ovat osuneet aina joko tiistaille tai sunnuntaille. Jälkimmäisissä on usein hommaa enemmänkin kuin riittävästi, ja ensimmäisissä taas ei juuri ollenkaan. Déjà vu -tyyppisesti mentiin nytkin: pari yksikköä oli leireilemässä, ja kukes näin ollen hyvinkin tyhjänä autoista, joten ajopäivystäjällä oli vain muutama hassu auto hoideltavana koko päivänä.

Taukotilan sohvalla ehtikin siis ottaa useammatkin päivätorkut. Yhdet niistä tosin keskeytyivät hallipäivystäjän puhelinsoittoon ja sitä seuranneeseen käskyyn käydä siirtelemässä pari SK-Sisua huoltohallilta omille paikoilleen. Sepäs oli ihan mieluinen homma: SK:ta kun ei ollut tullutkaan ajettua sitten huhtikuun. Pakoputkesta tuprusi ilmoille yhtä komeat käynnistyskömyt kuin aina ennenkin.

Päivän mittaan pääsi toteamaan taas yhden omaa kotiutumista enteilevän asian: körrien pasikurssi oli alkanut, ja kuljetuskeskuksella näkyi nakkipipojaan kanniskelevia ryhmiä yksi jos toinenkin. Tajuaisivatpa nyt vaan nauttia täysillä kuudesta seuraavasta viikostaan, sillä pasikurssi on kyllä ollut ainakin omasta mielestäni intin parasta aikaa. Meillä oli tosin etuna vielä touko-kesäkuun upeat ja lämpöiset kelitkin.


Ke 3.11. - Iso-H, mikäs muukaan

Jos ajohommista järjestettäisiin pitkävetoa, olisin ollut veikkausvoittaja keskiviikon ajolistan ilmestyttyä. Olin aiemmilla kahdella halliviikolla ajellut varuskunnan päivittäistä huoltoajoa yhteensä kolme kertaa, joten nyt napsahtanut neljäs Iso-H-nakki ei yllättänyt. Autokin oli tismalleen sama 2781.

Näin neljännelle kerralle olisi melkein kaivannut edes jotain vaihtelua, vaikkapa vain vähän toisenlaista kuormuria. Toisaalta rutinoitumisen huomasi nyt siitäkin, että Ategon kanssa osasi jo hyödyntää auton kiintopisteitä esimerkiksi muonituskeskuksen lastauslaituriin peruuttaessa.

Isosaaren paattia odotellessa ehti myös vähän tuijotella maisemia, ja muistella, kuinka muutaman viikon takaisella, ensimmäisellä Iso-H-kerralla puissa oli vasta vähän kellertävää sävyä. Nyt kirkkaankeltaiset lehdet olivat jo tippuneet kokonaan maahan. Syksyinen tihkukeli olisi jostakusta saattanut tuntua ankealta, mutta itse yritin suhtautua siihenkin merkkinä lähestyvästä, tammikuisesta kotiutumisesta...

Iltavapaat vierähtivät taas mukavasti hyvällä porukalla rötväilyn, sodessa käynnin ja leffan tuijottamisen merkeissä.


To 4.11. - Vaunuilua kadettien kanssa

Torstain-perjantain ajokkina olikin taas vaihteeksi pasi, jota lähdimme vakioparini kanssa ohjastamaan. Tällä kertaa kyseessä oli ensimmäisen vuoden kadettien vaunukoulutus, jossa he treenasivat erilaisia variaatioita vaunusta jalkautumiseen. Ajomääräys vaikutti aikas leppoisalta; siinä nimittäin sanottiin, että vaunua pitää vain siirtää aamuisin ja iltaisin, ja päivät ovat vapaat.

Ajoimme vaunun aamun pimeydessä MPKK:n urheilukentän viereisen metsän reunaan, ja pian sen jälkeen paikalle saapuikin kadetti, joka oli tulossa vetämään rastia opiskelutovereilleen. Hän sitten kyseli, että olisiko mahdollista harjoituksen päätteeksi käydä heittämässä pieni lenkki vaunulla. Tuumimme, että kyllähän se sopii. Kohta kuitenkin selvisi, että niitä harjoituksia onkin päivässä yhteensä kuusi kappaletta, ja että lenkki olisi syytä ajella niiden kaikkien jälkeen. Enää ei kuitenkaan oikein kehdannut kieltäytyäkään.

Alkuun homma kyllä eteni ihan leppoisasti siten, että kävimme noin tunnin-puolentoista välein heittämässä vajaan parin kilometrin lenkin, johon sisältyi jalkauttaminen, ja väliajat vietimme tuvassa tai sodessa. Puolenpäivän tuntumassa rastin vetäjä kuitenkin vaihtui, ja tämä seuraava herra kadetti sitten keksikin hyödyntää meitä vähän enemmän.

Vuorollaan toinen meistä sai ihan mukavan nakin esitellä vaunua ja vastailla pasia koskeviin kysymyksiin tauolla olleelle puoliryhmälle. Osa porukasta ei tiennyt pasista entuudestaan juuri mitään, ja osa oli suorastaan pikkupoikamaisen kiinnostuneita. Siksi oli oikeastaan vähän hölmistynytkin olo seistä siinä kadettiryhmän edessä puhumassa, kun he suhtautuivat tämmöiseen pasikuskijääkäriin ja hänen "asiantuntijuuteensa" jotenkin hämmästyttävän kunnioittavasti.

Toinen meistä pistettiinkin sillä välin jalkautumista treenanneeseen ryhmään paikkaamaan yhden miehen vajausta. Siinähän sitten hypittiin kadettien kanssa vaunusta ulos milloin kiilamuotoon, milloin eri suuntiin muodostettuun avoriviin. Pelkässä maastopuvussa ja aseettomana homma oli kyllä melkein hupaisaa, ja päivän kolmannen rastinvetäjän kanssa pääsimmekin sitten taas siirymään taas aamusta tuttuun tauko-ajolenkki-tauko -rytmiin.

Päivään mahtui myös vähän nolohko tilanne. Meillä saaren eri yksikköjen kuskeilla on luonnollisesti tapana tervehtiä vastaan tulevia kollegoitamme niin ratin takaa kuin kävellessämmekin. Se tapahtuu tätä nykyä usein näyttämällä jäljellä olevia aamukymppejä perinteiseen tyyliin sormilla. Siinä tulee samalla ikään kuin sanattomasti todettua, että enää on niin vähän.

No, jossain vaiheessa päivää kävelin mukesin suoralla, ja vastaan tuli pasi. Kuskinahan sitä heti rupeaa katsomaan, että ketkä siellä ajelevat. Kauempaa ehdin jo todeta, ettei kyseessä ole ainakaan pasikurssin vaunu, koska ampujan luukussa ei näy opettajaa. Seuraavaksi hokasin, että sehän on oman yksikkömme viestikurssin käytössä ollut pasi, jota pari tupakaveria lähti aamusella ajamaan. Niinpä nostelin iloisesti moikkausmielessä kuusi sormea pystyyn, sillä päivän TJ oli 64.

Hetken ihmettelin, miksei luukussa seisova vaununjohtaja tee samoin, ja miksi ilme on jotenkin niin tuima. Yleensä tässä vaiheessa pitäisi vastaantulijallakin olla sormet ojossa ja hymy naamalla. Samassa tajusin, että vaununjohtajana olikin muuan luutnantti, joka näytti lähinnä paheksuvalta. Ajajana oli sentään tupakaverini, ja häntäkös tilanne nauratti. Jälkeenpäin sain kuulla, että olin laskenut tilanteessa sormet alas aikas nopsalla tahdilla... 


Pe 5.11. - "Ylitöitä"

Sama ajomääräys jatkui. Kävimme välillä kyyditsemässä kadetteja pienen lenkin, ja väliajat taukoilimme. Iltapäivää kohden pasiparilleni aiheutti harmaita hiuksia se, että hän oli anonut ja saanut viikonloppulomat alkamaan menojen takia 15.30, mutta ajomääräyksemme kesti 17.30:een. Sijaisen löytymistä puolestaan vaikeutti se, että komppaniamme oli pääsemässä lomille jo neljän jälkeen.

No, sijaiskuski lopulta löytyi kaverikseni pienen taivuttelun jälkeen, tuttuja tupalaisiamme hänkin, ja jäimme sitten ajelemaan kadettien viimeistä lenkkiä muiden jo lähdettyä lomille. Kadettien harjoituksen päätyttyä vuorossa oli vielä pasin pesu. Kuraiset tiet olivat kyllä tehneet tehtävänsä, eli kuorruttaneet varsinkin vaunun alustan kauttaaltaan harmaaksi. Arvata saattaa myös sisälle tulleen hiekan määrän, kun yhteensä kaksitoista kadettiryhmää oli parin päivää hyppinyt lukemattomia kertoja ulos ja sisään.

Auringonlaskusta näkyi vain viimeisiä rippeitä pimenneessä illassa, kun ajoimme pasia kuljetuskeskukselle. Kun vielä ajoimme reittiä, jonka varrella ei näkynyt ristin sieluakaan, tuli jotenkin vahva ylityöfiilis; ikään kuin olisi jo todella myöhä - ja täällä sitä vielä ollaan. Tosiasiassa pienen pesujonotuksen, pasin putsauksen ja lomakamppeiden vaihdon jälkeen pääsimme lomille vähän puoli kuuden jälkeen, eli aiemmin kuin monena tavallisena perjantaina.
  
Viikonloppuvapaiden jatkona olikin sitten luvassa mukavasti komppaniahölli, eli vapaa maanantaipäivä.


***

Kaiken kaikkiaan viikko vierähti yllättävän nopeasti ja mukavasti. Muutenkin tämä ensimmäinen kuukausi SpolKissa on mennyt loppupeleissä hämmästyttävän sukkelaan. Aamut ovat vähenneet sitä tahtia, että parin päivän päästä kympit mahtuvat jo yhden käden sormiin, mutta toisaalta vielä ei ole iskenyt se vaihe, jolloin aamuja on niin vähän, että ajan kuluminen tuntuisi hidastuvan.

Kun tässä vielä kunnialla selvitettään kolme seuraavaa viikkoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän leireilyä, ja toivottavasti mahdollisimman paljon pasihommia, aletaan olla jo tosissaan voiton puolella.