Mukavasti marraskuuhun

Marraskuu alkoi ja talvikausi linjattiin alkaneeksi. Niinpä oli aika kaivaa kylmiä muistoja viime talvelta herättävät karvalakit, norsut, taas esille kaappien periltä. Viikon säät olivat syksyisen harmaita, ja myös vettä ripotteli aika ajoin. Iltavapaistakin tuli taas kokonaisuudessaan pimeitä talviaikaan siirtymisen myötä.

Kuluneella viikolla yksikössä pyöri erilaisia tehtäväkursseja, joista pasikuskeille ajantappokoulutukseksi oli valittu viestikurssi. Mikäs siinä; sitä sorttia ei itse asiassa palvelukseen ollut vielä missään vaiheessa mahtunutkaan, tosin on sitä "venttiseiska"-radioita silti tullut paseissa käytettyä. Leppoisaa ja joissain määrin ehkä jopa ihan hyödyllistä viestikurssiviikkoa saattoikin ennakkoon odotella ilman sen kummempia hampaiden kiristyksiä. 


Ma 1.11. - Psyko-fyysis-sosiaalista sykkimistä

Maanantain palvelus aloitettiin reippaasti ohjatulla kuntsarilenkin juoksemisella. Siitäpä olikin jo melkoisesti aikaa, kun olin viimeksi ollut johdetulla lenkillä, mutta ei tämä yksi kerta ainakaan harmittavalta tuntunut - oikeastaan päin vastoin. Vajaat seitsemän kilsaa tuli vedettyä sopivalla sykkeellä, ja ainahan se ympäriltä kuuluva lenkkareiden töminä tsemppaa omatoimilenkkiä tunnollisempaan tahdin ylläpitoon. Pasikuskien mustat kurssiverkkaritkin olivat syysaamun keliin juuri sopivat.

Lenkin jälkeen roudailtiin vähän viestikurssin kalustoja ja kuultiin kurssin kouluttajan alkusanat. Niistä tuli kuskeille samalla myös loppusanat, sillä aamulla kuultu tornari vahvistui kuin vahvistuikin todeksi: hallipalvelusviikkohan meitä taas odottaa. Se on jo kolmas laatuaan viiden viikon sisään, ja samalla myös palvelusajan viimeinen. Viestikurssi sai siis kuskien osalta luvan päättyä ennen kuin se ehti edes alkaa.

Maanantai-iltapäivän ohjelma ei kuitenkaan ollut viestikurssia eikä hallipalvelusta, vaan kuskien ammattipätevyyskokeeseen valmistava harjoittelutuokio. Hetkellisesti tuntui melkein kuin olisi siirtynyt armeijasta takaisin koulun penkille, sillä iltapäivä vietettiin yllättävänkin intensiivisesti opiskellen. Vastasimme 120:een oikeaa koetta matkivaan kysymykseen, ja jokaisen kohdan vastaukset kahlattiin perusteellisesti läpi. Itse kukin taisi oppia jotain uutta, monta vanhaa asiaa tuli kerrattua, ja ehkäpä pieni kipinä koetta edeltävään oppikirjan selaamiseenkin syttyi. Helppojen kysymysten joukkoon nimittäin mahtuu myös oikeasti visaisempia nippelitietokyssäreitä.

Ahkeran päivän päätteeksi sotkussa ja tuvassa lensi taas kerran taukoamatta hyväntuulista juttua. Palkkioksi päivän henkisistä ja fyysisistä sykkimisistä tuli vedettyä iltapalaksi kunnon grillimätöt, varsinkin kun nyt kerran asustammekin ihan grillin naapurissa.


Ti 2.11. - Leppoisa ajopäivystys

Ajopäivystykseni ovat osuneet aina joko tiistaille tai sunnuntaille. Jälkimmäisissä on usein hommaa enemmänkin kuin riittävästi, ja ensimmäisissä taas ei juuri ollenkaan. Déjà vu -tyyppisesti mentiin nytkin: pari yksikköä oli leireilemässä, ja kukes näin ollen hyvinkin tyhjänä autoista, joten ajopäivystäjällä oli vain muutama hassu auto hoideltavana koko päivänä.

Taukotilan sohvalla ehtikin siis ottaa useammatkin päivätorkut. Yhdet niistä tosin keskeytyivät hallipäivystäjän puhelinsoittoon ja sitä seuranneeseen käskyyn käydä siirtelemässä pari SK-Sisua huoltohallilta omille paikoilleen. Sepäs oli ihan mieluinen homma: SK:ta kun ei ollut tullutkaan ajettua sitten huhtikuun. Pakoputkesta tuprusi ilmoille yhtä komeat käynnistyskömyt kuin aina ennenkin.

Päivän mittaan pääsi toteamaan taas yhden omaa kotiutumista enteilevän asian: körrien pasikurssi oli alkanut, ja kuljetuskeskuksella näkyi nakkipipojaan kanniskelevia ryhmiä yksi jos toinenkin. Tajuaisivatpa nyt vaan nauttia täysillä kuudesta seuraavasta viikostaan, sillä pasikurssi on kyllä ollut ainakin omasta mielestäni intin parasta aikaa. Meillä oli tosin etuna vielä touko-kesäkuun upeat ja lämpöiset kelitkin.


Ke 3.11. - Iso-H, mikäs muukaan

Jos ajohommista järjestettäisiin pitkävetoa, olisin ollut veikkausvoittaja keskiviikon ajolistan ilmestyttyä. Olin aiemmilla kahdella halliviikolla ajellut varuskunnan päivittäistä huoltoajoa yhteensä kolme kertaa, joten nyt napsahtanut neljäs Iso-H-nakki ei yllättänyt. Autokin oli tismalleen sama 2781.

Näin neljännelle kerralle olisi melkein kaivannut edes jotain vaihtelua, vaikkapa vain vähän toisenlaista kuormuria. Toisaalta rutinoitumisen huomasi nyt siitäkin, että Ategon kanssa osasi jo hyödyntää auton kiintopisteitä esimerkiksi muonituskeskuksen lastauslaituriin peruuttaessa.

Isosaaren paattia odotellessa ehti myös vähän tuijotella maisemia, ja muistella, kuinka muutaman viikon takaisella, ensimmäisellä Iso-H-kerralla puissa oli vasta vähän kellertävää sävyä. Nyt kirkkaankeltaiset lehdet olivat jo tippuneet kokonaan maahan. Syksyinen tihkukeli olisi jostakusta saattanut tuntua ankealta, mutta itse yritin suhtautua siihenkin merkkinä lähestyvästä, tammikuisesta kotiutumisesta...

Iltavapaat vierähtivät taas mukavasti hyvällä porukalla rötväilyn, sodessa käynnin ja leffan tuijottamisen merkeissä.


To 4.11. - Vaunuilua kadettien kanssa

Torstain-perjantain ajokkina olikin taas vaihteeksi pasi, jota lähdimme vakioparini kanssa ohjastamaan. Tällä kertaa kyseessä oli ensimmäisen vuoden kadettien vaunukoulutus, jossa he treenasivat erilaisia variaatioita vaunusta jalkautumiseen. Ajomääräys vaikutti aikas leppoisalta; siinä nimittäin sanottiin, että vaunua pitää vain siirtää aamuisin ja iltaisin, ja päivät ovat vapaat.

Ajoimme vaunun aamun pimeydessä MPKK:n urheilukentän viereisen metsän reunaan, ja pian sen jälkeen paikalle saapuikin kadetti, joka oli tulossa vetämään rastia opiskelutovereilleen. Hän sitten kyseli, että olisiko mahdollista harjoituksen päätteeksi käydä heittämässä pieni lenkki vaunulla. Tuumimme, että kyllähän se sopii. Kohta kuitenkin selvisi, että niitä harjoituksia onkin päivässä yhteensä kuusi kappaletta, ja että lenkki olisi syytä ajella niiden kaikkien jälkeen. Enää ei kuitenkaan oikein kehdannut kieltäytyäkään.

Alkuun homma kyllä eteni ihan leppoisasti siten, että kävimme noin tunnin-puolentoista välein heittämässä vajaan parin kilometrin lenkin, johon sisältyi jalkauttaminen, ja väliajat vietimme tuvassa tai sodessa. Puolenpäivän tuntumassa rastin vetäjä kuitenkin vaihtui, ja tämä seuraava herra kadetti sitten keksikin hyödyntää meitä vähän enemmän.

Vuorollaan toinen meistä sai ihan mukavan nakin esitellä vaunua ja vastailla pasia koskeviin kysymyksiin tauolla olleelle puoliryhmälle. Osa porukasta ei tiennyt pasista entuudestaan juuri mitään, ja osa oli suorastaan pikkupoikamaisen kiinnostuneita. Siksi oli oikeastaan vähän hölmistynytkin olo seistä siinä kadettiryhmän edessä puhumassa, kun he suhtautuivat tämmöiseen pasikuskijääkäriin ja hänen "asiantuntijuuteensa" jotenkin hämmästyttävän kunnioittavasti.

Toinen meistä pistettiinkin sillä välin jalkautumista treenanneeseen ryhmään paikkaamaan yhden miehen vajausta. Siinähän sitten hypittiin kadettien kanssa vaunusta ulos milloin kiilamuotoon, milloin eri suuntiin muodostettuun avoriviin. Pelkässä maastopuvussa ja aseettomana homma oli kyllä melkein hupaisaa, ja päivän kolmannen rastinvetäjän kanssa pääsimmekin sitten taas siirymään taas aamusta tuttuun tauko-ajolenkki-tauko -rytmiin.

Päivään mahtui myös vähän nolohko tilanne. Meillä saaren eri yksikköjen kuskeilla on luonnollisesti tapana tervehtiä vastaan tulevia kollegoitamme niin ratin takaa kuin kävellessämmekin. Se tapahtuu tätä nykyä usein näyttämällä jäljellä olevia aamukymppejä perinteiseen tyyliin sormilla. Siinä tulee samalla ikään kuin sanattomasti todettua, että enää on niin vähän.

No, jossain vaiheessa päivää kävelin mukesin suoralla, ja vastaan tuli pasi. Kuskinahan sitä heti rupeaa katsomaan, että ketkä siellä ajelevat. Kauempaa ehdin jo todeta, ettei kyseessä ole ainakaan pasikurssin vaunu, koska ampujan luukussa ei näy opettajaa. Seuraavaksi hokasin, että sehän on oman yksikkömme viestikurssin käytössä ollut pasi, jota pari tupakaveria lähti aamusella ajamaan. Niinpä nostelin iloisesti moikkausmielessä kuusi sormea pystyyn, sillä päivän TJ oli 64.

Hetken ihmettelin, miksei luukussa seisova vaununjohtaja tee samoin, ja miksi ilme on jotenkin niin tuima. Yleensä tässä vaiheessa pitäisi vastaantulijallakin olla sormet ojossa ja hymy naamalla. Samassa tajusin, että vaununjohtajana olikin muuan luutnantti, joka näytti lähinnä paheksuvalta. Ajajana oli sentään tupakaverini, ja häntäkös tilanne nauratti. Jälkeenpäin sain kuulla, että olin laskenut tilanteessa sormet alas aikas nopsalla tahdilla... 


Pe 5.11. - "Ylitöitä"

Sama ajomääräys jatkui. Kävimme välillä kyyditsemässä kadetteja pienen lenkin, ja väliajat taukoilimme. Iltapäivää kohden pasiparilleni aiheutti harmaita hiuksia se, että hän oli anonut ja saanut viikonloppulomat alkamaan menojen takia 15.30, mutta ajomääräyksemme kesti 17.30:een. Sijaisen löytymistä puolestaan vaikeutti se, että komppaniamme oli pääsemässä lomille jo neljän jälkeen.

No, sijaiskuski lopulta löytyi kaverikseni pienen taivuttelun jälkeen, tuttuja tupalaisiamme hänkin, ja jäimme sitten ajelemaan kadettien viimeistä lenkkiä muiden jo lähdettyä lomille. Kadettien harjoituksen päätyttyä vuorossa oli vielä pasin pesu. Kuraiset tiet olivat kyllä tehneet tehtävänsä, eli kuorruttaneet varsinkin vaunun alustan kauttaaltaan harmaaksi. Arvata saattaa myös sisälle tulleen hiekan määrän, kun yhteensä kaksitoista kadettiryhmää oli parin päivää hyppinyt lukemattomia kertoja ulos ja sisään.

Auringonlaskusta näkyi vain viimeisiä rippeitä pimenneessä illassa, kun ajoimme pasia kuljetuskeskukselle. Kun vielä ajoimme reittiä, jonka varrella ei näkynyt ristin sieluakaan, tuli jotenkin vahva ylityöfiilis; ikään kuin olisi jo todella myöhä - ja täällä sitä vielä ollaan. Tosiasiassa pienen pesujonotuksen, pasin putsauksen ja lomakamppeiden vaihdon jälkeen pääsimme lomille vähän puoli kuuden jälkeen, eli aiemmin kuin monena tavallisena perjantaina.
  
Viikonloppuvapaiden jatkona olikin sitten luvassa mukavasti komppaniahölli, eli vapaa maanantaipäivä.


***

Kaiken kaikkiaan viikko vierähti yllättävän nopeasti ja mukavasti. Muutenkin tämä ensimmäinen kuukausi SpolKissa on mennyt loppupeleissä hämmästyttävän sukkelaan. Aamut ovat vähenneet sitä tahtia, että parin päivän päästä kympit mahtuvat jo yhden käden sormiin, mutta toisaalta vielä ei ole iskenyt se vaihe, jolloin aamuja on niin vähän, että ajan kuluminen tuntuisi hidastuvan.

Kun tässä vielä kunnialla selvitettään kolme seuraavaa viikkoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän leireilyä, ja toivottavasti mahdollisimman paljon pasihommia, aletaan olla jo tosissaan voiton puolella.