Marraskuinen pikaleiri

Yleensä kotoa saarelle lähtiessä vallitsee sellainen hivenen haluton ääh, joko taas takaisin -fiilis. Jostain syystä maanantai-iltana näin ei kuitenkaan ollut, vaan automatka Santikseen taittui varsin neutraalein mielin. Johtuikohan sitten siitä, että olin juuri ennen lähtöä laskeskellut aamuja (TJ60), ja todennut, että jäljellä on enää maksimissaan 14 leiriaamua ja 20 kassuaamua. Loput ovatkin sitten lomia. Alkaa siis oikeasti olla jo aika vähän! Lisäksi kolmipäiväinen vapaa oli ollut mukava ja monipuolinen, eikä edessäkään ollut kuin kolme palveluspäivää ennen seuraavia kolmen päivän vapaita. Jes!


Tiistai 9.11. - Pakkaamista ja syysmyräkkää

Alfa-joukkueella oli viikon ohjelmassa J1T-leiri, jossa tiesimme tarvittavan myös paseja. Niinpä tiistaisten aamutorkkujen lomassa yritettiin vatvoa sitä, ketkä meistä kuskeista sinne leirille olisivatkaan nyt lähdössä.  Jossain vaiheessa tuli tieto, että vaunuja lähtee kaksi, joista toisen kävimme pasiparini kanssa  hakemassa yksikön pihaan. Sen jälkeen tuvassa jatkettiin kuka lähtee - kuka jää -neuvotteluita. Lopputulema oli sellainen, että kuuluin vakkariparini kanssa lähtijöihin. Ei siis muuta kuin kamojen pakkaus ja menoksi.

Heti ulkona yläkentällä odotti hivenen shokeeraava näky. Pasien vieressä oli isoja reppuja ja taisteluvarustekasoja reilusti yli kolmekymmentä kumpiakin, minkä lisäksi kentällä oli laskentavalmiissa muodossa ihan riittävän mittava joukkuekohtainen kalusto. Puolijoukkuetelttoja kaikkine oheiskilkkeineen oli neljä settiä, ja päälle tulivat vielä pakolliset tellulaatikot, navet sun muut rensselit.

Mikä parasta, kahden pasin lisäksi käytössä ei ollut kuin kaksi hassua Land Roveria - ei peräkärryjä, pakuja tai kuorma-autoa. Oli siis aika aloittaa pakkaamisihme. Emme epäilleet, etteikö tavaroita saataisi kahteen vaunuun mahtumaan, mutta kun lisäksi pitäisi mahtua yli kolmekymmentä jamppaakin kyytiin...

Tilanne oli sen verran absurdi, että se lähinnä huvitti. Sitten vaan pasikuskien johdolla pakaamaan, totesi luutnantti. No, eihän siinä muu auttanut kuin tehdä työtä käskettyä. Ensimmäistä kertaa täytyi kivuta kuormaliinojen kanssa katolle, ja sitoa reppuja ja telttoja sinnekin.

Tavarat saatiin kuin saatiinkin yllättävän siististi pakattua kahteen vaunuun. Tässähän on ollut jo ihan pakkaamisen meininkiä, joukkueen kouluttajakin kävi toteamassa. Silti pudistelimme päitämme, koska tiesimme, että kyytiläisille tulee ihan vähintään älyttömän ahdasta, jos nyt edes kaikki mahtuvat kyytiin.

Pian pakkausoperaation päätyttyä paikalle saatiin kuin saatiinkin yksi masi, jota ohjasti myös yksi samassa tuvassa asuvista pasikuskeistamme. Niinpä seuraavassa hetkessä paseista otettiin kaikki äsken pakatut tavarat pois ja lastattiin ne vuorostaan masin lavalle. Tee työtä jolla on tarkoitus -slogan saattoi käydä jollakulla mielessä noin niinkun ironisesti ajatellen, mutta ei tämä uusi käänne kyllä oikeasti harmittanut. Parempi vaan saada tolkuttomat rojukasat pois paseista.

Iltapäivän koulutusaiheena olikin sitten paseihin tutustuminen. Me vaunukuskit pidimme alkuun pienen tietoiskun paseista ja matkustuskäytännöistä, ja sen jälkeen joukkue rupesi treenaamaan kouluttajan johdolla kiilaan jalkautumista ja vaunuun nousemista. Itse seurasimme tilannetta sivummalla ja tarkkailimme tuulen mukana leijailevia lumihiutaleita.

Marraskuinen iltapäivä alkoi jo hämärtyä, kun lähdimme liikkeelle. Keli oli kylmän tuulinen, ja lumihiutaleita oli tullut sen verran, että hiekkateillä oli juuri ja juuri valkoinen peite. Yllättävän talvinen tunnelma siinä kyllä kieltämättä oli, kun ajelimme sinisenä hetkenä vaunuja pöpelikköön pois vaalealta tieltä, ajovalojen valaistessa lumihiutaleita. Vaatettakin oli tullut pyntättyä sen verran, että oli sopivan lämmin jopa vaununjohtajan luukussa seisoessa.

Varsin pian sade muuttui kuitenkin vedeksi, ja talvi-illan tunnelma vaihtui marraskuun myräkäksi. Tuuli tuiversi, vettä satoi. Oli siis pimeää, kylmää ja märkää. Hivenen mieluummin sitä olisi ollut tuvassa rötväämässä ja suunnittelemassa grillillä käyntiä, mutta ei. Tässähän sitä syödään risottoa säkkipimeässä metsässä vesisateessa, vain parin kilometrin päässä kasarmilta.

Kuskasimme joukkueen illaksi Helsinki-simulaattorin kupeeseen treenaamaan. Vaunukuskeja ei onneksi otettu mukaan, vaan saatoimme pysyä sateensuojassa paseissa. Välillä kävimme hakemassa polttopuita ja naputtelimme niitä pienemmiksi ryhmityksessä olleen masin lavalla, pressun suojissa.

Kymmenen aikoihin ajelimme viimein porukat takaisin ryhmitykseen, jossa ruvettiin heti pistämään kaminoita tulille. Kohta selvisi, että tuulenpuuska oli kaatanut yhden - onneksi tyhjän - teltan päälle puun, ja vieressä oli vieläpä pari puuta osittain kaatuneena konkelossa. Tuulikaan ei osoittanut tyyntymisen merkkejä, joten kouluttaja päätti, että jätetään teltat paikoilleen, pakataan kaikki muu kalusto mukaan ja lähdetään kasarmille nukkumaan.

Päätös oli iloinen yllätys varmaan ihan jokaiselle, minkä huomasi siitäkin, että kaluston laskennat ja pakkaamiset suoritettiin tehokkaasti ja nurinatta. Siltikin kello oli jo 0.50, kun lopulta pääsin hiippailemaan omaan punkkaan nukkumaan.


Keskiviikko 10.11. - Moottorimarssia ja mukavampaa leireilyä

Kuskit saivat nukkua seitsemään, kuten pitikin, ja hattua täytyy nostaa muuannelle alikille, joka toi aamiaisen herätyshetkellä tupaan! Juuri ehti karjalanpiirakat mutustella samalla kun puki, ja sittenpä täytyikin heti lähteä liikenteeseen. Kello 7.30 ohjelmassa oli pystyyn jääneiden telttojen pakkaaminen. Enää ei kuitenkaan satanut, tuuli oli tyyntynyt ja aamukin alkoi valjeta, joten märässä metsässä oleminenkin tuntui heti paremmalta.

Joukkue treenaili aamupäivän Helsinki-simulaattorilla, ja me kuskit pysyttelimme viereisessä metsikössä pasien ja masin luona. Hetkinen tuli torkuttua, tovi jos toinenkin puhuttua niitä näitä, ja välillä oli ihan hommiakin, kuten vaikkapa ruoan hakua ja jakoa. Lounaan jälkeen tuli jo ihan lämmin, kun kaikki kalusto otettiin masin lavalta pois, laskettiin ja pakkailtiin uudestaan tiettyyn järjestykseen.

Iltapäivästä piti myös viedä pari Land Roveria yksikön eteen. Toisen vaunun kuskit ajoivat lantikat sinne, ja me menimme pasilla perässä hakemaan kuskit poies. Jotenkin kummassa paluureitiksi tuli valittua Sahara, jonka pomput saa tuntumaan matkustamossa melkoisena röykytyksenä ihan asiallisia nopeuksiakin ajellen. Kyytiläisenä olleet kuskit tulivatkin perille päästyämme kiittelemään oikein kädestä pitäen, ja lupasivat vuorostaan heittää meidät ensi kerralla jonnekin, kun tarve tulee...

Iltapäivän ratoksi viriteltiin vielä pienoinen notskikin, jonka äärellä leireily tuntui taas ihan hyvältä vaihtoehdolta. Päivällisen jälkeen kuskasimme joukkueen Saharan pohjoispäätyyn perustamaan uutta ryhmitystä. Edellisyö oli syönyt joukkueen vahvuutta sen verran, että tällä kertaa riittti kahden teltan pystyttäminen. Pystytystouhujen lisäksi masin purku- ja uudellenlastaushommissa tarvittiin taas useammankin kuskin käsipareja. Mutta näin sen pitää ollakin - kuskit tekevät kuskihommia ja siinä se.

Iltapuolesta siirryttiin hetkeksi yksikköön, Kaartin kassun luokkaan, jossa oppitunnin aiheena oli moottorimarssi ja siihen liittyvät käytännöt ja kuviot. Kuskikoulutuksessa ollaan toki käyty asioita läpi ajoteknisestä vinkkelistä, ja onhan sitä moottorimarsseja palveluksen varrella ollutkin, mutta tällä kertaa katseltiin asioita enemmän taktisessa mielessä ja komppanian toiminnan kannalta. Niinpä tunti oli ihan avartava myös kuskille.

Ja mitäs muuta sitä seuraavaksi oltaisiinkaan tehty kuin lähdetty treenaamaan moottorimarssia. Santiksen tuttuja teitä kun hivenen lähtee kiertelemään, niin äkkiä saadaan 20 kilsan moottorimarssi aikaiseksi. Ja sen kun ajelee kahteen kertaan, niin siinähän sitä iltaohjelmaa jo on. Ensimmäisellä vedolla mentiin vilkkukuittauksen kanssa 100 metrin välein ja toisella ilman vilkkukuittausta 150 metrin väleillä. Kumpaisellakin kerralla mukaan mahtui vartin marssitauko jalkautuksineen ja taukotoimintoineen.

Ainahan sitä jotain hiottavaa on, mutta varsinkin toinen veto meni ihan mukavasti. Vähän lisähaastetta tuli siitä, että vaunumme ajovalot rupesivat temppuilemaan, ja pimenivät vähän väliä - tietenkin yleensä juuri mutkassa. Onneksi pitkät sentään toimivat.

Ryhmitykseen päästyämme kuskeille napsahti nakki, jolta olemme kuskikaudellamme toistaiseksi ihmeen hyvin välttyneet: vaunun maastouttaminen. No, aika äkkiähän sitä nyt jonkinmoisen etupään naamioinnin teki parilla navella ja parilla kepillä, vaikka alkuun homma tuntui väsyneenä ja säkkipimeässä harvinaisen tympivältä. Mieliala kuitenkin parani heti, kun pääsi virittelemään makuupussia lämpenevään telttaan.


To 11.11. - Lomille kesken leirin

Telttamajoituksessa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että täytyi nousta ylös kuudelta. Teltassa oli meinaan niin passeli lämpötila, ja makuupussikin tuntui niin mukavalta, että muutaman tunnin olisi hyvin voinut vielä unosia jatkaa... Ei kuitenkaan auttanut kuin pistää makuupussi pakettiin ja teltta ajoon. Pasin ylläkin oli se pahuksen nave rullailtavana heti aamun alkajaisiksi.

Ryhmityksen purkamisen ja aamiaisen jälkeen ajoimme porukan taas Helsinki-simulle, jonka sisään he hävisivät. Itse jäimme vaunuille. Nuotio oli juuri rakenteilla, kun luutnantti huusi simulaattorilta pasikuskeja. Hetken kävi mielessä, että nyt tulee käsky laittaa tappelukamat ylle ja lähteä verestämään vanhoja kuljun aketustreenimuistoja...

Mutta ei sentään. Jotta ei mene ihan neppailuksi, niin laitetaan vaunukuskit tekemään vaunuhommia. Ja mitäs muuta ne paikallaan seisoville vaunuille voisivatkaan olla kuin naamioverkkojen virittelyä... Ensimmäistä kertaa toivoin, että pasimme katolla olisi ollut kuljuaikoina useampaan kertaan kokeiltu, varta vasten pasille optimoitu naamiopaketti, mutta turha toivo. 2. JK:ssa oli kyllä navepaketteja tykkihallissa, mutta niitä ei koskaan käytetty, ja nyt kun SpolKissa taas näytetään navettamisesta tykkäävän, niin ilman pitää pärjätä.

Hetken punoimme verkkoja yhteen, naamioimme jotenkuten kohtalaisesti toisen pasin ja toisen katolle laitoimme sopivasti rullatut navet odottamaan naamiointidemonstraatiota. Ennen lounasta koko joukkue kävikin sitten seuraamassa pikaista naamiointikoulutustamme. Lounaan jälkeen koko joukkueella oli taukoa, joka kului mukavasti kuskitason nuotion äärellä turisten.

Puoli kahden aikoihin joukkue jatkoi koulutustaan, ja me ajoimme vaunuparini kanssa yksikölle. Meille oli nimittäin myönnetty lomat alkamaan torstaina, meikäläisellä jo kello 16. Niinpä alkoi olla kuskien vaihdon aika. Leiri oli kuitenkin kokonaisuudessaan ollut kuskin kannalta sen verran mukava, että juuri vaihtohetkellä ei olisi edes pahemmin harmittanut jäädä vielä vuorokaudeksi leireilemään. Tosin eipä kyllä harmittanut myöskään roudata kamoja tupaan, laitella niitä kaappiin ja käydä suihkussa...

Kun sitten neljän aikoihin lomille lähtiessäni pimeys oli taas laskeutunut ja vesisade alkanut, tiesin, että tämä oli ehkä sittenkin taktisimpaan ajankohtaan anottu loma koko intin aikana.