Lyhyt näytösviikko

Maanantai meni vielä mukavasti lomilla, mutta tiistaiaamuna sai taas herätä omasta tutusta inttipunkasta. Jostain syystä 108 edessä olevaa aamua tuntuivat tuolloin painavan enemmän kuin koskaan ennen. Vessan seinältä löytynyt runontynkä Ei paljoo nappaa / vanhaa gonapappaa tuntui sinä aamuna varsin osuvalta, eikä fiiliksiä ainakaan nostattanut epätietoisuus siitä, minkälaisia nakkeja sitä omalle kohdalle tällä viikolla napsahtaa. Ulkona vallinnut harmaa sadesää vielä sinetöi tiistaiaamun ankeuden.

No, käsky kävi sentään pasihommiin; alkaneella viikolla kun oli taas luvassa useampi taistelunäytös. Tiistaina yleisöksi oli tulossa alueellinen maanpuolustuskurssi, eli enimmäkseen kunnallispoliitikkoja ja isojen firmojen heppuja. Näytöksen runko oli hyvin pitkälti sama kuin aina ennenkin, tällä kertaa hieman jopa typistettynä. Itse olin ajamassa taas evakuointipasia kuten pari viikkoa takaperinkin.

Aamupäivällä käytiin liikeratoja rauhalliseen tahtiin läpi, joten pasin ratin takana kerkesi taas naputella toimettomana sormia jokusen tovin. Samalla ehti taas pasiparin kanssa purkaa pienoista harmitusta, ja todeta, että kyllä tässä vuoden palvelusajassa olisi lyhentämisen varaa muutamankin aamun verran. Kohta on yhdeksän kuukautta takana, ja jotensakin alkaa tuntua siltä, että intti on jo vähän nähty juttu.

Tässä alkaneen syksyn mittaan on muutenkin tullut huomattua, että opiskelukuviot, harrastushommat ja muutkin siviilipuolen jutut ovat alkaneet yhä enenevässä määrin pyöriä mielessä. Ensimmäiset puoli vuotta meni vielä niin, että armeija tuntui jollain hassulla tavalla lomalta. Ei tarvinnut lukea tentteihin, kamppailla erinäisten deadlinejen kanssa eikä harrastustenkaan puolelta ollut juuri vastuita täytettävänä. Mutta viimeistään nyt, kun takana on jo yli 250 aamua, alkaa koulunpenkkikin tuntua varsin houkuttelevalta.

Tiistain lounaan jälkeen ryhdyttiin treenaamaan näytöstä täydellä höngällä. Hommasta vastannut luti sanoi aina toivoa herättävästi, että "nyt yksi onnistunut veto, niin ei treenata enempää". Jotenkin kummasti sitä kuitenkin treenattiin koko iltapäivä, kun aina ilmeni jotain pieniä uusia jippoja tai muutostarpeita.

Pasin ajoreittiäkin muutettiin lähes jokaisella harjoitusvedolla, mikä oli vireyden kannalta oikeastaan ihan hyvä homma. Aamuinen ketutuskin hävisi, kun hommat vaihtuivat odottelusta ajamiseen. Kun itse näytös sitten meni kaikkien osalta hyvin, kapteenilta tuli kehuja, ja sadekin lakkasi, sitä saattoi taas ihan hymyssä suin palata päivän päätteeksi tupaan rötväämään.

Keskiviikkona hurautettiin paseilla Kulosaaren ala-asteelle, johon oli tulossa natoupseereita seuraamaan näytöksenomaista harjoitteluamme. Iltapäivällä hiottiin kuvioita ja illalla oli kovan vedon vuoro. Kulosaaressa vietettiin noin yhdeksän tuntia, joka meidän kuskien osalta kului vaunuilla istuskellen.

Aika kului loppujenlopuksi yllättävän nopeasti lueskellen, netissä surffaillen ja niitä näitä jutustellen. Välillä toki syötiin, ja tulipa sitä itse näytöksessä seistyä rynkyn kanssa pari minuuttia paikallaan olevan pasin johtajanluukussa... Mikä parasta, tästä napsahti vieläpä yksi kuntoisuuslomapäivä, sillä kapteeni oli joukkonsa suoritukseen tyytyväinen.

Riittipä sitä yksi näytös vielä torstaillekin. Tällä kertaa vedettiin näille samoille natoherroille tuttu näytöspaketti Helsinki-simulaattorilla, vaihteeksi kaikilla mausteilla. Esitysporukka oli suurimmaksi osaksi sama kuin tiistaina, joten harjoitusvetoja tehtiin vain pari. Itse näytöskin oli jo iltapäiväkahden tietämissä, joten ennen päivällistä oli hyvää aikaa käydä pesemässä ja palauttamassa näytösajoissa kurastunut vaunu kaikessa rauhassa.

Näytöshommista myönnetty kölli käytettiin perjantaina, eli meikäläisen palvelusviikosta tuli loppujenlopuksi vain kolmipäiväinen. Lomat eivät kuitenkaan kutsuneet torstaina kovin aikaisin, sillä komppaniassa on viime aikoina ollut muutamia pundetapauksia ja jokusia muitankin rikkeitä. Niinpä illalle oli kehitelty pieni järjestymisharjoitus eli tuttavallisemmin rättisulkeiset.

Ulkona ehdittiin käydä ainakin lomapuvussa, liikuntavarustuksessa, normaalissa palveluspuvussa, taisteluvarustuksessa ja lopuksi vielä kenttävarustuksen kanssa, mikä tosin toimi samalla ainakin osittaisena pakkaamisena ensi viikon leiriä varten. Kyseessä on alle kahden viikon päästä kotiutuvien spollejen loppusota. Saas nähdä, missä määrin kuskit joutuvat tällä kertaa sykkimään...

***

PS. Ylen Uutisissa oli torstaina kuvitusmateriaalia Santahaminasta. Pätkässä vilahtaa myös 2. JK:n porukkaa allekirjoittanut mukaanlukien, ja näkyipä ohjastamani pasikin parin sekunnin ajan... Video on jokusen viikon nähtävillä osoitteessa (Pasi kohdassa 5.37) http://areena.yle.fi/video/1304648

Odottelusta rötväykseen

Sitä tavataan sanoa, että armeijassa on aina kova kiire odottamaan. Ja vaikkei ehkä kiirettä olisikaan, niin odottamista ainakin piisaa. Näin oli laita myös toissa viikolla, jolloin oli 2. JK:n pasikuskikauteni kolmas leiri. Tuo J4T oli edellisiin verratuna vähän erilainen harjoitusviikko, mutta ainakaan vaunukuskille se ei ollut järin rankka kokemus. Suurin opetuksen aihe taisi olla kärsivällinen odottelu. Samalla teemalla jatkettiin leiriä seuranneen kinkun lisäksi myös kuluneella viikolla.



Maanantai 6.9. - Piikkilankojen virittelyä ja pistooliammuntaa

Leiriviikon alkutahdit olivat perinteiset: aamupala, pasin hakeminen ja varo-oppitunti.  Sitten alettiinkin valmistella majoittumista, jonka oli tällä kertaa määrä tapahtua ainakin aluksi yksikössä. Ulko-ovelle rakennettiin kulunvalvontapaikka ja kasarmin ympärille viritettiin nato-langat. Osa ajoneuvoista hajautettiin alakentältä yksikön lähiympäristöön. Oman joukkueeni pasit löysivät paikkansa sotkun rannasta.

Iltapäivän harjoitusohjelmassa oli voimankäyttöä ja pistooliammuntaa. Ensin mainittuun meikäläinen on saanut vuoden varrella himpun verran koulutusta, mutta kokemus puuttuu, ja jäljempi oli kokonaan uusi juttu. Mutta siinähän sitä mentiin harjoituksessa mukana kun käsky kävi.

Voimankäyttörata suoritettiin partioissa, ja matkan varrella hoidettiin muutamia simppeleitä casejä, joissa kertailtiin perustaitoja. Oli eri tavoin käyttäytyviä henkilöitä, jotka piti poistaa kielletyltä alueelta, sekä sitten muutama isompi pahis, jotka piti ottaa kiinni.

Pasikuskille meinasi pukata semmoinen peukalo keskellä kämmentä -fiilis ainakin vähääkään kinkkisemmillä rasteilla. Ainahan sitä jotain oikeansuuntaista ideaa oli siitä, mitä pitäisi tehdä, mutta rutiini puuttui. Partion kaksi muuta alikersanttismerkkistä jäsentä kuitenkin pitivät homman hallussa, joten kyllä siinä mukana hiihteli. Hommatkin saatiin hoidettua ihan kelvollisesti.

Sitten oli pistooliammunnan vuoro. Lähtökohta oli se, että moinen kapistus oli ensimmäistä kertaa kädessä. Niinpä me muutamat kuskit saimme reilun viiden minuutin pikakoulutuksen pistoolilla ampumisesta, ja seuraavassa hetkessä olimmekin jo 25 metrin pistooliradalla räiskimässä kuteja tauluun. Kyllähän ne sinne myös osuivat, eivät tosin mihinkään kovin pieneen kymppikasaan, mutta tauluun kuitenkin. Paitsi sitten rupesi hutejakin tulemaan, kun piti ampua kerralla kaksi kutia kolme sekuntia näkyvissä olevaan tauluun.

Mutta ihan hauska tuota oli päästä kokeilemaan; onhan se nyt ihan erilaista hommaa kuin rynkyllä ampuminen. Jollain lailla, miten sen nyt sanoisi, rennompaa se on seistä kädet ojossa pienen aseen kanssa kuin sihtailla pitkällä ja verrattain painavalla rynkyllä milloin missäkin asennossa.

Päivällisen, radioiden kanssa säätämisen ja pienen rötväilyn jälkeen joukkueemme lähti vielä treenaamaan lyhyesti henkilönsuojausta. Ilta alkoi olla jo pimentynyt, kun parilla pasilla ja yhdellä pakulla liikkunut suojue kuskasi vip-henkilönä toiminutta kouluttajaa Santiksen teitä välillä jalkautuen.

Kello 22 alkaen joukkueet siirtyivät "operatiiviseen valmiuteen", sillä viikon mittaan komppanian tarkoituksena oli etsiä ja löytää vihollisen erikoisjoukko, joka touhusi pääkaupunkiseudulla. Arvatenkin monenmoisia caseja oli siis odotettavissa, mutta tuskin vielä ensimmänäisenä yönä, sillä kuskien lepoaikojen noudattamista oli taas toitotettu moneen otteeseen. Ja kun ei päivällä ollut käsketty nukkua, niin yöstä oli odotettavissa rauhallinen.


Tiistai 7.9. - Suojausta, odottelua ja tetsausta

Herätys omasta punkasta kelllo 5.30, ja lähtökäsky samaan syssyyn. Taistelukamat päälle ja pasille. Kyseessä oli kuitenkin vain lähtöharjoitus, jossa testattiin joukkueemme 15 minuutin lähtövalmiutta. Melkein koko joukkue ehti vaunujen kyytiin tuossa ajassa, vain kaikkein unisimmat eivät.

Aamupala syötiin yksikön pihalla ja heti sen päälle lähdettiin suorittamaan henkilönsuojaustehtävää. Hommana oli kuljettaa vip-henkilö Laajasalosta Santahaminaan. Etuajoneuvona oli pakettiauto, ja itse suojueessa oli taas kaksi pasia. Hakukohde oli jossain kerrostalon pihatien perällä siviiliautojen ympäröimänä, joten kovin räyhäkästä tuloa ei vaunuilla auttanut tehdä, vaan siinä sitten vähän venkslattiin - ihan onnistuneesti tosin.

Toisen vaunumme johtajaa kävi kyllä melkein sääliksi, kun heidän vierelle tuli omia ohjeitaan huutelemaan niin
ylikersanttia, kapteenia kuin harjoituksen liikenneturvallisuusupseeriakin, kukin tietysti vielä eri ohjeita. Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa -efektihän siinä iskee auttamatta - ja erityisen ärsyttävää se on vaunun johtajasta, tiedän kokemuksesta.

Case hoidettiin, mutta kapteeni ei ollut ihan tyytyväinen joukkueen suoritukseen. Moitteita tuli enimmäkseen tiedustelusta ja osittain johtamisesta, mutta pasejakin kehotettiin ajamaan suojueajossa lähempänä toisiaan. Tositilanteessa varmaan joo, mutta jos turvaväliä olisi tuosta supistanut, niin johan oltaisiin saatu kommenttia liikenneturvallisuusupseerilta... Mutta semmoista se on - yhteen suuntaan kun kumartaa niin toiseen pyllistää.

Iltapäivällä lähdettiin hoitamaan kuljetuksensuojauskeikka Santiksesta Hyrylään. Itse olin ensimmäisessä pasissa johtajana, perässä tuli suojattava masi, ja sen perässä toinen pasi. Tämä keikka meni ihan hyvin, letka kulki tiiviinä pakettina, oikealla reitillä pysyttiin, ja loppumatkan tuliylläkössäkin toimittiin opetetulla tavalla. Niinpä Tuusulasta saatettiin palata ihan hyvillä mielin Santikseen.

Illalla oli vuorossa useamman joukkueen etsintä- ja kiinniottotehtävä kilolaisessa purkutalossa. Jostain syystä joukkueemme molempia paseja ei haluttu mukaan, joten jouduin sitten tappelukamoissani joukkueen mukaan lisävahvistukseksi. Hommahan tosin kaatui siihen, ettei meille kuskeille ole jostain syystä jaettu suojalaseja, joten sisään ei sitten ollutkaan asiaa paukuttelemaan. Niinpä jäimme ulos vahtimaan ajoneuvoja pariksi tunniksi.

No, taas kerran kapulla oli vähän moitittavaa komppanian suorituksesta, ja niinpä purkutaloon lähdettiin varsinaisen casen jälkeen vielä treenaamaan perusteita joukkueiden kouluttajien johdolla. Ja kuskitkin käskettiin mukaan. Pitkästä aikaa tuli siis pikkuisen aketettuakin, tosin enimmäkseen jouduin vain varmistamaan selustaa, mikä nyt ei kummoisia taitoja vaatinut.

Melkeinpä jännempi kokemus oli tulla pasikyydillä takaisin saarelle; enpä nimittäin ollutkaan istunut matkustajana täydehkössä pasissa taistelukamoissa sitten p-kauden. Matkalla vallitsi jotenkin hiljaisen harras tunnelma; porukkaa väsytti, eikä läppä juuri lentänyt. Silti aisti, että tuttuja ollaan ja yhteishenki on kohdallaan, juuri nyt ei vain kukaan jaksanut heittää hetulaa.

Nukkumaan päästiin hetikohta kassulle tulon jälkeen, puoli kahdentoista kieppeillä.


Keskiviikko 8.9. - Pasin vahtimista aamusta iltaan

Käsky kävi aamusella komentopasin kuskiksi. Tässä tapauksessa kyseessä oli ihan tavallinen pasi, johon oli vain nostettu johtamista varten väsätty pöytä-/kaappi-/tekniikkarakennelma, ja jonka kyydissä kulki vain muuannet alikki, koksu ja vänrikki. Vaunu itsessään sattui olemaan vähän keskivertoa enemmän rullattu, ja sen automaattivaihteisto nyki, se kiihtyi laiskasti ja jarrutkin puolsivat. Mutta kyllä sillä Kiloon päästiin Kehä ykkösen aamuruuhkassa körötellen kuten pitikin.

Kilossa hommana oli vahtia pasia muutaman joukkueen vyöryttäessä purkutaloa. Vaunua vahdittiinkin sitten yhtä soittoa aina lounaaseen asti. Onneksi vieressä oli pari muutakin pasia kuskeineen, joten juttuseuraa oli. Maastolounaan jälkeen seuraava case oli Myyrmäessä, ja yllätys yllätys, sielläkin hommana oli vaunun vahtiminen. Nyt piti tosin olla pykälää särmempi, koska siviiliyleisöä kulki ohi jatkuvalla syötöllä, ihan Myyrmannin vieressä kun oltiin. Päivälliselle palasimmekin sitten jo Santikseen.

Sitten olisikin pitänyt olla ihmemies, kun yksi kokelas sanoi, että komentopasia ajamaan mars mars, ja toinen sanoi, että ei kun alfa-joukkuetta kuskaamaan ja vauhdilla. No alfaa päädyttiin lopulta kuskaamaan, ja vaihteeksi taas omissa nimissä olevalla pasilla. Se tuntuikin nyt poikkeuksellisen hyvältä ajettavalta, kun oli puoli päivää jurnuttanut vähän huonompikuntoisella vaunulla.

Illan case oli Vantaan Veromiehenkylässä. Taas kerran kuskit jäivät parkkikselle vaunuja vahtimaan, mutta siihenhän oli jo totuttu. Leiriviikolla vallinnut sopivan viileähkö, pilvipoutainen sääkin muuttui sen verran selkeämmäksi, että siinä parkkiksella joutessamme saimme ihailla komeaa auringonlaskua. Paluumatkalla päästiin paahtamaan tyhjiä valtaväyliä myöhäisillan tunnelmallisessa valaistuksessa.


Torstai 9.8. - Ajoa, odotusta ja yllätyksiä

Kaikki leiriyöt oli tähän asti nukuttu kasarmilla, mutta nyt käskettiin heti aamusta pakkailla kenttävarustus ajoneuvoihin mukaan. Case-kohdekin oli tällä kertaa vähän pitemmällä, Lohjan Kalkkipetterissä nimittäin. Sinne hurautettiin koko komppanian vahvuudella, mutta tipoittain muutaman ajoneuvon moottorimarssiosastoissa.

Lohjalla seistiin alkuun melkein tunti, ja odoteltiin, kun kouluttajat ja varusmiesjohtajat hieroivat taktisia kuvioitaan kuntoon. Kun lähtökäsky sitten kajahti, eri joukkueet lähtivät hyökkäykseen autoineen ja vaunuineen kuka mistäkin suunnasta. Alfa-joukkuetta kuskanneet pasit johdatettiin pienen lenkin päätteeksi johonkin teollisuusaluetta reunustavan pusikon keskelle. Kyytiläiset häipyvät saman tien avorivissä pöpelikköön, ja kuskit jäivät vaunulle.

Monessa kohteessa sitä on vaunun kanssa jo ehtinyt seisomaan, mutta tämä oli ehkä tähänastisista paikoista hupaisin; puuta ja puskaa oli siinä määrin, etteivät vaunut näkyneet edes parinkymmenen metrin päässä olevalle ulkoilutielle. Kovin paljoa uteliaita siviileitä ei siis ollut paikalle odotettavissa.

Melko pian vaunujen vahtiminen tosin sai jäädä, kun saimme pasiparini kanssa käskyn siirtyä vahtimaan läheisen tien varressa seisovia pakuja ja peräkärryjä. Siinähän sitten istuttiin Transportterissa tunti, toinen ja kolmaskin, ja kuulosteltiin välillä radiota, välillä Lohjan hiljaisuutta. Nälkäkin alkoi voimistua, sillä lounasta ei oltu vielä syöty.

Viimein iltapäiväneljän kieppeillä tuli käsky ajaa vaunut joukkojen luokse teollisuusalueelle, jossa syötiin jokatorstainen hernekeitto. Tiedä sitten, olivatko spadet onnistuneet tavanomaista paremmin, vai oliko nälkä vain sen verran kova, mutta poikkeuksellisen hyvältä hernari maistui. Sen päälle menimme huilailemaan pasiin ja odottamaan lisäohjeita.

Alfajoukkue jatkoikin casen ja ruoan päälle vielä aketuksen treenaamista. Kukaan ei kuitenkaan maininnut, että meidän bravon pasikuskien pitäisi lähteä mukaan, joten jäimme aivan normaalisti vaunulle. Vasta treenin päätteeksi kouluttajana toiminut ylikessu hoksasi, etteivät kuskit olleet olleet mukana, ja tuli jututtamaan meitä. Siinä sitten kuunneltiin hetki motkotusta, vaikka tiesimmekin olevamme ainoita pasikuskeja, jotka viikon mittaan olivat olleet ylipäätään missään harjoitteissa mukana. No, aina ei nallekarkit mene tasan.

Seuraavaksi pääsimme taas omiin hommiimme, sillä oli liikkeellelähdön aika. Kohteena ei ollut kuitenkaan mikään Lohjalta löytyvä telttapaikka eikä liioin Santahaminan kassu, vaan hivenen yllättäen Tuusulassa sijaitseva Hyrylän ex-varuskunta-alue.


Hämärä teki tuloaan ja puolijoukkueteltat olivat juuri ja juuri pystyssä, kun ryhmänjohtajat saivat infoa yön ohjelmasta. Se tulikin kaikille melkoisena yllätyksenä: teltat oli pystytetty vain muutaman tunnin iltatorkkuja varten, ja lähtö kohti Helsingin Oulunkylää olisi kello 23.30. Sieltä matka jatkuu sitten yötä myöten jalkamarssina Santahaminaan.

Paitsi kuskeilla. Kun marssijat olivat lähteneet Ogelista liikkeelle, ajoimme tyhjät pasit Santahaminaan. Sieltä palasimme vielä henkilöpakulla takaisin Oulunkylään, josta kukin kuski toi vielä Santikseen jonkun parkkikselle jääneen henkilö- tai pakettiauton. Yökahden aikaan pääsimme kassulle nukkumaan.


Perjantai 10.9. - Veikeä herätys ja vaikea vaunun palautus

Sotilaspoliisi - maahan makaamaan, kädet levälleen! oli tällä kertaa käytävältä kaikunut herätyshuuto. Leiriviikon viimeinen case oli 2. JK:n kasarmin haltuunotto. Rakennuksesta piti löytää muutama maalimies, ja sehän edellytti koko rakennuksen läpikäyntiä ja kaikkien henkilöiden tarkastamista.

Niinpä vempat, kuskit ja kaikki muutkin kassulla jostain syystä bunkanneet otettiin kiinni ja talutettiin juuri heränneinä kokoon tykkihalliin. Case suoritettiin vieläpä kahteen kertaan, koska ensimmäisellä kerralla suoritukseen jäi parantamisen varaa. No maalihenkilönä oli sentään leppoisaa olla, mutta nukkumattoman yön ja marssin jälkeisen spol-operaation suorittaminen ei kovin ruusuiselta näyttänyt.

Sittenpä alkoikin olla leiri paketissa. Kello 10 kapteenit pitivät koko komppanialle asetarkastuksen yksikön pihalla, ja sen jälkeen olisi pitänyt vaunua lähteä palauttamaan. Hommaa vain mutkisti se, että kuuden tunnin unia ei kovinkaan moni kuski ollut päässyt nukkumaan, ja sehän tarkoittaisi pilkuntarkasti sääntöjä noudattaen, ettei vaunua saanut ajaa.

Ihan kivahan se periaatteessa oli, että harjoituksessa oli mukana erillinen liikenneturvallisuusupseeri. Olipahan kuvioissa ainakin joku, joka osasi katsoa hommia kuskien kannalta, joka kyseli vaunujen vikoja, ja jolta sai tarvittaessa jeesiä, mutta kyllähän se välillä myös hommia mutkisti. Esimerkiksi nyt, kun yksikön piha oli täynnä autoja ja vaunuja, jotka pitäisi putsata ja palauttaa, mutta kun juuri kukaan koko komppaniassa ei saisi niitä ajaa parin sadan metrin matkaa kuljetuskeskukselle...

Siinä sitten odoteltiin ja ihmeteltiin tovi jos toinenkin, kuka mahdollisesti olisi nukkunut tarpeeksi ja ehtisi siirtää vaunumme kukesille, jotta sen voisi pestä ja tankata. Kun hommasta ei näyttänyt tulevan mitään, ajaa hurautimme lopulta itse vaunumme kuljetuskeskukselle. Tankkaus, ulkopesu ja sisätilojen putsaus, ja sen jälkeen takaisin kasarmille tarkastukseen.

Yksikön pihalle karautettuamme liikenneturvallisuusupseeri ihmetteli hetkisen, että ettekös tekin olleet nukkuneet liian vähän, mutta ymmärsi sitten, että hommia tässä vain oli nopeutettu. "No, omalla vastuullanne, mutta halliin tämän ajaa sitten jotkut muut", hän totesi, ja sekös meille sopi. Ei siis muuta kuin tupaan rötväämään, ja antaa muiden viedä vaunu pilttuuseensa.

Puoli kahden maissa kasarmi hiljeni, sillä kaikki käskettiin päiväunille ennen lomille pääsyä. Itsehän saatoin torkkua myös lomatarkastuksen aikana, sillä joukkueellamme oli taas vaihteeksi vartiovuoro. Meille pasikuskeille ja muutamille muille se tiesi siis vartiovalmiusnakkia, eli toimetonta rötväämistä viikonlopun yli.

Leiriviikon päätteeksi ja kinkkuviikonlopun alkaisiksi suuntasimme grillille. Siellä tuli istuttua parikin tovia ja jutusteltua Tukikomppanian niin ikään gineksessä olleiden kuskien kanssa. 


Lauantai-sunnuntai-maanantai 11.-13.9. -- Zzz

Viikonloppu ei mainittavasti eronnut viiden viikon takaisesta kinkusta, josta olen jo muutaman rivin aikanaan runoillut. Nukkumista, rötväystä, syömistä, lukemista, netissä surffailua, videoiden katselua, pizzan tilausta, sodessa istuskelua, apupäivystäjänä kökkimistä, tuttujen kanssa turisemista ja päivittäisellä lenkillä käyntiä. Tällä kertaa sama kuvio jatkui aina maanantai-iltaan asti, sillä maanantai oli muulle komppanialle käsketty vapaapäivä. 


Tiistai-keskiviikko-torstai 14.-16.9. - Rötväystä ja ulkoilua

Palvelusviikon ohjelma oli koko komppanialla varsin helppo; luvassa oli muutama kunniakomppanian edustustehtävä mihin lie valtiovierailuihin liittyen, sekä kohta kotiutuvilla spolleilla cooper- ja lihaskuntotestirästejä. Pasikuskeille oli odotettavissa lähinnä vain liikuntakoulutusta, sillä meille ei ole edes jaettu kunniakomppanian vetimiä, eikä meidän liioin tarvitse kotiutustesteistäkään vielä näillä aamuilla huolehtia.

Tiistaista kunniakomppaniasulkeisiin osallistumista lukuunottamatta päivät noudattivat samaa kaavaa: paljon rötväystä, jossain välissä kuntsarilenkki ja siinä se melkein sitten olikin. Keskiviikkoiltapäivänä tosin laitettiin suunnistamaankin, ja mikä hupaisinta, torstai-iltapäivänä työnnettiin käteen sama suunnistuskartta. Eipä tarvinnnut edes karttaa rastien löytämiseen... 


Perjantai 17.9. - Pataljoonan perinnepäivä

Lomille päästiin mukavan aikaisin, puoli kahden jälkeen. Sitä ennen oltiin juhlistettu Kaartin Pataljoonan perinnepäivää, jonka paraatikatselmuksessa 2. JK myös muodollisesti luovutti vartio- ja edustusvastuun Sotilaspoliisikomppanialle eli nuoremmalle saapumiserälle. Puolenpäivän jälkeen käytiin myös mukesissa "juhlalounaalla". Mietityttämän tosin jäi, mikä siitä tavanomaisesta kinkkujuustopastakastikkeesta teki juhlallista. Yllä olleet lomapuvut vissiin?

Kuskin viikko

Syksy taisi jo saapua Santikseen. Kuluneella viikolla päivät olivat toinen toistaan kylmempiä, sadetta saatiin pariin otteeseen, ja poolopaitakin täytyi ottaa pitkästä aikaa pukeutumisvalikoimaan mukaan. Päivän valoisa aikakin alkaa olla jo selvästi lyhyempi.

Kaikki tämä tietysti tarkoittaa, että tammikuinen kotiutuminen lähestyy lähestymistään. Jos heinäkuussa kotiutuneet jaksoivat tarkkailla kesää kohti mentäessä "reservin aurinkoa", niin meikäläisen täytyy vissiin odottaa innolla reservin pimeyttä ja kylmyyttä, jotka alkavat vähitellen tehdä tuloaan...


Maanantai 30.8.

Päivän koulutuksiin oli varattu kaksi pasia. Koska yksikön kymmenestä pasikuskista neljä lähti ammattipätevyysajoon ja kaksi vastaanotolle veksiin, jäljelle jäi juuri tarvittavat neljä kuskia. Itse olin yksi heistä, joten taas kerran maanantain aamiaisen jälkeen tuli lähdettyä halleille vaununhakureissulle.

Päivän koulutukset aloitettiin kuitenkin sulkeisilla. Heti ilmoituksen jälkeen kapteeni luetteli muutamien tupien numerot, jotka eivät olleet olleet riittävän hyvässä kunnossa. Jossain oli ollut roskia lattialla, jossain PV:n materiaalia lojumassa muualla kuin kaapissa, ja mitä lie missäkin. Olihan se meidänkin tupa tietysti päässyt listalle, ja samalla saimme kuulla, että edellä mainittujen tupien asukeille pidettäisiin täysvarustarkastus kello 17.30. Ei mikään mielialaa nostattava tieto, varsinkaan kun tiesi, ettei itse ollut sotkenut paikkoja tai jättänyt kamoja lojumaan - päin vastoin.

Eihän se muutenkaan ihan nappiin mennyt; komppania oli järjestynyt vääränlaisiin muotoihin, mistä seurasi taakse poistu ja uusi järjestymiskäsky. Kun komppaniaojennuskaan ei sitten sujunut ihan kapun haluamalla särmyydellä, niin seuraavaksi alakentällä kajahti: Saharan pohjoispäätyyn - poistu! Siinä juostessa ja iltaista turhaa täysvarustarkastusta miettiessä ehti kyllä hyvin todeta, ettei täällä intissä ihan pelkkiä hywii hommii taida olla... Pitkästä aikaa puski päälle pieni v*tutus.

Kun sulkeiset oli saatu pakettiin, päästiin sentään vähän mukavampien koulutusten pariin. Itselläni oli tiedossa kuljetustensuojausharjoitus elikkäs pasihommia. Tavanomainen pasiparini oli ajelemassa ammattipätevyysajojaan, joten tällä kertaa tuli työskenneltyä toisen pasikuskin kanssa.

Kyllähän se taas vähän eriltä tuntui olla johtajana, kun yhtäkkiä ei tuntenutkaan parin ajotyyliä ja aivoituksia yhtä hyvin, eikä ajaja taas välttämättä tajunnut jotakin ohjetta ihan samalla lailla kuin vakiopari olisi tehnyt. Mutta eipä siinä nyt tietenkään mitään isompia ongelmia ilmennyt, vähän uusia haasteita vain.

Kuljetuksensuojausta treenattiin oikeastaan koko päivä. Mitään kovin nopeatempoista homma ei ollut; välillä vähän ajamista, mutta sitäkin enemmän odottamista ja rynkyllä tähtäilyä johtajanluukusta käsin. Hivenen pitkästyttävääkin oli, mutta eipähän ainakaan päässyt ylirasittumaan.

Ennen iltavapaille pääsyä oli sitten tosiaan täysvarustarkastuksen vuoro. Eli kaikki mahdolliset PV:n luovuttamat varusteet täytyi sulloa valkoiseen vauhtisäkkiin ja ylijäämä isoon reppuun, ja raahautua sitten niiden kanssa tykkihalliin. Siellä kaikki kamat lattialle, josta ne sitten sullottiin säkkeihin sitä mukaa, kun varusteen nimi huudettiin. Eipä ollut edes mitään kadonnut. Iltapalan ja nopean sotkukäynnin jälkeen meni vielä tovi jos toinenkin kaappia uudelleen täyttäessä.


Tiistai 31.8.

Onneksi olen kuski, ja onneksi meillä on ammattipätevyyskoulutusta.

Tiistaina sai nimittäin taas unohtaa yksikön palveluksen ja suunnata sen sijaan hyvien hommien pariin: lähdimme viiden muun pasikuskin ja kahden liikenneopettajan kera ammattipätevyyskoulutukseen liittyviä ajoja suorittamaan. Ajokkeina oli kaksi vaihtolava-Scaniaa, toinen vähän vanhempi ja toinen taas uudenkarhea neliakselinen. Lisäksi tien päälle lähti yksi henkilöauto vaihtokuskeille.

Aamu oli pimeä, kylmä ja sateinen, kun puoli kuuden aikoihin menimme etuaamupalalle ja kuuden pintaan rupesimme valmistelemaan lähtöä. Päivän valjetessa ja kilometrien karttuessa keli kuitenkin muuttui poutaiseksi.

Nurmijärvellä pidimme ensimmäisen tauon, ja siellä hyppäsin Polon takapenkiltä vanhemman Scanian rattiin. Sitä sitten kuljettelin seuraavan tunnin verran alkuun vanhaa kolmostietä ja lopuksi Hämeenlinnan katuja pitkin. Lastina oli yksi poistoon menevä intin henkilöauto.

Tiriiön ABC:llä siirryin taas henkilöauton kyytiin, ja matkamme jatkui sitten määräpaikkaan Tampereen Kalkun varikkoalueelle. Siellä irroittelimme kuormaliinat ja purkasimme lastina olleet kaksi henkilöautoa pois kyydistä. Lounaan jälkeen oli paluukuorman lastauksen vuoro.

Toisen auton kyytiin otettiin yksi korjauksesta tullut Velsa-peräkärry. Kyytiin siksi, että kyseisen kärryn kanssa saisi ajella vain kuuttakymppiä. Ja tietysti samalla tuli hyvää käytännön harjoittelua koukkulavalaitteen käytöstä ja kuormansidonnasta. Tehdessähän sitä tosiaankin oppii, kun pääsee itse rauhassa räpläämään koukkulaitetta ja toisaalta miettimään, mihin ja miten minkäkin sidontaliinan kiinnittää.

Paluumatkalle autoletkaamme tuli mukaan myös yksi rempasta valmistunut Masi. Itse pääsin kuitenkin välttämään Masin vatkaavan kyydin, sillä käsky kävi ajamaan uutta neliakselista Scaniaa. Uudenkarheaa kuormuria oli kyllä ilo ajaa, ja Opticruise-vaihdeautomatiikka oli myös ihan jännä tuttavuus. Liikkeelle lähdettiin normaalisti kytkimellä, mutta siitä eteenpäin automatiikka hoiteli vaihtamisen. Halutesasaan vaihteita sai kuitenkin lukittua tai vaihdettua helposti viikseä hipaisemalla. Nättiä.

Pälkäneeltä hyppäsin hetkeksi VW Polon rattiin ja Hämeenlinnasta taas vanhemman Scanian ohjaimiin koko loppumatkaksi. Jossain Pasilan kohdilla kurvaillessani tulin muistelleeksi parin vuoden takaisia, samoilla kulmilla ajeltuja autokoulun kuormuritunteja. Kyllä sitä on isonkin auton ajaminen jo kummasti muuttunut varmemmaksi ja sujuvammaksi niistä ajoista.

Santiksen päässä oli päivällisen lisäksi ohjelmassa lastin purkamista, auton tankkausta ja pesua. Siinä painepesurilla Scanian keulaa suihkutellessani totesin kyllä taas kerran, että ihan oikeaan osuin, kun kuskihommiin halusin. Tällaiset päivät saavat kyllä intinkin maistumaan mieluisalta.


Keskiviikko 1.9.

Joukkuellani, joka siis kuskeja ja johtajia lukuunottamatta kotiutuu reilun kuukauden päästä, oli keskiviikkoaamun ohjelmassa kotiutus-cooper. Itsekin päädyin kadettikoulun kentän laidalle smurffipuku päällä. Yritin siinä vähän miettiä, että miten tähän hommaan nyt suhtautuisi. Cooperin juoksemisessa ei ole oikein mieltä, jos ei juokse täysillä, ja täysillä juokseminen taas ei tuntunut juuri silloin järin houkuttelevalta...

Onneksi homma kuitenkin ratkesi helposti. Kun muuan luutnantti tuli sitten testiä aloittelemaan, kokelas kysyi, että mitäs näiden kuskien kanssa tehdään, kun eivät ole vielä kotiutumassa. Luti sitten kyseli, että "haluaako kuskit juosta?" Yksi meistä sitten kiirehti vastaaman totuudenmukaisesti, että "ei vapaaehtoisesti, herra luutnantti". "No v*ttuun sieltä muodosta sitten!" kuului vastaus.

Aamupäivä meni pitkälti rötväillessä, ja iltapäivä taas leppoisasti liikkuessa. Lähdin itse punttisporukkaan ja siihen päälle sitten rennolle kävelylenkille. Iltavapailla ryhdistäydyin vielä sen verran, että kävin hölköttelemässä omatoimisesti kuntsarilenkin.


Torstai 2.9.

Rötväyspainoitteinen päivä. Aamusella kävin tosin ajelemassa viimeisen ammattipätevyysajon, joka oli tunnin kiepaus Masilla Santahaminassa. Teiden lisäksi koluttiin pasikurssiltakin tututksi tulleet maastourat. Vaikka Masi osaa välillä olla melkoinen röykytin, niin täytyy myöntää, että kyllähän se maastossa ihan kelvollisesti kulkee.

Iltapäivästä oli lomille lähdön aika. Pitkä viikonloppu olikin ihan paikallaan, sillä seuraavaksi pitäisi taas viihtyä intissä 12 päivää putkeen.