Kuskin viikko

Syksy taisi jo saapua Santikseen. Kuluneella viikolla päivät olivat toinen toistaan kylmempiä, sadetta saatiin pariin otteeseen, ja poolopaitakin täytyi ottaa pitkästä aikaa pukeutumisvalikoimaan mukaan. Päivän valoisa aikakin alkaa olla jo selvästi lyhyempi.

Kaikki tämä tietysti tarkoittaa, että tammikuinen kotiutuminen lähestyy lähestymistään. Jos heinäkuussa kotiutuneet jaksoivat tarkkailla kesää kohti mentäessä "reservin aurinkoa", niin meikäläisen täytyy vissiin odottaa innolla reservin pimeyttä ja kylmyyttä, jotka alkavat vähitellen tehdä tuloaan...


Maanantai 30.8.

Päivän koulutuksiin oli varattu kaksi pasia. Koska yksikön kymmenestä pasikuskista neljä lähti ammattipätevyysajoon ja kaksi vastaanotolle veksiin, jäljelle jäi juuri tarvittavat neljä kuskia. Itse olin yksi heistä, joten taas kerran maanantain aamiaisen jälkeen tuli lähdettyä halleille vaununhakureissulle.

Päivän koulutukset aloitettiin kuitenkin sulkeisilla. Heti ilmoituksen jälkeen kapteeni luetteli muutamien tupien numerot, jotka eivät olleet olleet riittävän hyvässä kunnossa. Jossain oli ollut roskia lattialla, jossain PV:n materiaalia lojumassa muualla kuin kaapissa, ja mitä lie missäkin. Olihan se meidänkin tupa tietysti päässyt listalle, ja samalla saimme kuulla, että edellä mainittujen tupien asukeille pidettäisiin täysvarustarkastus kello 17.30. Ei mikään mielialaa nostattava tieto, varsinkaan kun tiesi, ettei itse ollut sotkenut paikkoja tai jättänyt kamoja lojumaan - päin vastoin.

Eihän se muutenkaan ihan nappiin mennyt; komppania oli järjestynyt vääränlaisiin muotoihin, mistä seurasi taakse poistu ja uusi järjestymiskäsky. Kun komppaniaojennuskaan ei sitten sujunut ihan kapun haluamalla särmyydellä, niin seuraavaksi alakentällä kajahti: Saharan pohjoispäätyyn - poistu! Siinä juostessa ja iltaista turhaa täysvarustarkastusta miettiessä ehti kyllä hyvin todeta, ettei täällä intissä ihan pelkkiä hywii hommii taida olla... Pitkästä aikaa puski päälle pieni v*tutus.

Kun sulkeiset oli saatu pakettiin, päästiin sentään vähän mukavampien koulutusten pariin. Itselläni oli tiedossa kuljetustensuojausharjoitus elikkäs pasihommia. Tavanomainen pasiparini oli ajelemassa ammattipätevyysajojaan, joten tällä kertaa tuli työskenneltyä toisen pasikuskin kanssa.

Kyllähän se taas vähän eriltä tuntui olla johtajana, kun yhtäkkiä ei tuntenutkaan parin ajotyyliä ja aivoituksia yhtä hyvin, eikä ajaja taas välttämättä tajunnut jotakin ohjetta ihan samalla lailla kuin vakiopari olisi tehnyt. Mutta eipä siinä nyt tietenkään mitään isompia ongelmia ilmennyt, vähän uusia haasteita vain.

Kuljetuksensuojausta treenattiin oikeastaan koko päivä. Mitään kovin nopeatempoista homma ei ollut; välillä vähän ajamista, mutta sitäkin enemmän odottamista ja rynkyllä tähtäilyä johtajanluukusta käsin. Hivenen pitkästyttävääkin oli, mutta eipähän ainakaan päässyt ylirasittumaan.

Ennen iltavapaille pääsyä oli sitten tosiaan täysvarustarkastuksen vuoro. Eli kaikki mahdolliset PV:n luovuttamat varusteet täytyi sulloa valkoiseen vauhtisäkkiin ja ylijäämä isoon reppuun, ja raahautua sitten niiden kanssa tykkihalliin. Siellä kaikki kamat lattialle, josta ne sitten sullottiin säkkeihin sitä mukaa, kun varusteen nimi huudettiin. Eipä ollut edes mitään kadonnut. Iltapalan ja nopean sotkukäynnin jälkeen meni vielä tovi jos toinenkin kaappia uudelleen täyttäessä.


Tiistai 31.8.

Onneksi olen kuski, ja onneksi meillä on ammattipätevyyskoulutusta.

Tiistaina sai nimittäin taas unohtaa yksikön palveluksen ja suunnata sen sijaan hyvien hommien pariin: lähdimme viiden muun pasikuskin ja kahden liikenneopettajan kera ammattipätevyyskoulutukseen liittyviä ajoja suorittamaan. Ajokkeina oli kaksi vaihtolava-Scaniaa, toinen vähän vanhempi ja toinen taas uudenkarhea neliakselinen. Lisäksi tien päälle lähti yksi henkilöauto vaihtokuskeille.

Aamu oli pimeä, kylmä ja sateinen, kun puoli kuuden aikoihin menimme etuaamupalalle ja kuuden pintaan rupesimme valmistelemaan lähtöä. Päivän valjetessa ja kilometrien karttuessa keli kuitenkin muuttui poutaiseksi.

Nurmijärvellä pidimme ensimmäisen tauon, ja siellä hyppäsin Polon takapenkiltä vanhemman Scanian rattiin. Sitä sitten kuljettelin seuraavan tunnin verran alkuun vanhaa kolmostietä ja lopuksi Hämeenlinnan katuja pitkin. Lastina oli yksi poistoon menevä intin henkilöauto.

Tiriiön ABC:llä siirryin taas henkilöauton kyytiin, ja matkamme jatkui sitten määräpaikkaan Tampereen Kalkun varikkoalueelle. Siellä irroittelimme kuormaliinat ja purkasimme lastina olleet kaksi henkilöautoa pois kyydistä. Lounaan jälkeen oli paluukuorman lastauksen vuoro.

Toisen auton kyytiin otettiin yksi korjauksesta tullut Velsa-peräkärry. Kyytiin siksi, että kyseisen kärryn kanssa saisi ajella vain kuuttakymppiä. Ja tietysti samalla tuli hyvää käytännön harjoittelua koukkulavalaitteen käytöstä ja kuormansidonnasta. Tehdessähän sitä tosiaankin oppii, kun pääsee itse rauhassa räpläämään koukkulaitetta ja toisaalta miettimään, mihin ja miten minkäkin sidontaliinan kiinnittää.

Paluumatkalle autoletkaamme tuli mukaan myös yksi rempasta valmistunut Masi. Itse pääsin kuitenkin välttämään Masin vatkaavan kyydin, sillä käsky kävi ajamaan uutta neliakselista Scaniaa. Uudenkarheaa kuormuria oli kyllä ilo ajaa, ja Opticruise-vaihdeautomatiikka oli myös ihan jännä tuttavuus. Liikkeelle lähdettiin normaalisti kytkimellä, mutta siitä eteenpäin automatiikka hoiteli vaihtamisen. Halutesasaan vaihteita sai kuitenkin lukittua tai vaihdettua helposti viikseä hipaisemalla. Nättiä.

Pälkäneeltä hyppäsin hetkeksi VW Polon rattiin ja Hämeenlinnasta taas vanhemman Scanian ohjaimiin koko loppumatkaksi. Jossain Pasilan kohdilla kurvaillessani tulin muistelleeksi parin vuoden takaisia, samoilla kulmilla ajeltuja autokoulun kuormuritunteja. Kyllä sitä on isonkin auton ajaminen jo kummasti muuttunut varmemmaksi ja sujuvammaksi niistä ajoista.

Santiksen päässä oli päivällisen lisäksi ohjelmassa lastin purkamista, auton tankkausta ja pesua. Siinä painepesurilla Scanian keulaa suihkutellessani totesin kyllä taas kerran, että ihan oikeaan osuin, kun kuskihommiin halusin. Tällaiset päivät saavat kyllä intinkin maistumaan mieluisalta.


Keskiviikko 1.9.

Joukkuellani, joka siis kuskeja ja johtajia lukuunottamatta kotiutuu reilun kuukauden päästä, oli keskiviikkoaamun ohjelmassa kotiutus-cooper. Itsekin päädyin kadettikoulun kentän laidalle smurffipuku päällä. Yritin siinä vähän miettiä, että miten tähän hommaan nyt suhtautuisi. Cooperin juoksemisessa ei ole oikein mieltä, jos ei juokse täysillä, ja täysillä juokseminen taas ei tuntunut juuri silloin järin houkuttelevalta...

Onneksi homma kuitenkin ratkesi helposti. Kun muuan luutnantti tuli sitten testiä aloittelemaan, kokelas kysyi, että mitäs näiden kuskien kanssa tehdään, kun eivät ole vielä kotiutumassa. Luti sitten kyseli, että "haluaako kuskit juosta?" Yksi meistä sitten kiirehti vastaaman totuudenmukaisesti, että "ei vapaaehtoisesti, herra luutnantti". "No v*ttuun sieltä muodosta sitten!" kuului vastaus.

Aamupäivä meni pitkälti rötväillessä, ja iltapäivä taas leppoisasti liikkuessa. Lähdin itse punttisporukkaan ja siihen päälle sitten rennolle kävelylenkille. Iltavapailla ryhdistäydyin vielä sen verran, että kävin hölköttelemässä omatoimisesti kuntsarilenkin.


Torstai 2.9.

Rötväyspainoitteinen päivä. Aamusella kävin tosin ajelemassa viimeisen ammattipätevyysajon, joka oli tunnin kiepaus Masilla Santahaminassa. Teiden lisäksi koluttiin pasikurssiltakin tututksi tulleet maastourat. Vaikka Masi osaa välillä olla melkoinen röykytin, niin täytyy myöntää, että kyllähän se maastossa ihan kelvollisesti kulkee.

Iltapäivästä oli lomille lähdön aika. Pitkä viikonloppu olikin ihan paikallaan, sillä seuraavaksi pitäisi taas viihtyä intissä 12 päivää putkeen.