Kiinnioloviikonloppu alkaa pian olla paketissa. Eihän se kaikilta ihan nappiin mennyt, niin kuin ei mennyt perjantai-iltainen Suomen lätkämatsikaan; pari sankaria päätti venyttää perjantain iltavapaat aamuyölle ja palata vielä kännissä kasarmille. Siitä hyvästä lauantain iltavapaat kutistuivat lopulta 25 minuuttisiksi ja yksikön sisäisiksi, eikä tänään sunnuntainakaan ollut saaren ulkopuolelle asiaa.
Ihan tuubiin ei mennyt eilinen ampumataitotestikään. Taulu oli lähes identtinen taannoisen harjoituskerran tuloksen kanssa: 6 osumaa, muutama juuri ja juuri maalitaulun ei-laskettavalla reuna-alueella ja loput metsikössä. Eipähän tarvitse ainakaan kuntsaria odotella.
Lämpötila on ollut ensimmäistä kertaa plussalla, ja keli sen mukaisesti kosteahkoa. Välillä sumua, välillä tihkua, ja äsken sotkusta palatessa ihan vesisadettakin. Harmaata on ollut, mutta räystäältä kuuluvasta veden lotinasta tuli kyllä jossain vaiheessa hivenen keväinenkin fiilis.
Vemppaajia on näkynyt ennätysmäärin, välillä vemppamuodoissa on ollut enemmän porukkaa kuin KP-taistelijoiden* muodoissa. Osa on kyllä ihan oikeasti kipeänä, mutta eiköhän niitä enemmän tai vähemmän movettavia* tapauksiakin ole joukkoon mahtunut.
Entä mitäs täällä nyt sitten ATT:n lisäksi on tehty? Kasarmin pihalla nautittuja pakkisafkoja lukuunottamatta ei juuri mitään, koska meikäläisellä ei ollut mitään suorituksia rästittävänä. Pientä liikuntaa meille nyt sentään kehiteltiin ajanvietteeksi. Lenkkiä ja kuntopiiriä mahtui molempien päivien ohelmaan, ja käytiinpä sitä eilen vähän pelaamassa sählyäkin. Pelaajia oli tosin reilut viitisenkymmentä ja aikaa kolme varttia, joten kovin paljoa peliaikaa ei kertynyt.
Mutta eipä se viikonloppu nyt ihan pelkkää ankeuttakaan ollut. Tänä iltapäivänä käytiin pelailemassa muhkuraisessa suojalumessa futista ja ultimatea. Futis oli melkoista säpinää, kun pelaajia oli pienehköllä kentällä parikymmentä, mutta lumihankiultimaten peluusta tuli kyllä hyvä fiilis. Iltavapailla portille tilatut ja tupaan kannetut pitsat väänsivät nekin suuta hymyyn.
* KP = kelpaa palvelukseen
* movettaminen = motivaatiovemppa = varuskuntasairaalasta hankittu vapautus, jonka todellinen syy on “ei huvita”
28. helmikuuta 2010
26. helmikuuta 2010
Kuljetusotteita ja kinkkua
Tässä sitä olla möllötetään kultaisella kotikasarmilla kinkussa, 2. JK kun on nyt virka-apuvalmiudessa. Vaikka sitä tietysti mieluummin olisi vapailla, niin eipä tämä gineskään nyt erityisemmin harmita, koska asia on ollut pitkään tiedossa, ja siihen on osannut henkisesti varautua.
Muutenkin luvassa lienee varsin leppoisa viikonloppu, sillä oikeastaan ainoa erityisempi ohjelmanumero on huominen ampumataitotesti. Ampumaradallakin ollaan jo sen verran monta kertaa käyty, että reissu kaikkine käytäntöineen hoitunee jo jonkinmoisella rutiinilla. Itse suorituksessa täytyy kyllä panna parastaan, sillä ATT:n kiitettävästä suorituksesta olisi tyrkyllä kuntoisuusloma. Jos vaikka kävisi pieni ihme ja ampuisin ennätyshyvin… Ainahan sitä voi toivoa.
Sunnuntain ohjelma näyttäisi koostuvan lähinnä ruokailuista, jotka tosin ovat aamiaisesta lähtien maastomallisia.
***
Tämä päivä kului MPKK:n liikuntasalissa voimankäytöllisiä kuljetus- ja hallintaotteita treenaten. Kyynärlukkoa, rannelukkoa, käsikaatoa, vartalokaatoa, vaihtokaatoa sun muuta poliisisarjoistakin tuttua tuli treenattua ja koettua niin suorittajana kuin asiakkaanakin. Ihan hauskaa puuhaa tuokin.
Eipä tosin ole seitsemän palvelusviikon aikana vielä hiki virrannut yhtä paljoa kuin tänään, mikä on osittain männäviikkojen pakkaskelien ansiota, mutta pitkälti kyllä homman rankkuuden ansiota. Itse harjoittelu oli varsin fyysistä - ei sinänsä erityisen rankkaa, mutta paikoin kivuliasta ja sopivasti hikistä - mutta alkulämmittelyt palomiesotteineen, taistelijaparin raahaamisineen sun muine parin painoa vastaan tehtyjen harjoitteineen olivat kyllä jo varsin rankkoja. Juuri nyt on päivän rääkin jälkeen ihan reipas olo, mutta saa nähdä, ovatko paikat huomenna kipeinä.
***
Nyt kun olemme jo viikon vanhoja kaartinjääkäreitä, eikä P-kauttakaan ole jäljellä enää kuin vaivainen viikko, alkaa joissain kasarmielämän käytännöissä huomaamaan vähittäisiä (paino sanalla vähittäisiä) positiivisia muutoksia aiempiin viikkoihin.
Tykkihallin TV-tilaa saamme nykyään käyttää vapaasti vapaa-aikaan sekä hiljaisuuden alettua. Tätä mahdollisuutta täytyy toki mennä heti tänään hyödyntämään Suomi-USA -lätkämatsin takia. Olympiajääkiekkoa tosin on aiemminkin ollut mahdollista käydä katsomassa; mm. eilen halukkaat saivat mennä aamuviideltä jännäämään tsekkimatsia. Itse en vaivautunut tuolloin heräämään, mutta kolmannen erän lopun kerkesin aamiaisen jälkeen nähdä. Suomen ensimmäinen maalin tosin ainoastaan kuulin, sillä hurraaminen kuului kaksi kerrosta ylempänä olevaan tupaan varsin selvästi.
Tänään oli myös ensimmäinen VKV- eli varuskuntavapaamahdollisuus. Saarelta olisi siis saanut poistua nyt iltavapaiden aikana. Itse en sitäkään mahdollisuutta viitsinyt tänään hyödyntää, mikä näin jälkiviisaasti katsottuna oli hyvä ratkaisu. Näin siksi, että vapaanalkamiskommervenkit kaappitarkastuksineen ja ilmoittautumisineen jostain syystä venyivät ja venyivät, ja kolmituntisista vapaista meni yli puoli tuntia jo niiden takia. Mutta ehkäpä tässä viikonloppuna voisi ehtiä kokeilemaan saareltakin poistumista. Meidän joukkue kun ei onneksi ole virka-avussa, niin se on mahdollista.
Muutenkin kuluneet palvelusviikot alkavat jo näkyä menossa ja meiningissä. Tuli tänään kiinnitettyä huomiota, että vaikkapa muonituskeskukseen tahtimarssina meno ja sieltä tulo alkavat olla jo aikas rutinoitunutta touhua. Olisipa hauska nähdä videolta, miltä sama suoritus näytti vajaat pari kuukautta sitten…
Muutenkin luvassa lienee varsin leppoisa viikonloppu, sillä oikeastaan ainoa erityisempi ohjelmanumero on huominen ampumataitotesti. Ampumaradallakin ollaan jo sen verran monta kertaa käyty, että reissu kaikkine käytäntöineen hoitunee jo jonkinmoisella rutiinilla. Itse suorituksessa täytyy kyllä panna parastaan, sillä ATT:n kiitettävästä suorituksesta olisi tyrkyllä kuntoisuusloma. Jos vaikka kävisi pieni ihme ja ampuisin ennätyshyvin… Ainahan sitä voi toivoa.
Sunnuntain ohjelma näyttäisi koostuvan lähinnä ruokailuista, jotka tosin ovat aamiaisesta lähtien maastomallisia.
***
Tämä päivä kului MPKK:n liikuntasalissa voimankäytöllisiä kuljetus- ja hallintaotteita treenaten. Kyynärlukkoa, rannelukkoa, käsikaatoa, vartalokaatoa, vaihtokaatoa sun muuta poliisisarjoistakin tuttua tuli treenattua ja koettua niin suorittajana kuin asiakkaanakin. Ihan hauskaa puuhaa tuokin.
Eipä tosin ole seitsemän palvelusviikon aikana vielä hiki virrannut yhtä paljoa kuin tänään, mikä on osittain männäviikkojen pakkaskelien ansiota, mutta pitkälti kyllä homman rankkuuden ansiota. Itse harjoittelu oli varsin fyysistä - ei sinänsä erityisen rankkaa, mutta paikoin kivuliasta ja sopivasti hikistä - mutta alkulämmittelyt palomiesotteineen, taistelijaparin raahaamisineen sun muine parin painoa vastaan tehtyjen harjoitteineen olivat kyllä jo varsin rankkoja. Juuri nyt on päivän rääkin jälkeen ihan reipas olo, mutta saa nähdä, ovatko paikat huomenna kipeinä.
***
Nyt kun olemme jo viikon vanhoja kaartinjääkäreitä, eikä P-kauttakaan ole jäljellä enää kuin vaivainen viikko, alkaa joissain kasarmielämän käytännöissä huomaamaan vähittäisiä (paino sanalla vähittäisiä) positiivisia muutoksia aiempiin viikkoihin.
Tykkihallin TV-tilaa saamme nykyään käyttää vapaasti vapaa-aikaan sekä hiljaisuuden alettua. Tätä mahdollisuutta täytyy toki mennä heti tänään hyödyntämään Suomi-USA -lätkämatsin takia. Olympiajääkiekkoa tosin on aiemminkin ollut mahdollista käydä katsomassa; mm. eilen halukkaat saivat mennä aamuviideltä jännäämään tsekkimatsia. Itse en vaivautunut tuolloin heräämään, mutta kolmannen erän lopun kerkesin aamiaisen jälkeen nähdä. Suomen ensimmäinen maalin tosin ainoastaan kuulin, sillä hurraaminen kuului kaksi kerrosta ylempänä olevaan tupaan varsin selvästi.
Tänään oli myös ensimmäinen VKV- eli varuskuntavapaamahdollisuus. Saarelta olisi siis saanut poistua nyt iltavapaiden aikana. Itse en sitäkään mahdollisuutta viitsinyt tänään hyödyntää, mikä näin jälkiviisaasti katsottuna oli hyvä ratkaisu. Näin siksi, että vapaanalkamiskommervenkit kaappitarkastuksineen ja ilmoittautumisineen jostain syystä venyivät ja venyivät, ja kolmituntisista vapaista meni yli puoli tuntia jo niiden takia. Mutta ehkäpä tässä viikonloppuna voisi ehtiä kokeilemaan saareltakin poistumista. Meidän joukkue kun ei onneksi ole virka-avussa, niin se on mahdollista.
Muutenkin kuluneet palvelusviikot alkavat jo näkyä menossa ja meiningissä. Tuli tänään kiinnitettyä huomiota, että vaikkapa muonituskeskukseen tahtimarssina meno ja sieltä tulo alkavat olla jo aikas rutinoitunutta touhua. Olisipa hauska nähdä videolta, miltä sama suoritus näytti vajaat pari kuukautta sitten…
25. helmikuuta 2010
Lihasmuisti on paras muisti
Armeijan koulutus on kyllä siinä mielessä rentoa, että asioita toistetaan ja toistetaan niin pitkään, että ne osataan. Toki se välillä osaa olla myös ärsyttävää, mutta kyllähän se niin vaan on, että toistoja tarvitaan rutiinien aikaansaamiseen.
Toistoja päästiin taas tekemään oikein kunnolla muun muassa eilen aamulla, kun SPOL-kurssin koulutusaiheena oli rynnäkkökiväärin käyttö voimankäyttötilanteessa. Hinkkasimme aluksi reilun tunnin puhutusasentoa, valmiusasentoa ja ampuma-asentoja niin seisten, polvelta kuin maatenkin. Toki harjoittelimme myös sujuvaa siirtymistä asennoista toiseen.
Seuraava tunti harjoiteltiin pitkälti lippaanvaihtoa eri asennoissa sekä piippukontrollin säilyttämistä liikuttaessa ihmisten joukossa. Kokonaan uutena asiana tuli voimankäyttötilanteissa käskyttäminen. Sotilaspoliisi - liikkumatta. Laske ase, tai käytän ampuma-asetta. Ja niin edelleen.
Huomionarvoista niin omissa kuin monien muidenkin fiiliksissä oli, että edes toistojen toistaminen levyillä varustettujen luotisuojaliivien kanssa pakkassäässä ei pahemmin harmittanut, koska nyt ollaan jo edetty koulutuksessa “ihan oikeisiin asioihin”. Lisäksi olen itse ainakin huomannut pitäväni sotilaspoliisihommia varsin mielekkäinä ja suorastaan kiinnostavina treenattavina.
Lounaan jälkeen olikin sitten kiire vaihtaa varustus ja kivuta kasarmin ullakolle suksia hakemaan. Ohjelmassa luki “marssi 3 hiihtäen“. Huhuja lenkin pituudesta liikkui aina 15 kilometriin asti, mutta eipä tainnut hiihtomarssille kertyä mittaa loppujen lopuksi puoliakaan sitä. Aurinko paistoi ja maisema oli edellispäivänä saanut paksuun lumipeitteeseensä vielä lisää täydennystä. Taisteluliivi ja rynkky toki vähän painoivat hartioilla, mutta kaiken kaikkiaan hiihtely tuntui ihan mukavalta. Kun Kissalammen kiepauksen ja “Saharan“ umpihankiylityksen jälkeen suuntasimme jo takaisin kasarmille, tuntui lenkki melkeinpä loppuvan kesken kaiken.
Tänään torstaina jatkoimme rynkyn käytön harjoittelua voimankäyttötilanteissa ja siinä samalla tietysti kohdehenkilön käskytystä. Varoitus- ja raajalaukauksiin saatiin vähän todenmukaisuutta paukkupatruunoista.
Iltapäivällä vuorossa oli ensiapukoulutusta. Puolet ajasta meni tutun jutun parissa Anne-nukkea elvytellen, mutta toisessa puoliskossa ensiapua sovellettiin - yllätys yllätys - voimankäyttötilanteisiin. Parilla eri rastilla toimittiin sotilaspoliisipartiona ja mentiin tiedustelemaan tilannetta rakennukseen, josta oli kuulunut laukauksia.
Toisella rastilla oma partiokaveri sai ampumahaavan ja toisella kertaa jouduttiin ampumaan raajalaukaus kohdehenkilöön. Ampumauhreille annettiin ensimmäinen ensiapu eli tehtiin kiristysside. Sotilaspoliisitoiminta oli tietysti kaikilla aika haparoivaa ja monin paikoin puutteellista, koska eipä sitä olla paria tuntia enempää vielä opeteltukaan, mutta harjoituksesta piirtyi silti varsin hyvä mielikuva oman työturvallisuuden turvaamisesta tuonkaltaisissa ensiaputilanteissa. Täytyy sanoa, että oli taas oikein mielekästä ja mukavaa koulutusta.
Alkuillasta ehdin käydä myös kapteenin haastattelussa. Kerroin siellä kiinnostukseni kuskihommiin ja tuin sitä kertomalla osan edellisessä postauksessa luettelemistani perusteluista. Hyöty siviiliopintoihin pääsi oikein kapteenin muistiinpanoihinkin. Lyhyestä tapaamisesta jäi sellainen fiilis, että kyllä sinne kuljuun on meikäläisen ihan mahdollista päästä, mutta varmaahan se ei toki vielä ole. Ensi keskiviikkoon asti täytyy vielä malttaa odottaa valintojen julkaisemista.
Toistoja päästiin taas tekemään oikein kunnolla muun muassa eilen aamulla, kun SPOL-kurssin koulutusaiheena oli rynnäkkökiväärin käyttö voimankäyttötilanteessa. Hinkkasimme aluksi reilun tunnin puhutusasentoa, valmiusasentoa ja ampuma-asentoja niin seisten, polvelta kuin maatenkin. Toki harjoittelimme myös sujuvaa siirtymistä asennoista toiseen.
Seuraava tunti harjoiteltiin pitkälti lippaanvaihtoa eri asennoissa sekä piippukontrollin säilyttämistä liikuttaessa ihmisten joukossa. Kokonaan uutena asiana tuli voimankäyttötilanteissa käskyttäminen. Sotilaspoliisi - liikkumatta. Laske ase, tai käytän ampuma-asetta. Ja niin edelleen.
Huomionarvoista niin omissa kuin monien muidenkin fiiliksissä oli, että edes toistojen toistaminen levyillä varustettujen luotisuojaliivien kanssa pakkassäässä ei pahemmin harmittanut, koska nyt ollaan jo edetty koulutuksessa “ihan oikeisiin asioihin”. Lisäksi olen itse ainakin huomannut pitäväni sotilaspoliisihommia varsin mielekkäinä ja suorastaan kiinnostavina treenattavina.
Lounaan jälkeen olikin sitten kiire vaihtaa varustus ja kivuta kasarmin ullakolle suksia hakemaan. Ohjelmassa luki “marssi 3 hiihtäen“. Huhuja lenkin pituudesta liikkui aina 15 kilometriin asti, mutta eipä tainnut hiihtomarssille kertyä mittaa loppujen lopuksi puoliakaan sitä. Aurinko paistoi ja maisema oli edellispäivänä saanut paksuun lumipeitteeseensä vielä lisää täydennystä. Taisteluliivi ja rynkky toki vähän painoivat hartioilla, mutta kaiken kaikkiaan hiihtely tuntui ihan mukavalta. Kun Kissalammen kiepauksen ja “Saharan“ umpihankiylityksen jälkeen suuntasimme jo takaisin kasarmille, tuntui lenkki melkeinpä loppuvan kesken kaiken.
Tänään torstaina jatkoimme rynkyn käytön harjoittelua voimankäyttötilanteissa ja siinä samalla tietysti kohdehenkilön käskytystä. Varoitus- ja raajalaukauksiin saatiin vähän todenmukaisuutta paukkupatruunoista.
Iltapäivällä vuorossa oli ensiapukoulutusta. Puolet ajasta meni tutun jutun parissa Anne-nukkea elvytellen, mutta toisessa puoliskossa ensiapua sovellettiin - yllätys yllätys - voimankäyttötilanteisiin. Parilla eri rastilla toimittiin sotilaspoliisipartiona ja mentiin tiedustelemaan tilannetta rakennukseen, josta oli kuulunut laukauksia.
Toisella rastilla oma partiokaveri sai ampumahaavan ja toisella kertaa jouduttiin ampumaan raajalaukaus kohdehenkilöön. Ampumauhreille annettiin ensimmäinen ensiapu eli tehtiin kiristysside. Sotilaspoliisitoiminta oli tietysti kaikilla aika haparoivaa ja monin paikoin puutteellista, koska eipä sitä olla paria tuntia enempää vielä opeteltukaan, mutta harjoituksesta piirtyi silti varsin hyvä mielikuva oman työturvallisuuden turvaamisesta tuonkaltaisissa ensiaputilanteissa. Täytyy sanoa, että oli taas oikein mielekästä ja mukavaa koulutusta.
Alkuillasta ehdin käydä myös kapteenin haastattelussa. Kerroin siellä kiinnostukseni kuskihommiin ja tuin sitä kertomalla osan edellisessä postauksessa luettelemistani perusteluista. Hyöty siviiliopintoihin pääsi oikein kapteenin muistiinpanoihinkin. Lyhyestä tapaamisesta jäi sellainen fiilis, että kyllä sinne kuljuun on meikäläisen ihan mahdollista päästä, mutta varmaahan se ei toki vielä ole. Ensi keskiviikkoon asti täytyy vielä malttaa odottaa valintojen julkaisemista.
24. helmikuuta 2010
Aukkiin vai kuljuun?
Kas siinä vasta pulma. Periaatteessa kumpikin kiinnostaisi, mutta kuljetuskomppania nyt vain sattuu olemaan se ehdottomasti kiinnostavampi vaihtoehto. Osittain tunnetasolla, osittain esimerkiksi vertaisarviointien perusteella hommaa vain tahtoo mutkistaa se, että kovin monen muun mielestä meikäläisen pitäisi ilman muuta mennä aukkiin. "Sä oot ihan liian fiksu kuljuun" ja "kyllähän sä nyt vänrikkinä kotiudut" –tyyppisiä lausahduksia on tullut kuultua kerran jos toisenkin sekä siviilissä että intissä.
Erilaisten kokeiden ja suoritusten perusteilla muodostuneita valintapisteitäni en ole läheskään kaikkia vielä edes nähnyt, mutta veikkaan, että ne ovat vähintään kohtuullisia. Ja sekin taas on omiaan kallistamaan "ensisijaisesti Puolustusvoimien joukkotuotantotarpeen" määräämää valintavaakakuppia kohti aukkia.
No nyt ehkä ihmettelet, että mikä siinä aukkiin menossa oikein mättää…Varusmiesjohtajuuden tuomasta johtaja- ja koulutuskokemuksesta on varmasti hyötyä vaikkapa työelämässä. Reservin alikersantti tai jopa reservin vänrikki näyttää CV:ssä kaartinjääkäriä tai korpraalia paremmalta. Ja ihan varmasti AUKin ja johtajakauden myötä olisi luvassa vaihtelevaa touhua ja monenlaista haastetta loppuvuodeksi. Totta joka sana, minunkin mielestäni. Eikä siinä mahdollisessa AUKkin menossa mikään mättäisikään, ellei tarjolla olisi raskaan kaluston kuljettajakoulutusta.
Kuljetuskomppanian hommat kiinnostavat kolmesta syystä: 1) Ne nyt vain ihan oikeasti sattuvat olemaan tällaisen pienestä asti kulkuneuvoista kiinnnostuneen liikenneteekkarin mieleen. 2) isojen autojen ajokokemus ei palokuntatouhuissa olisi ollenkaan pahitteeksi. 3) Raskaan kaluston kuljettajan ammattipätevyyskoulutus ja käytännön ajokokemus olisivat varsin arvokas lisä tulevan liikenne- ja tietekniikan diplomi-insinöörin pitkälti teoreettisiin opintoihin. Jos AUK tai RUK näyttävät CV:ssä hyviltä, niin uskon kyllä, että kuorkkikuskin ammattipätevyyskoulutus ja toimiminen sotilaskuljettajana ovat liikennealalla ihan hyvää CV:n sisältöä nekin.
Palokuntanuorten touhuissa olen jo ehtinyt koulutus- ja johtamiskokemusta jonkin verran saamaan, ja uskoakseni VPK:ssa tulen sitä saamaan jatkossakin.Samoin opinnotkin tullevat sisältämään erilaisia johtamisopintoja. Sen sijaan vankkaa käytännön kuljettajakoulutusta ja –kokemusta en käytännössä varmastikaan tule siviilipuolella saamaan. Siksi sinne kuljuun siis halajan.
Olen tuonut halukkuuden esiin aikanaan niin kutsunnoissa, ennen palvelusta kotiin postitetussa kyselypaperissa kuin tulopäivänä joukkueen kouluttajan haastattelussakin. Olen ilmoittaunut apukouluttajalle, joka taannoin kirjasi joukkueemme alustavasti kuljusta kiinnostuneiden nimet ylös. Tänään oli joukkueen (apu)kouluttajan haastattelu, jossa edelleen toin halukkuuden esiin. Ja kyllähän se kuljetuskomppania sinne viralliseksi ykkösvaihtoehdoksi päätyi. Mutta heti kakkosvaihtoehtona polttelee se johtajakoulutus… Ja kun se oma halukkuus on vain yksi osatekijä näissä valinnoissa, niin kaikki on mahdollista. Vielä ennen valintojen tekemistä ja niiden julkistamista on luvassa komppanian päällikön haastattelu. Kun siellä vielä kerron kapteenille selkeästi kiinnostuksestani, olen tehnyt kaiken voitavani. Viikon päästä pitäisi sitten olla selvillä, että kuinka kävi.
Erilaisten kokeiden ja suoritusten perusteilla muodostuneita valintapisteitäni en ole läheskään kaikkia vielä edes nähnyt, mutta veikkaan, että ne ovat vähintään kohtuullisia. Ja sekin taas on omiaan kallistamaan "ensisijaisesti Puolustusvoimien joukkotuotantotarpeen" määräämää valintavaakakuppia kohti aukkia.
No nyt ehkä ihmettelet, että mikä siinä aukkiin menossa oikein mättää…Varusmiesjohtajuuden tuomasta johtaja- ja koulutuskokemuksesta on varmasti hyötyä vaikkapa työelämässä. Reservin alikersantti tai jopa reservin vänrikki näyttää CV:ssä kaartinjääkäriä tai korpraalia paremmalta. Ja ihan varmasti AUKin ja johtajakauden myötä olisi luvassa vaihtelevaa touhua ja monenlaista haastetta loppuvuodeksi. Totta joka sana, minunkin mielestäni. Eikä siinä mahdollisessa AUKkin menossa mikään mättäisikään, ellei tarjolla olisi raskaan kaluston kuljettajakoulutusta.
Kuljetuskomppanian hommat kiinnostavat kolmesta syystä: 1) Ne nyt vain ihan oikeasti sattuvat olemaan tällaisen pienestä asti kulkuneuvoista kiinnnostuneen liikenneteekkarin mieleen. 2) isojen autojen ajokokemus ei palokuntatouhuissa olisi ollenkaan pahitteeksi. 3) Raskaan kaluston kuljettajan ammattipätevyyskoulutus ja käytännön ajokokemus olisivat varsin arvokas lisä tulevan liikenne- ja tietekniikan diplomi-insinöörin pitkälti teoreettisiin opintoihin. Jos AUK tai RUK näyttävät CV:ssä hyviltä, niin uskon kyllä, että kuorkkikuskin ammattipätevyyskoulutus ja toimiminen sotilaskuljettajana ovat liikennealalla ihan hyvää CV:n sisältöä nekin.
Palokuntanuorten touhuissa olen jo ehtinyt koulutus- ja johtamiskokemusta jonkin verran saamaan, ja uskoakseni VPK:ssa tulen sitä saamaan jatkossakin.Samoin opinnotkin tullevat sisältämään erilaisia johtamisopintoja. Sen sijaan vankkaa käytännön kuljettajakoulutusta ja –kokemusta en käytännössä varmastikaan tule siviilipuolella saamaan. Siksi sinne kuljuun siis halajan.
Olen tuonut halukkuuden esiin aikanaan niin kutsunnoissa, ennen palvelusta kotiin postitetussa kyselypaperissa kuin tulopäivänä joukkueen kouluttajan haastattelussakin. Olen ilmoittaunut apukouluttajalle, joka taannoin kirjasi joukkueemme alustavasti kuljusta kiinnostuneiden nimet ylös. Tänään oli joukkueen (apu)kouluttajan haastattelu, jossa edelleen toin halukkuuden esiin. Ja kyllähän se kuljetuskomppania sinne viralliseksi ykkösvaihtoehdoksi päätyi. Mutta heti kakkosvaihtoehtona polttelee se johtajakoulutus… Ja kun se oma halukkuus on vain yksi osatekijä näissä valinnoissa, niin kaikki on mahdollista. Vielä ennen valintojen tekemistä ja niiden julkistamista on luvassa komppanian päällikön haastattelu. Kun siellä vielä kerron kapteenille selkeästi kiinnostuksestani, olen tehnyt kaiken voitavani. Viikon päästä pitäisi sitten olla selvillä, että kuinka kävi.
23. helmikuuta 2010
Lyöntejä naamaan ja potkuja munille
Ja lunta vaan sataa... Ei ainakaan pääse unohtamaan, että on todellakin tullut inttiin talven saapumiserässä… Tänään iltapäivällä tosin koin ensimmäistä kertaa palvelusaikanani sellaisen ihmeen, että tuuli ei tuntunut naamassa kylmältä… Kevään merkki kenties?
No, eipä tässä mitenkään liian keväinen olo vielä ole. Ei ainakaan aamulla ollut, kun seisoskelin jokusen tovin tuulessa ja tuiskussa johtajatehtäväradan jonossa. Tuolla aamupäivän rastiradalla testattiin toimintaamme erilaisissa armeijamaailmaa enemmän tai vähemmän liippaavissa tilanteissa. Case-rasteilla ei niinkään toimittu varsinaisesti johtajina, mutta tilanteet vaativat määrätietoista toimintaa ja välillä tiukan asiallisena pysymistä.
Lounaan jälkeen olikin sitten SPOL-kurssin ensimmäisten voimankäyttöharjoitusten vuoro. Aiheena oli hätävarjelu. Harjoittelimme monenlaisia perusasioita kuten puolustusasentoa, pysäyttävää lyöntiä nenän seudulle, potkaisua haaraväliin, etäisyystekniikkaa eli poistönäisyä, lyöntien estämistä, kuristusotteesta vapautumista sun muuta vastaavaa… Välillä touhuttiin nyrkkeilyhanskojen ja suojatyynyjen kanssa, välillä vain iskuja “maalaillen”.
Reilut pari tuntia siinä sykittiin enemmän tai vähemmän, ja kyllähän sitä pieni hikikin jo pintaan pukkasi. Toivottavasti lihasmuistiinkin ehti jotain pientä muistijälkeä jäädä, vaikka eipä näitä taitoja mitenkään erityisemmin tee mieli päästä tositilanteessa kokeilemaan... Mutta ihan mielekästä harjoitteluahan tuo oli, mikä näkyi jo siitäkin, että porukka oli harjoituksessa mukana ihan hyvässä hengessä ja “hereillä”.
Illan iloinen yllätys oli parin tunnin vapaa-aika. Huomenna pääsemmekin sitten taas ulkoilemaan sukset jalassa.
No, eipä tässä mitenkään liian keväinen olo vielä ole. Ei ainakaan aamulla ollut, kun seisoskelin jokusen tovin tuulessa ja tuiskussa johtajatehtäväradan jonossa. Tuolla aamupäivän rastiradalla testattiin toimintaamme erilaisissa armeijamaailmaa enemmän tai vähemmän liippaavissa tilanteissa. Case-rasteilla ei niinkään toimittu varsinaisesti johtajina, mutta tilanteet vaativat määrätietoista toimintaa ja välillä tiukan asiallisena pysymistä.
Lounaan jälkeen olikin sitten SPOL-kurssin ensimmäisten voimankäyttöharjoitusten vuoro. Aiheena oli hätävarjelu. Harjoittelimme monenlaisia perusasioita kuten puolustusasentoa, pysäyttävää lyöntiä nenän seudulle, potkaisua haaraväliin, etäisyystekniikkaa eli poistönäisyä, lyöntien estämistä, kuristusotteesta vapautumista sun muuta vastaavaa… Välillä touhuttiin nyrkkeilyhanskojen ja suojatyynyjen kanssa, välillä vain iskuja “maalaillen”.
Reilut pari tuntia siinä sykittiin enemmän tai vähemmän, ja kyllähän sitä pieni hikikin jo pintaan pukkasi. Toivottavasti lihasmuistiinkin ehti jotain pientä muistijälkeä jäädä, vaikka eipä näitä taitoja mitenkään erityisemmin tee mieli päästä tositilanteessa kokeilemaan... Mutta ihan mielekästä harjoitteluahan tuo oli, mikä näkyi jo siitäkin, että porukka oli harjoituksessa mukana ihan hyvässä hengessä ja “hereillä”.
Illan iloinen yllätys oli parin tunnin vapaa-aika. Huomenna pääsemmekin sitten taas ulkoilemaan sukset jalassa.
22. helmikuuta 2010
Spollekurssi käynnistyi
Eilen illalla tajusin palaavani viikonloppulomilta viimeistä kertaa tähän meidän loistavaan P-kauden tupaamme. Ensi viikonlopun olemme kiinni, ja seuraavana perjantaina onkin sitten peruskoulutuskausi ohi. Silloin jotkut meistä muuttavat AUKkiin, jotkut (esim. minä?) ehkä kuljuun ja loput ripotellaan uusiin joukkueisiin ja ryhmiin 2. JK:n sisällä.
Mutta vielä ei ole haikeilun aika, koska tämä tiimi on sentään vielä kasassa seuraavat 11 päivää. Pääosa näiden kahden viikon koulutuksesta kuluu tänään alkaneen sotilaspoliisikurssin parissa.
Aamupäivä vierähti tänään kokonaisuudessaan voimankäytön teoriatuntien parissa. TKK:n luennoilta tuttu torkkumisefekti oli iskeä moneen kertaan, mutta onneksi oppitunnin pitäjän esiintymistaidot ja muutama raikkaassa ulkoilmassa vietetty tauko juuri ja juuri pelastivat nukahtamiselta. Tuntien sisältö oli kyllä joissain määrin ihan mielenkiintoistakin.
Lounaan jälkeen vaihdoimme kiireesti yllemme valtion viralliset verryttelypuvut, tuttavallisemmin smurffit, ja hölkkäsimme MPKK:n liikuntasaliin opettelemaan sotilaspoliisin varustevyön kasaamista. Takaisin kasarmille päästyämme kuntopiireilimme pienen hien pintaan, ja sen jälkeen olikin ensimmäistä kertaa täysvarustarkastuksen aika. Tupa näytti melkoiselta varustemereltä, kun 11 jamppaa tyhjensi kaiken kaappinsa sisällön sängyille. Sen jälkeen röykkiöistä pengottiin kaikki vaatteet ja muut rensselit yksitellen takaisin kaappeihin.
Huomista lukuunottamatta meillä pitäisi tällä viikolla olla ihan mukavasti iltavapaata, joten katsotaan, tulisiko myös blogiin täytettä vähän tiheämmällä frekvenssillä.
Mutta vielä ei ole haikeilun aika, koska tämä tiimi on sentään vielä kasassa seuraavat 11 päivää. Pääosa näiden kahden viikon koulutuksesta kuluu tänään alkaneen sotilaspoliisikurssin parissa.
Aamupäivä vierähti tänään kokonaisuudessaan voimankäytön teoriatuntien parissa. TKK:n luennoilta tuttu torkkumisefekti oli iskeä moneen kertaan, mutta onneksi oppitunnin pitäjän esiintymistaidot ja muutama raikkaassa ulkoilmassa vietetty tauko juuri ja juuri pelastivat nukahtamiselta. Tuntien sisältö oli kyllä joissain määrin ihan mielenkiintoistakin.
Lounaan jälkeen vaihdoimme kiireesti yllemme valtion viralliset verryttelypuvut, tuttavallisemmin smurffit, ja hölkkäsimme MPKK:n liikuntasaliin opettelemaan sotilaspoliisin varustevyön kasaamista. Takaisin kasarmille päästyämme kuntopiireilimme pienen hien pintaan, ja sen jälkeen olikin ensimmäistä kertaa täysvarustarkastuksen aika. Tupa näytti melkoiselta varustemereltä, kun 11 jamppaa tyhjensi kaiken kaappinsa sisällön sängyille. Sen jälkeen röykkiöistä pengottiin kaikki vaatteet ja muut rensselit yksitellen takaisin kaappeihin.
Huomista lukuunottamatta meillä pitäisi tällä viikolla olla ihan mukavasti iltavapaata, joten katsotaan, tulisiko myös blogiin täytettä vähän tiheämmällä frekvenssillä.
19. helmikuuta 2010
Kuullos pyhä vala
Nyt on sitten sotilasvala vannottu ja ylennytty alokkaasta kaartinjääkäriksi. Palaanpa tässä kolmipäiväistä valalomaa viettäessäni vielä nopsasti eilisen valapäivän tunnelmiin.
Tiedättehän tunteen, kun kello onkin jotain ihan muuta kuin se on kuvitellut olevan..? Itselleni niin tapahtuu aika harvoin, mutta eilen näin pääsi käymään. Taisimme yllättyä koko tupa, kun joku katsoi kelloa aamuyhdeksältä; me kun jo melkein odottelimme lounaalle lähtöä, jonka vuoro on vasta 11.20. Syy tapahtuneelle lienee se, että me - tuolloin vielä alokkaat - emme ole näiden ensimmäisten viikkojen aikana tottuneet juurikaan lojumaan toimettomina, mutta valapäivän aamu sattui olemaan ennätysleppoisa.
Aamiaisen jälkeen käskettiin välitön siivouspalvelu, mutta äkkiäkös se edellisiltana putsattu tupa oli siivottu. Jo aamuseitsemältä olimme siis suorittaneet ensimmäisen tehtävämme. Lisäksi aamusella oli pyykinvaihto, mutta eihän siinä parin t-paidan vaihtamisessakaan kauaa mennyt. Noin muutoin aamu menikin sitten tuvassa möllötellessä, joten aika tosiaan kului totuttua hitaammin.
Aamupäivästä siirryimme elokuvasaliin oppitunneille. Katsoimme Särmänä liikenteessä -kampanjan lyhyehkön liikennevalistusvideon, minkä jälkeen komppanian päällikkö tuli kertomaan aivan lähiaikoina tehtävistä koulutusvalinnoista. Peruskoulutuskauden päättyessä kahden viikon kuluttua jokaiselle on siis määritelty tehtävä, johon sitten E-kaudella ruvetaan saamaan erikoiskoulutusta. Ja kapteenin sanoja lainatakseni jokaiselle löytyy jokin homma: "On tietysti kaikkien etu, että teidät koulutetaan kykyjänne ja halujanne vastaavaan tehtävään. Mikäli olette kyvytön ja haluton, niin niitäkin tehtäviä löytyy."
Lounaan jälkeen oli vielä vähän sulkeisia ja valatilaisuuden harjoittelua. Edellispäivästä viisastuneena vaatetta taisi olla vielä vähän enemmän, ja täydeltä terältä helottanut aurinkokin jopa lämmitti poskia. Tuleva vala ei jännittänyt, vaan sitä odotti hyvillä mielin. Kun fiilis oli hyvä, niin eteen - vie ja olalle - vie -aseotteiden hinkkaaminenkin tuntui harvínaisen mukavalta.
Harjoitusten jälkeen vetäydyimme taas tupiin ja laitoimme ne tupa-, kaappi- ja siisteystarkastuskuntoon. Jos kasarmille olisi eksynyt satunnainen vierailija, olisi hän saattanut ihmetellä joka puolelta tuvista kuuluvaa laulua. Siinä sivussa harjoittelimme nimittäin valalaulua ja valatilaisuudessa laulettavaa virttä. Melkeinpä ihmettelin, kuinka motivoituneen oloisesti kaikki niitä tuntuivat lauleskelevan, mutta jätin ihmettelyt sikseen ja hoilasin mukana.
Mutta se aika vaan kului edelleen hitaasti. Laulun ja laiskottelun lomassa käytiin sitten aikanaan syömässä päivällinen, ja viimein sen jälkeen kello alkoi vihdoin näyttää sen verran suuria numeroita, että rupesimme järjestäytymään valatilaisuutta varten. Juhlallinen fiilis iski väistämättä, kun marssimme yläkentälle valatilaisuutta varten: ilta alkoi hämärtää, jätkänkynttilät loimottivat kentällä, reilu tuhatpäinen sotilasjoukko järjestäytyi vähitellen siisteihin muotoihin ja yleisöäkin saapui paikalle runsaasti.
Itse tilaisuus oli loppupeleissä mukavan ytimekäs; olin henkisesti valmistautunut pidempäänkin seisoskeluun. Toki jalkapohjat, sormet ja korvat kerkesivät nytkin vähän palella, mutta noin muutoin seisominen ei tuottanut tuskia. Rynkkykin löysi hyvin eteen ja olalle, kun aseotteita tarvittiin. Valalaulu ja virsi kuulostivat kylläkin vaisuilta; jotenkin vain porukka taisi unohti laulaa reippaasti, mutta ei tunnelma siitä pahemmin tainnut häiriintyä. Ei siitä mihinkään pääse, etteikö tuntunut ihan hienolta seistä siellä muodossa tietäen, että nyt on alokaskausi ollutta ja mennyttä. Kyllä siinä sitten kelpasi lopuksi marssia tuoreena kaartinjääkärinä ohimarssilenkki ja lähteä sen jälkeen viettämään valalomaa.
Tiedättehän tunteen, kun kello onkin jotain ihan muuta kuin se on kuvitellut olevan..? Itselleni niin tapahtuu aika harvoin, mutta eilen näin pääsi käymään. Taisimme yllättyä koko tupa, kun joku katsoi kelloa aamuyhdeksältä; me kun jo melkein odottelimme lounaalle lähtöä, jonka vuoro on vasta 11.20. Syy tapahtuneelle lienee se, että me - tuolloin vielä alokkaat - emme ole näiden ensimmäisten viikkojen aikana tottuneet juurikaan lojumaan toimettomina, mutta valapäivän aamu sattui olemaan ennätysleppoisa.
Aamiaisen jälkeen käskettiin välitön siivouspalvelu, mutta äkkiäkös se edellisiltana putsattu tupa oli siivottu. Jo aamuseitsemältä olimme siis suorittaneet ensimmäisen tehtävämme. Lisäksi aamusella oli pyykinvaihto, mutta eihän siinä parin t-paidan vaihtamisessakaan kauaa mennyt. Noin muutoin aamu menikin sitten tuvassa möllötellessä, joten aika tosiaan kului totuttua hitaammin.
Aamupäivästä siirryimme elokuvasaliin oppitunneille. Katsoimme Särmänä liikenteessä -kampanjan lyhyehkön liikennevalistusvideon, minkä jälkeen komppanian päällikkö tuli kertomaan aivan lähiaikoina tehtävistä koulutusvalinnoista. Peruskoulutuskauden päättyessä kahden viikon kuluttua jokaiselle on siis määritelty tehtävä, johon sitten E-kaudella ruvetaan saamaan erikoiskoulutusta. Ja kapteenin sanoja lainatakseni jokaiselle löytyy jokin homma: "On tietysti kaikkien etu, että teidät koulutetaan kykyjänne ja halujanne vastaavaan tehtävään. Mikäli olette kyvytön ja haluton, niin niitäkin tehtäviä löytyy."
Lounaan jälkeen oli vielä vähän sulkeisia ja valatilaisuuden harjoittelua. Edellispäivästä viisastuneena vaatetta taisi olla vielä vähän enemmän, ja täydeltä terältä helottanut aurinkokin jopa lämmitti poskia. Tuleva vala ei jännittänyt, vaan sitä odotti hyvillä mielin. Kun fiilis oli hyvä, niin eteen - vie ja olalle - vie -aseotteiden hinkkaaminenkin tuntui harvínaisen mukavalta.
Harjoitusten jälkeen vetäydyimme taas tupiin ja laitoimme ne tupa-, kaappi- ja siisteystarkastuskuntoon. Jos kasarmille olisi eksynyt satunnainen vierailija, olisi hän saattanut ihmetellä joka puolelta tuvista kuuluvaa laulua. Siinä sivussa harjoittelimme nimittäin valalaulua ja valatilaisuudessa laulettavaa virttä. Melkeinpä ihmettelin, kuinka motivoituneen oloisesti kaikki niitä tuntuivat lauleskelevan, mutta jätin ihmettelyt sikseen ja hoilasin mukana.
Mutta se aika vaan kului edelleen hitaasti. Laulun ja laiskottelun lomassa käytiin sitten aikanaan syömässä päivällinen, ja viimein sen jälkeen kello alkoi vihdoin näyttää sen verran suuria numeroita, että rupesimme järjestäytymään valatilaisuutta varten. Juhlallinen fiilis iski väistämättä, kun marssimme yläkentälle valatilaisuutta varten: ilta alkoi hämärtää, jätkänkynttilät loimottivat kentällä, reilu tuhatpäinen sotilasjoukko järjestäytyi vähitellen siisteihin muotoihin ja yleisöäkin saapui paikalle runsaasti.
Itse tilaisuus oli loppupeleissä mukavan ytimekäs; olin henkisesti valmistautunut pidempäänkin seisoskeluun. Toki jalkapohjat, sormet ja korvat kerkesivät nytkin vähän palella, mutta noin muutoin seisominen ei tuottanut tuskia. Rynkkykin löysi hyvin eteen ja olalle, kun aseotteita tarvittiin. Valalaulu ja virsi kuulostivat kylläkin vaisuilta; jotenkin vain porukka taisi unohti laulaa reippaasti, mutta ei tunnelma siitä pahemmin tainnut häiriintyä. Ei siitä mihinkään pääse, etteikö tuntunut ihan hienolta seistä siellä muodossa tietäen, että nyt on alokaskausi ollutta ja mennyttä. Kyllä siinä sitten kelpasi lopuksi marssia tuoreena kaartinjääkärinä ohimarssilenkki ja lähteä sen jälkeen viettämään valalomaa.
17. helmikuuta 2010
Viimeiset päivät alokkaana
Viime viikkojen leireilyiden ja tetsauksien jälkeen maanantaiaamun leppoisuus tuntui suorastaan oudolta. Aamiaisen ja lounaan väliin mahtui tuvassa oleilun lisäksi ainoastaan mukavasti paikkoja verrytellyt kuntopiiri ja nätissä talvisäässä hölkkäilty kolmen vartin lenkki.
Iltapäivästä oltiinkin sitten jo vähän touhukkaampia: harjoittelimme muutaman tunnin verran joitakin sotilaan kokeen rasteja, myös sitä ärsyttävintä eli suojeluvaroitusta. Siinä pitää lyhyesti sanottuna viritellä kaasunaamari käyttökuntoon ja helposti saataville, sekä lisätä täydelliseen taisteluvastustukseen vielä sadeasu. Kuulostaa simppeliltä, mutta on kaikkine nippeleineen ja kömpelöine vastusteineen melko veemäistä. Hyvä puoli hommassa oli kylläkin se, että kaikki muu harjoittelu tuntuikin sitten varsin mukavalta.
Tiistaina oli sitten itse sotilaan kokeen vuoro. Taisteluvarustus ilman lusun levyjä ei tuntunut enää missään, ja kunhan alun odottelusta päästiin, niin itse koerastirata rullasi ihan mukavasti. Rasteja oli kymmenen ja aiheet olivat niitä odotettuja perusjuttuja: oli kessiä, käkriä, suojeluvaroitusta ja -hälytystä, aseen puhdistusta ja häiriönpoistoa, puolustus- ja hyökkäysammuntaa, ensiapua ja niin edelleen...
Suojeluhälytystä lukuunottamatta mitään aikamääreitä ei ollut, joten rasteilla sai jättää turhan säpinän pois ja keskittyä mahdollisimman oikeisiin suoritteisiin. Pisteitä kertyikin rasteilta ihan mukavasti; hyviä ja kiitettäviä taisivat olla kaikki. Saa nyt nähdä riittävätkö pojot kuitenkaan kuntoisuusloman saamiseen... Siihen vaikuttavat kyllä kuntoindeksi, kouluammunnat sun muutkin suoritteet.
Kokeen suorittamisen lomassa syötiin kenttälounasta, joka laskiaistiistain kunniaksi oli tietysti hernekeittoa. Jälkiruokana ollut laskiaispulla on myös pakko mainita - sen verran hyvältä se nimittäin maistui. Vaikka niin kyllä maistuu ulkona ja nälkäisenä melkein mikä vaan, on meinaan tässä kuluneina viikkoina tullut huomattua. Ennen tiistain kenttäpäivällistä ruokahalua puolestaan heräteltiin hiihtelemällä Saharassa ees sun taas.
Tämä keskiviikko olikin sitten loppupeleissä leppoisin päivä aikoihin. Aamupäivä kului sulkeisten ja valaharjoittelun parissa: aseotteita, lakkia päästä ja päähän, rukoilkaamme ja amen, vala-asentoa, marssia sun muita tarvittavia komentoja ja krumeluureja harjoiteltiin sen verran pitkään, että sormet ja korvat olivat taas varsin mielissään lämpimiin sisätiloihin pääsemisestä.
Iltapäivällä treenattiin vielä valalauluja, pidettiin asehuolto ja taisteluvälineiden tarkastus sekä siivottiin tupaa ja kaappeja. Taidettiin siinä sivussa myös joutua vähän harjoittelemaan joukkueen voimin minuutttikäytöstä ja ulkojärjestäytymispaikalle järjestäytymistä.
Piiitkästä aikaa saatiin myös täyspitkä iltavapaa, joten tässä on taas karkkivarastot täydennetty ja munkkikahveilla käyty. Nyt rötvätään tuvassa ja vietetään viimeistä iltaa alokkaina. Huomisen jälkeen tätä blogiakin ylläpitää sitten kaartinjääkäri.
Iltapäivästä oltiinkin sitten jo vähän touhukkaampia: harjoittelimme muutaman tunnin verran joitakin sotilaan kokeen rasteja, myös sitä ärsyttävintä eli suojeluvaroitusta. Siinä pitää lyhyesti sanottuna viritellä kaasunaamari käyttökuntoon ja helposti saataville, sekä lisätä täydelliseen taisteluvastustukseen vielä sadeasu. Kuulostaa simppeliltä, mutta on kaikkine nippeleineen ja kömpelöine vastusteineen melko veemäistä. Hyvä puoli hommassa oli kylläkin se, että kaikki muu harjoittelu tuntuikin sitten varsin mukavalta.
Tiistaina oli sitten itse sotilaan kokeen vuoro. Taisteluvarustus ilman lusun levyjä ei tuntunut enää missään, ja kunhan alun odottelusta päästiin, niin itse koerastirata rullasi ihan mukavasti. Rasteja oli kymmenen ja aiheet olivat niitä odotettuja perusjuttuja: oli kessiä, käkriä, suojeluvaroitusta ja -hälytystä, aseen puhdistusta ja häiriönpoistoa, puolustus- ja hyökkäysammuntaa, ensiapua ja niin edelleen...
Suojeluhälytystä lukuunottamatta mitään aikamääreitä ei ollut, joten rasteilla sai jättää turhan säpinän pois ja keskittyä mahdollisimman oikeisiin suoritteisiin. Pisteitä kertyikin rasteilta ihan mukavasti; hyviä ja kiitettäviä taisivat olla kaikki. Saa nyt nähdä riittävätkö pojot kuitenkaan kuntoisuusloman saamiseen... Siihen vaikuttavat kyllä kuntoindeksi, kouluammunnat sun muutkin suoritteet.
Kokeen suorittamisen lomassa syötiin kenttälounasta, joka laskiaistiistain kunniaksi oli tietysti hernekeittoa. Jälkiruokana ollut laskiaispulla on myös pakko mainita - sen verran hyvältä se nimittäin maistui. Vaikka niin kyllä maistuu ulkona ja nälkäisenä melkein mikä vaan, on meinaan tässä kuluneina viikkoina tullut huomattua. Ennen tiistain kenttäpäivällistä ruokahalua puolestaan heräteltiin hiihtelemällä Saharassa ees sun taas.
Tämä keskiviikko olikin sitten loppupeleissä leppoisin päivä aikoihin. Aamupäivä kului sulkeisten ja valaharjoittelun parissa: aseotteita, lakkia päästä ja päähän, rukoilkaamme ja amen, vala-asentoa, marssia sun muita tarvittavia komentoja ja krumeluureja harjoiteltiin sen verran pitkään, että sormet ja korvat olivat taas varsin mielissään lämpimiin sisätiloihin pääsemisestä.
Iltapäivällä treenattiin vielä valalauluja, pidettiin asehuolto ja taisteluvälineiden tarkastus sekä siivottiin tupaa ja kaappeja. Taidettiin siinä sivussa myös joutua vähän harjoittelemaan joukkueen voimin minuutttikäytöstä ja ulkojärjestäytymispaikalle järjestäytymistä.
Piiitkästä aikaa saatiin myös täyspitkä iltavapaa, joten tässä on taas karkkivarastot täydennetty ja munkkikahveilla käyty. Nyt rötvätään tuvassa ja vietetään viimeistä iltaa alokkaina. Huomisen jälkeen tätä blogiakin ylläpitää sitten kaartinjääkäri.
12. helmikuuta 2010
Viidennen viikon mietteitä
Niin se vaan on jo viidennenkin viikon palvelukset palveltu. Tänään perjantaina koulutusta oli enää vähänlaisesti, sekin varsin leppoisaa ja taasen perjantaisen kotiinlähtöfiiliksen parantamaa. Ammuimme harjoitusraketin kevyellä kertasingolla ja harjoittelimme taisteluampumaradalla puolustusammuntoja. Takaisin kasarmilla taidettiin olla jo yhdentoista tienoilla.
Iltapäivä kuluikin sitten pitkälti Santahaminan suurinatsaisimman herran, rykmentin komentajan tarkastuskäyntiin valmistautuessa. Tuvassa ehdittiin lopulta myös seistä kolmisen varttia, kun odottelimme komentajan kiertävän koko komppanian läpi. Kukin esittäytyi herra everstille ja kertoi mistä päin (pääkaupunkiseutua) on kotoisin.
Kolmasosa komppaniamme alokkaista jäi kasarmille vielä huomiseksi rästikoulutusten takia, mutta meikäläinen on onneksi ollut sen verran terveenä, ettei ole tarvinnut vempata* päivääkään. Siksipä tässä ollaankin taas viikonloppuvapaita viettämässä.
Ensi viikko onkin sitten monella tapaa erilainen ja erityinen. Alkuviikosta suoritetaan taistelijan tutkintoon kuuluva sotilaan koe, jossa testataan tähän saakka opittuja perustaitoja. Torstaina on vala, ja sen jälkeen tähänastisista pisimmät vapaat peräti torstai-illasta sunnuntai-iltaan.
Mutta se on ensi viikolla se. Jos nyt vähän vielä katsellaan taaksepäin, niin täytyy sanoa, että yllättävän nopeasti aika on tähän saakka vierinyt. Kaipa se johtuu siitä, että uutta asiaa on tullut jatkuvalla syötöllä ja päivät ovat olleet vaihtelevia. Toki myös hyvä porukka niin tuvan kuin koko joukkueenkin osalta on saanut ajan vierimään: huumori kukkii ja kaveria jeesataan.
Tässä vikkelään kuluneina viikkoina on saanut huomata, että uusiin asioihin myös tottuu varsin nopeasti. Siinä missä ensimmäisinä päivinä koko ryhmällä tahtoi pokka pettää esimerkiksi tuvan taistelujakkaroilla lähtövalmiina jäpitettäessä* tai iltavahvuuslaskennoissa sänkyjen vieressä asennossa seistäessä, niin nykyään nämä ja monet muut intin arkipäivän koukerot alkavat olla rutiinia.
Myös kroppa osaa näköjään sopeutua uusiin haasteisiin yllättävän nopeasti. Kaksi viikkoa sitten majohajossa ei tarvinnut kauaa pitää taisteluvarustusta yllään, niin johan teki heti mieli heittää liivit pois päältä. Ja silloin ei luotisuojaliivissä ollut edes levyjä paikoillaan. Kuluneella viikolla ollaan samaa varustusta pidetty lusun levyjen kanssa tuntitolkulla joka päivä, eikä se pahemmin ole menoa haitannut. Toki niska on edelleen silloin tällöin jaksanut kipusignaalilla muistuttaa ylimääräisestä kuormituksesta, mutta yhtä kaikki, olo tuntuu tetsarin ja muiden rensselien kanssa jo paljon helpommalta.
Esimerkiksi torstaina ei varustus paljoa haitannut, kun tetsasimme Santahaminan Kissalammella. Vuorossa oli P-kauden hyökkäysammunnat. Niissä harjoiteltiin taistelijaparin hyökkäystä syöksymällä edeten, maaston suojaa hyväksi käyttäen ja maasta nousevia vihollismaalitauluja tuhoten. Alkuun harjoiteltiin pari lyhyempää vetoa vain "laukauksia" huutaen, sitten yksi rata paukkupatruunoiden kanssa ammuskellen ja lopuksi kaksi rataa kovilla ampuen. Jos Syndalenin pelkkä mielikuvien varassa lumihankeen syöksyily tuntui vähän tylsältä, niin tämä treeni kyllä korvasi sen: kummasti tuli hommaan lisää mielekkyyttä, kun eteen ilmestyi konkreettisia "vihollisia", jotka kaatuivat, kun niihin osui. Ei sillä, että nämä ampumishommat sinällään juuri kiinnostaisivat, mutta kyllä tuo näin inttitouhuna oli aikas reipasta ja mukavaa!
Jos nyt vielä jonkinlaisen huomion näistä kuluneista viikoista tähän postaukseen teen, niin olkoonpa se vaikka sellainen, että intissä mieliala ehtii välillä vaihdella päivänkin mittaan yllättävän moneen kertaan. Kuten vaikka juuri eilen torstaina. Kun vähän aamuseitsemän jälkeen talsimme taisteluvarustuksessa kolmisen kilometriä varsin rivakkaan tahtiin, fiilis alkoi loppuvaiheesta olla tuskastunut. Ammunnoissa mieliala taas kohosi huippuunsa, kun kyseessä olivat eittämättä intin tähän mennessä hienoimmat treenit. Seuraavaksi oheiskoulutuksessa oli taisteluvarustuksen pukemista ja riisumista aikamääreiden tahdittamana ja välillä pienen motivaatiojuoksun säestämänä. Sen aikana alkoi taas vähän tympiä, ja paluumatkalla tympi vielä vähän enemmän, kun hartiat alkoivat huutaa hoosiannaa.
Kun sitten kasarmilla varustuksen sai kevennettyä poolopaitaan asti, ja vuorossa oli leppoisa asehuolto, homma alkoi taas maistua paremmalta. Alkuillasta marssimme ilman sen kummempia varusteita seuraamaan taistelunäytöstä lämpimästi pukeutuneina, ja siinä sivussa ehdimme syödä rauhassa maastopäivällisenkin. Vatsa täytenä ja noukkarien* lämmittämien sormien kanssa mieli oli taas hyvä. Näytöksen kestäessä ja kuulosuojainten puristaessa muodossa seisoskelu alkoi taas vähän tympiä, mutta kasarmilla puolestaan ansaittu vapaa-aika ja leppoisa meininki sai suupielet uudelleen hymyyn.
Tällaista se vaan armeijassa on: saman päivän aikana ehtii olla moneen kertaan sekä tympiintynyt että tyytyväinen. Oleellista on se, että jaksaa vaan vetää mahdollisimman peruslukemilla ne ikävät hetket, vaikka sitten vähän hammasta purren, niin seuraavassa hetkessä odottaa taas hyvä fiilis. Ja se hyvä mieli voi joskus syntyä ihan pienistäkin asioista: maastoruokailun jälkkärinä oleva taistelusuklaapatukka saattaa hyvinkin riittää.
*vempata = "terveydellisistä syistä vapautuksia saanut varusmies" (www.mil.fi)
*jäpittäminen = Tuvasta lähdettäessä viimeinen minuutti istutaan taistelujakkaralla ryhdikkäästi, kantapäät yhdessä, kädet nyrkissä polvien päällä, käsivarret suorana, selkä suorassa, katse katonrajassa, naamat näkkärillä ja suut supussa.
*noukkarit = no can do -hanskat, eli nahkarukkaset villavuorella mallia SA-INT. Lämpimät, mutta kömpelöt, joten näitä ei voi läheskään aina edes käyttää.
Iltapäivä kuluikin sitten pitkälti Santahaminan suurinatsaisimman herran, rykmentin komentajan tarkastuskäyntiin valmistautuessa. Tuvassa ehdittiin lopulta myös seistä kolmisen varttia, kun odottelimme komentajan kiertävän koko komppanian läpi. Kukin esittäytyi herra everstille ja kertoi mistä päin (pääkaupunkiseutua) on kotoisin.
Kolmasosa komppaniamme alokkaista jäi kasarmille vielä huomiseksi rästikoulutusten takia, mutta meikäläinen on onneksi ollut sen verran terveenä, ettei ole tarvinnut vempata* päivääkään. Siksipä tässä ollaankin taas viikonloppuvapaita viettämässä.
Ensi viikko onkin sitten monella tapaa erilainen ja erityinen. Alkuviikosta suoritetaan taistelijan tutkintoon kuuluva sotilaan koe, jossa testataan tähän saakka opittuja perustaitoja. Torstaina on vala, ja sen jälkeen tähänastisista pisimmät vapaat peräti torstai-illasta sunnuntai-iltaan.
Mutta se on ensi viikolla se. Jos nyt vähän vielä katsellaan taaksepäin, niin täytyy sanoa, että yllättävän nopeasti aika on tähän saakka vierinyt. Kaipa se johtuu siitä, että uutta asiaa on tullut jatkuvalla syötöllä ja päivät ovat olleet vaihtelevia. Toki myös hyvä porukka niin tuvan kuin koko joukkueenkin osalta on saanut ajan vierimään: huumori kukkii ja kaveria jeesataan.
Tässä vikkelään kuluneina viikkoina on saanut huomata, että uusiin asioihin myös tottuu varsin nopeasti. Siinä missä ensimmäisinä päivinä koko ryhmällä tahtoi pokka pettää esimerkiksi tuvan taistelujakkaroilla lähtövalmiina jäpitettäessä* tai iltavahvuuslaskennoissa sänkyjen vieressä asennossa seistäessä, niin nykyään nämä ja monet muut intin arkipäivän koukerot alkavat olla rutiinia.
Myös kroppa osaa näköjään sopeutua uusiin haasteisiin yllättävän nopeasti. Kaksi viikkoa sitten majohajossa ei tarvinnut kauaa pitää taisteluvarustusta yllään, niin johan teki heti mieli heittää liivit pois päältä. Ja silloin ei luotisuojaliivissä ollut edes levyjä paikoillaan. Kuluneella viikolla ollaan samaa varustusta pidetty lusun levyjen kanssa tuntitolkulla joka päivä, eikä se pahemmin ole menoa haitannut. Toki niska on edelleen silloin tällöin jaksanut kipusignaalilla muistuttaa ylimääräisestä kuormituksesta, mutta yhtä kaikki, olo tuntuu tetsarin ja muiden rensselien kanssa jo paljon helpommalta.
Esimerkiksi torstaina ei varustus paljoa haitannut, kun tetsasimme Santahaminan Kissalammella. Vuorossa oli P-kauden hyökkäysammunnat. Niissä harjoiteltiin taistelijaparin hyökkäystä syöksymällä edeten, maaston suojaa hyväksi käyttäen ja maasta nousevia vihollismaalitauluja tuhoten. Alkuun harjoiteltiin pari lyhyempää vetoa vain "laukauksia" huutaen, sitten yksi rata paukkupatruunoiden kanssa ammuskellen ja lopuksi kaksi rataa kovilla ampuen. Jos Syndalenin pelkkä mielikuvien varassa lumihankeen syöksyily tuntui vähän tylsältä, niin tämä treeni kyllä korvasi sen: kummasti tuli hommaan lisää mielekkyyttä, kun eteen ilmestyi konkreettisia "vihollisia", jotka kaatuivat, kun niihin osui. Ei sillä, että nämä ampumishommat sinällään juuri kiinnostaisivat, mutta kyllä tuo näin inttitouhuna oli aikas reipasta ja mukavaa!
Jos nyt vielä jonkinlaisen huomion näistä kuluneista viikoista tähän postaukseen teen, niin olkoonpa se vaikka sellainen, että intissä mieliala ehtii välillä vaihdella päivänkin mittaan yllättävän moneen kertaan. Kuten vaikka juuri eilen torstaina. Kun vähän aamuseitsemän jälkeen talsimme taisteluvarustuksessa kolmisen kilometriä varsin rivakkaan tahtiin, fiilis alkoi loppuvaiheesta olla tuskastunut. Ammunnoissa mieliala taas kohosi huippuunsa, kun kyseessä olivat eittämättä intin tähän mennessä hienoimmat treenit. Seuraavaksi oheiskoulutuksessa oli taisteluvarustuksen pukemista ja riisumista aikamääreiden tahdittamana ja välillä pienen motivaatiojuoksun säestämänä. Sen aikana alkoi taas vähän tympiä, ja paluumatkalla tympi vielä vähän enemmän, kun hartiat alkoivat huutaa hoosiannaa.
Kun sitten kasarmilla varustuksen sai kevennettyä poolopaitaan asti, ja vuorossa oli leppoisa asehuolto, homma alkoi taas maistua paremmalta. Alkuillasta marssimme ilman sen kummempia varusteita seuraamaan taistelunäytöstä lämpimästi pukeutuneina, ja siinä sivussa ehdimme syödä rauhassa maastopäivällisenkin. Vatsa täytenä ja noukkarien* lämmittämien sormien kanssa mieli oli taas hyvä. Näytöksen kestäessä ja kuulosuojainten puristaessa muodossa seisoskelu alkoi taas vähän tympiä, mutta kasarmilla puolestaan ansaittu vapaa-aika ja leppoisa meininki sai suupielet uudelleen hymyyn.
Tällaista se vaan armeijassa on: saman päivän aikana ehtii olla moneen kertaan sekä tympiintynyt että tyytyväinen. Oleellista on se, että jaksaa vaan vetää mahdollisimman peruslukemilla ne ikävät hetket, vaikka sitten vähän hammasta purren, niin seuraavassa hetkessä odottaa taas hyvä fiilis. Ja se hyvä mieli voi joskus syntyä ihan pienistäkin asioista: maastoruokailun jälkkärinä oleva taistelusuklaapatukka saattaa hyvinkin riittää.
*vempata = "terveydellisistä syistä vapautuksia saanut varusmies" (www.mil.fi)
*jäpittäminen = Tuvasta lähdettäessä viimeinen minuutti istutaan taistelujakkaralla ryhdikkäästi, kantapäät yhdessä, kädet nyrkissä polvien päällä, käsivarret suorana, selkä suorassa, katse katonrajassa, naamat näkkärillä ja suut supussa.
*noukkarit = no can do -hanskat, eli nahkarukkaset villavuorella mallia SA-INT. Lämpimät, mutta kömpelöt, joten näitä ei voi läheskään aina edes käyttää.
9. helmikuuta 2010
Kranaatinheittoa ja odottelua
Kolmen leiriyön ja kahden kotiyön jälkeen koitti taas paluu kasarmiarkeen. Siisti, taistelujakkaran kokoinen pinkka taiteiltiin päiväpeitteestä kello 21, pinkka- ja punkkatarkastus oli kello 21.15, sen jälkeen iltatoimet ja sitten yksikössä hiljaisuus kello 21.45. Herätys aamulla kello 5.45, ohjatut aamutoimet ja melkein viikon tauon jälkeen muonituskeskukseen syömään aamiaista.
Aamupalan jälkeen lähdettiin kiireellä ampumaradalle, jossa piti olla jo 7.30. Taas kerran kiire oli kuitenkin vain odottamaan; ampumaan päästiin jostain syystä vasta 9.30. Ammuimme harjoitusmielessä ampumataitotestin, jossa käytetään myös kääntyviä, vain 3 tai 5 sekuntia esillä olevia maalitauluja. Kummasti tuli hommaan lisää haastetta, kun kellokin oli ensi kertaa mukana. Oma tulokseni oli 7 osumaa 12:sta eli välttävä, mutta kolme osumaa oli niin lähellä taulun laskettavaa aluetta, että ehkä se tulos siitä ensi kerralla paranee.
Maanantaina iltapäivästä oli sitten P2b-kokeena tunnetun persoonallisuustestin vuoro. Se olikin melkoisen puuduttava tehtävä: vastattavia, toinen toistaan oudompia väittämiä oli yli 500. Nämäkin tulokset sitten vaikuttavat parin viikon päästä tehtäviin koulutusvalintoihin.
Tämän viidennen inttiviikon aiheena noin ylipäätään ovat taisteluammunnat. Sama setti ilmeisesti pidetään monessa paikassa leirin muodossa, mutta meillä ollaan mukavasti yöt kasarmilla. Kummasti sitä jaksaa paremmin touhuta täydessä varustuksessa ja toisaalta seisoskella talvikelissä, kun tietää pääsevänsä illaksi sisään LVI-olosuhteisiin. Koko viikon lounaat ja päivälliset syödään kylläkin pakista ulkosalla. Mikäs siinä noin muuten, mitä nyt annoskoot tahtovat kentällä syödessä jäädä turhan pieniksi.
Joukkueemme koulutusaihe tänään tiistaina oli käsikranaatti. Alkuun heitettiin vielä heittoharjoitus, sitten heitettiin räjähtävä harjoituskranaatti ja lopuksi kova sirpalekäsikranaatti. Ennakkoon kuvitelin, että käsikranaatin heittäminen olisi jännittänyt enemmänkin kuin ensimmäiset ammunnat aikanaan, mutta homma oli sen verran selvää ja olosuhteet niin turvallisia, ettei homma loppujen lopuksi erityisemmin jännittänyt. Itse heitto tehtiin mäen päällä olevasta poterosta alamäkeen, ja ennen suoritusten alkamista jokainen harjoitteli myös heitonjohtajan käskyjen mukaisen toiminnan mahdollisessa vaaratilanteessa. Käytännössä tämä tarkoitti lyhyeksi jääneen heiton tapauksessa heittäytymistä poteron pohjalle suojaan, ja jalkoihinputoamisen tapauksessa nopeaa poterosta pois ponnistamista ja alamäen kierimistä.
Iltapäivällä aloitettiin ensi viikon valaan valmistautuminen pienillä sulkeisilla, jotka käytännössä olivat laulutreenit. Erästä valatilaisuuden virttä treenattiin SA-INT meiningillä toistamalla, toistamalla ja vielä kerran toistamalla. Alkuun kaikille outo virsi kuulosti varsin kauhealta, mutta parinkymmenen kerran jälkeen mölinän sentään tunnisti jo lauluksi...
Vaan nytpä suihkuun, sitten pinkkaa tekemään ja reilun tunnin päästä nukkumaan. Huomenna luvassa suojelukoulutusta eli mm. kaasunaamarin käyttöä.
Aamupalan jälkeen lähdettiin kiireellä ampumaradalle, jossa piti olla jo 7.30. Taas kerran kiire oli kuitenkin vain odottamaan; ampumaan päästiin jostain syystä vasta 9.30. Ammuimme harjoitusmielessä ampumataitotestin, jossa käytetään myös kääntyviä, vain 3 tai 5 sekuntia esillä olevia maalitauluja. Kummasti tuli hommaan lisää haastetta, kun kellokin oli ensi kertaa mukana. Oma tulokseni oli 7 osumaa 12:sta eli välttävä, mutta kolme osumaa oli niin lähellä taulun laskettavaa aluetta, että ehkä se tulos siitä ensi kerralla paranee.
Maanantaina iltapäivästä oli sitten P2b-kokeena tunnetun persoonallisuustestin vuoro. Se olikin melkoisen puuduttava tehtävä: vastattavia, toinen toistaan oudompia väittämiä oli yli 500. Nämäkin tulokset sitten vaikuttavat parin viikon päästä tehtäviin koulutusvalintoihin.
Tämän viidennen inttiviikon aiheena noin ylipäätään ovat taisteluammunnat. Sama setti ilmeisesti pidetään monessa paikassa leirin muodossa, mutta meillä ollaan mukavasti yöt kasarmilla. Kummasti sitä jaksaa paremmin touhuta täydessä varustuksessa ja toisaalta seisoskella talvikelissä, kun tietää pääsevänsä illaksi sisään LVI-olosuhteisiin. Koko viikon lounaat ja päivälliset syödään kylläkin pakista ulkosalla. Mikäs siinä noin muuten, mitä nyt annoskoot tahtovat kentällä syödessä jäädä turhan pieniksi.
Joukkueemme koulutusaihe tänään tiistaina oli käsikranaatti. Alkuun heitettiin vielä heittoharjoitus, sitten heitettiin räjähtävä harjoituskranaatti ja lopuksi kova sirpalekäsikranaatti. Ennakkoon kuvitelin, että käsikranaatin heittäminen olisi jännittänyt enemmänkin kuin ensimmäiset ammunnat aikanaan, mutta homma oli sen verran selvää ja olosuhteet niin turvallisia, ettei homma loppujen lopuksi erityisemmin jännittänyt. Itse heitto tehtiin mäen päällä olevasta poterosta alamäkeen, ja ennen suoritusten alkamista jokainen harjoitteli myös heitonjohtajan käskyjen mukaisen toiminnan mahdollisessa vaaratilanteessa. Käytännössä tämä tarkoitti lyhyeksi jääneen heiton tapauksessa heittäytymistä poteron pohjalle suojaan, ja jalkoihinputoamisen tapauksessa nopeaa poterosta pois ponnistamista ja alamäen kierimistä.
Iltapäivällä aloitettiin ensi viikon valaan valmistautuminen pienillä sulkeisilla, jotka käytännössä olivat laulutreenit. Erästä valatilaisuuden virttä treenattiin SA-INT meiningillä toistamalla, toistamalla ja vielä kerran toistamalla. Alkuun kaikille outo virsi kuulosti varsin kauhealta, mutta parinkymmenen kerran jälkeen mölinän sentään tunnisti jo lauluksi...
Vaan nytpä suihkuun, sitten pinkkaa tekemään ja reilun tunnin päästä nukkumaan. Huomenna luvassa suojelukoulutusta eli mm. kaasunaamarin käyttöä.
6. helmikuuta 2010
Pitkähkö pikakelaus Syndalenin leiristä
Lukija - zento-lebó-zento!
No niin, kuukausi on kuljettu armeijan vihreissä, ja peruskoulutuskausikin on jo puolivälissä. Eilen päättyi P-kauden ensimmäinen ja samalla viimeinen leiri. Säät onneksi suosivat, vähätuulinen pikkupakkanen oli majohajoon verrattuna suorastaan mukavan tuntuista. Nyt kun leiristä on mäkkärin, saunan ja 11-tuntisten yöunien avulla toivuttu, onkin aika kelata kulunut viikko pikakelauksella läpi.
Maanantai - leppoisa ampumaratapäivä
Maanantaipäivä kului vielä Santahaminassa. Merkillepantavaa oli, että joukkueemme meno ja meininki oli koko päivän poikkeuksellisen hyväntuulista. Hymynpilkettä näkyi normaalia enemmän niin alokkaiden, alikessujen kuin vänrikinkin naamalla, jutustelu oli normaaliakin leppoisampaa ja jopa kehujakin kuultiin. Johtuiko sitten siitä, että kaikki halusivat alitajuisesti nauttia täysillä viikon ainoasta Santiksessa vietettävästä ja verrattain helposta päivästä, mene ja tiedä.
Maanantain ohjelmassa oli taas vaihteeksi kouluammuntoja. Ampumaradalle marssittiin heti aamiaisen jälkeen siten, että olimme ampumavalmiina juuri auringon noustessa. Alkuun ammuttiin taas vaihteeksi kymmenen laukausta makuulta (150 metrin etäisyys) kahteen kertaan. Sen jälkeen vuorossa oli pysty-polvi -yhdistelmä, jossa ammuttiin viisi kertaa kaksi laukausta siten, että ensimmäinen laukaus ammutaan seisaaltaan ja toinen polvelta (50 metrin etäisyydeltä). Yllätin itseni ampumalla pysty-polvesta kiitettävän, 92/100, vaikka periaatteessa paljon helpommasta makuuammunnasta olen toistaiseksi onnistunut laukomaan vain tyydyttävät 84 pojoa.
Iltapäivästä tutustuttiin muun muassa paseihin ja treenattiin niihin nousemista ja niistä laskeutumista. Pakkasimme myös teltat sun muut joukkuekohtaiset rensselit valmiiksi leiriä varten.
Tiistai - autokommelluksia, ensiapua ja suksensiteitä
Tiistaiaamuna meidät käskettiin heti herätyksen jälkeen ulkovaatteet päällä kasarmin tykkihalliin. Jopa punkkien tekemisen sai jättää kesken, sillä pakatut ahkiot ja isot reput täytyi jostain syystä saada rasin kyytiin välttämättä jo kuudelta, vaikka kyseinen kuormuri lähti liikkeelle vasta kahdeksan jälkeen. Vaan mikäs siinä, jäipähän sitten aamiaisen jälkeen vähän luppoaikaa, joka kyllä osin hupeni viimeisiin pakkauksiin, taisteluvarustuksen pukemiseen ja punkkien särmäämiseen.
Joukkueemme oli määrä reissata Syndaleniin bussikyydillä, mutta lopulta ensimmäisenä lähteneeseen bussiin mahtui vain noin puolet joukkueesta. Seuraava bussi olisi lähtenyt tunnin päästä, mutta siinä ajassa meidät ehdittiin jo ripotella eri ajoneuvoihin, kenet pasin lattialle, kenet luutnantin maasturiin. Itse reissasin Hankoniemelle kuorma-auton apukuskina, mikä oli ihan hyvä nakki kuljetuskomppaniaan halajavalle.
Kun joukkueemme oli lopulta kokonaisuudessaan päässyt perille, alkoikin olla lounasaika. Hetken odottelun jälkeen ruokia kuljettanut paku ilmeistyi näkyviin, mutta tien sijasta Transportterin nokka löytyikin lumisesta ojasta. Monelle taisi tulla mieleen edellisviikon B-ajolupakurssi, jonka pitäjä moneen kertaan jaksoi meille alokkaille vaahdota, miten se talvi voi aina tulla yllätyksenä, ja kuinka silloin ei tajuta tiputtaa vauhtia riittävästi. No, sattuuhan sitä näköjään kantahenkilökunnallekin... Porukan naamat pysyivät kuitenkin hyvin näkkärillä, paku saatiin työnnettyä pois ojasta ja syömäänkin lopulta päästiin.
Lounaan jälkeen kävimme ampumaradalla pystyttämässä toiselle joukkueelle tauluja ja tamppaamassa lunta, ja sitten siirryimmekin reippaasti joukkosidontapaikalle ensiapuharjoitteluun. Tajuttoman potilaan kohtaaminen ja painesiteen tekeminen olivat toki palokunnasta tuttuja juttuja, joskin nyt oli ensimmäinen kerta, kun potilaan kohtaamiseen kuuluivat myös rynnäkkökiväärin ja taisteluliivien riisuminen.
EA-koulutuksen jälkeen vaihdettiin paikkaa ja siirryttiin seuraavaan koulutusaiheeseen. Vuorossa oli ensi tuttavuus armeijan suksiin. Jokunen tovihan siinä vierähti, että kaksi joukkueellista alokkaita oli saanut taiteiltua ne äkkiseltään yllättävän vaikeaselkoiset, talvisaappaisiin sopivat siteet kiinni suksiin, mutta lopulta päästiin kuin päästiinkin ottamaan vähän tuntumaa erilaisiin perushiihtotekniikoihin. Päivällinen hotkittiin tiukkojen aikamääreiden säestämänä, ja heti perään hypättiinkin paseihin ja hurautettiin telttautumispaikalle.
Kun puolijoukkueteltta oli lopulta pystyssä, kamiina lämpimänä, iltapala syöty ja aseet huollettu, kellokin alkoi näyttää jo kahta yöllä. Uni tuli nopeasti, ja meikäläisellä kävi sikäli hyvä tuuri, että lähivartiovuoroni oli ja meni jo ennen kuin ehdimme nukkumaan. Näin ollen sain käyttää kaikki vajaat neljä tuntia kokonaisuudessaan nukkumiseen.
Keskiviikko - hiihtoa, tetsausta ja telttarallia
Herätys oli 5.45, minkä jälkeen teltat purettiin ja kamat kiikutettiin rasiin kovan tohinan säestämänä. Aikamääreessä ei siltikään ihan pysytty, mistä seurasi taas vaihteeksi kova kiire ruokailussa. Kello seitsemältä olimme kuitenkin muodossa siellä missä pitikin, kuka enemmän, kuka vähän vähemmän aamiaista syöneenä.
Aamupäivä vierähtikin sitten hiihdon merkeissä. Aluksi ja lopuksi etenimme kahden joukkueen vahvuudella yhdessä jonossa kilometrin-pari, ja väliajan treenasimme yhden joukkueen vahvuudella esimerkiksi mäenlaskuja ja -nousuja sekä kiersimme muutaman kilometrin vaihtelevamaastoisen lenkin. Olen kyllä siviilimaailmassa jonkin verran murtsikkaa hiihdellyt, mutta tällä kertaa mentiin koneella tehtyjen latujen sijasta ihan metsämaastossa ja oudoilla suksilla, joten löysin itseni lumihangesta kerran jos toisenkin aamupäivän aikana. Vaan sehän ei menoa haitannut!
Ehkä mieleenpainuvin vaihe kirjaimellisessa murtomaahiihtoharjoittelussa oli sen mäennousutreeni. En liioittele, jos sanon, että mäennyppylän kaltevuuskulma oli varmasti ainakin 60 asteen luokkaa. Ensimmäiset tuntemukset mäkeä lähestyttäessä olivat, että kyseessä on varmaan kouluttajan huono vitsi. Mutta niin vaan hiihtoharjoittelua vetänyt herra yliluutnantti sanoi, että pois ei lähdetä, ennen kuin kaikki ovat nousseet mäen sukset jalassa ylös. No siinähän sitten mentiin hissukseen tamppaamalla ehkä noin kymmenmetrinen nousu ylös, ja lopulta oltiin kuin oltiinkin mäen päällä. Aamupäivä kului kaiken kaikkiaan nopsasti ja ihan mukavissa merkeissä, näin jopa monen hiihtoa vieroksuneenkin mielestä. Itsekin uskallan sanoa hiihtotaitojeni jonkin verran parantuneen tuon aamun mittaan.
Kun päästiin takaisin lähtöruutuun, energia alkoi olla jo vähissä. Taskusta löytyi aamiaiselta jäänyt yksittäispakattu Tazza-kaakaojuomatiiviste, jonka imaisu piristi kummasti. Tuokin on muuten eräs uusi asia, joka tuli leirillä opittua: kaakaojuomatiiviste ei ole ollenkaan pöllömmän makuista ihan sellaisenaan ilman lantrinkeja, ja varsinkin tuommoiseksi energiaevääksi se sopii oikein mainiosti!
Lounaan jälkeen olikin sitten tetsauksen vuoro. Vaihdoimme paikkaa pasikyydillä ja aloimme harjoitella niin taistelijan, taistelijaparin kuin ryhmänkin liikkumista taistelutilanteessa. Avojonoa, avoriviä, niihin liittyviä käsimerkkejä sun muita toimintoja, hetken tauko ja sitten hiipimistä, ryömimistä, konttaamista ja syöksymistä. Aamun hiihdon aikana lumihangessa oli tullut käväistyä pari kertaa, mutta viimeistään nyt iltapäivällä Syndalenin paksu valkoinen lumipeite tuli jokaiselle varmasti tutuksi. Jos kohta meillä talven alokkailla on kesän saapumiseriä pehmeämmät olosuhteet syöksyä, ryömiä ja kontata, niin vastaavasti parasta mahdollista vauhtia eteneminen lumihangessa kahlaten on kyllä huomattavasti kesäkeliä raskaampaa, eikä syöksymistoistojen jälkeen lunta täynnä olevat hanskatkaan niin kovin lämpimiä ole...
Päivällisen jälkeen alkoi olla telttojen pystyttämisen vuoro. Joukkueemme kouluttaja, herra vänrikki ei ollut oikein tyytyväinen aamuiseen "löntystelyymme" teltan kasauksessa, joten siinähän sitten oli seuraava harjoitusaihe selvillä. Teltat pystyyn, aikaa 30 minuuttia. No sitten vaan ahkiot ja reput telttapaikalle, lumet pois, teltta pystyyn, kamiina ja myrskylyhty sisälle, naamioverkot päälle ja taisteluvarustus särmiin riveihin oviaukon molemmin puolin. Meidän ryhmämme ehti aikamääreessä lähes valmiiksi, kaksi muuta ryhmää jäivät aikamääreestä hieman enemmän. Seuraavaksi vänrikin suusta kajahti, kuten odotettua, käsky "ajoon", mikä tarkoittaa siis teltan purkua. Siinähän sitten tehtiin äskeiset toiminnot päinvastaisessa järjestyksessä, ja tällä kertaa oli meidän vuoro olla hitain ryhmä.
Kun joukkueen kolme ryhmää olivat taas reppuineen ja ahkioineen lähtöruudussa, tuli uusi käsky pystyttää teltat. Aikaa 25 minuuttia. Suunnilleen valmiiksi taas ehdittiin, ja seuraava komento oli odotetusti "ajoon". Ja ei kun lähtöruutuun ja sen jälkeen teltat kolmannen kerran pystyyn. Aikaa annettiin 20 minuuttia. Tämän jälkeen teltta saikin jäädä pystyyn, ja loppuilta sujuikin rauhallisesti polttopuita pilkkoen, välillä iltapalaa syöden ja päivällä lumeen kerran jos toisenkin dipanneita aseita putsaten. Nukkumaankin päästiin jo puolen yön kieppeillä.
Torstai - panssarintorjuntaa ja poteroita
Oma lähivartiovuoroni oli viidestä puoli kuuteen, joten sen jälkeen oli sopivasti aikaa laittaa rauhassa omat kamat lähtökuntoon, ennen kuin ajoon-käsky herätyksen jälkeen kajahti. Jotenkin kummasti aamiaisen kanssa oli taas kiire, mutta muutoin aamupäivä sujui rauhallisesti koulutuksen parissa. Harjoittelimme telamiinojen kaivamista, käsikranaattien heittoa ja kevyen kertasingon ampuma- ja kuljetuskuntoon laittoa. Kaikki koulutettiin armeijamaisen kaavan mukaan perusteellisesti aluksi mallisuoritus näyttäen, sitten ohjatusti vaiheittaisella suorituksella ja lopuksi muutamalla toistolla. Onhan tuo kieltämättä hetkittäisestä puuduttavuudestaan huolimatta oppijaystävällinen ja tehokas tapa; olisipa vaan meikäläiselläkin yhtä paljon aikaa käytettävissä VPK:n junnuja kouluttaessani...
Lounaan ja pasikyydin jälkeen löysimme itsemme taas uudelta suoja-asemapaikalta. Iltapäivän aiheena oli tuliasemien tekeminen, eli käytännössä seisomapoteroiden kaivaminen. Onneksi kaivupaikalla oli ennen meitä käynyt jo pari muuta joukkuetta tämän leirin aikana, ja varmasti ajan mittaan lukematon määrä muita kaivajia, joten hiekkamaa oli varsin helppoa kaivettavaa. Parin tunnin kaivamisen jälkeen minä ja taistelijaparini, kumpikin pituudeltaan noin 190 senttiä, pystyimme seisomaan piilossa paripoterossamme. Seuraavaksi tosin kului vielä tovi jos toinenkin siihen, että kuskasimme ja linkosimme naamiointilunta kenttälapiolla hiekan päälle. Valmista tuli kuitenkin ihan ajoissa, ja päivällinen maistui kaivu-urakan jälkeen erityisen hyvältä.
Illalla harjoittelimme sitten liikkumista suoja-aseman ja tuliasemien välillä, ja kaikennäköisiä hälytys ja vartiokäytäntöjä. Yöpuulle pyrittiin siirtymään aika aikaisin, koska vartiovuoroja oli nyt aiempaa enemmän. Oli etuvartiota (poterossa kökkimistä), kiertovartiota ja normaalia "kipinähommaa" eli lähivartiota. Itselläni kävi taas tuuri vuorojen kanssa, koska kiertovartio ehti lipsahtaa ohi ennen kuin olimme edes ehtineet kokonaan telttautua, ja poteronakkia ei sattunut meikäläisen kohdalle ollenkaan. Lähivartiovuoro kyllä oli, tällä kertaa tunnin mittaisena, kello 4.30 - 5.30. Sen päätteeksi olikin sitten aamuisessa lumisateessa pakko lähteä koeajamaan makki-pakkia. Kokemus sekin. Jos ei ole tuttu keksintö, niin google varmaan osaa auttaa...
Perjantai - paukkupanoksia, pasikyytiä ja putsaamista
Yöllisten hälytysten puuttuminen oli miltei pettymys, koska olimme niihin henkisesti valmistautuneet. Ainoa hälytys tuli kuitenkin vasta aamuherätyksenä, vähän sen jälkeen kun olin tullut lähivartiovuorostani jo lumipukuunkin pukeutuneena ottamaan viimeisiä torkkuja. Laukausten kuuluessa pääsin siis erittäin nopeasti ulos teltasta, otin lusun, tetsarin, kypärän ja tietenkin aseen kantoon ja juoksin poteroon.
Aamupäivällä harjoiteltiin sitten puolustustouhuja paukkupatruunoiden kera, eli juostiin suoja-aseman ja tuliasemien väliä ja harjoiteltiin mm. yhdenaikaista tulenavausta. Koska näitä juttuja harjoitellaan enemmän ensi viikolla, ja tarkoituksena oli vasta antaa hivenen kuvaa toiminnasta, harjoitus ei loppupeleissä kovin kauaa kestänyt. Seuraavaksi päästiinkin purkamaan telttoja ja täyttämään poteroita. Puhtia antoi viikon takaisen majohajon tavoin tieto koko ajan lähestyvästä kotiinpääsystä.
Lounaalle mentiin taas kerran pasikyydillä, ja kuten jo totuttua, syömisen kanssa tuli taas niin kiire, että kieli paloi, mutta ehtipähän makaroni-nakkisörsselin juuri ja juuri syödä. Lounaalta taskuun jäänyttä "taistelusuklaapatukkaa" (aka Fazerin Sininen) ehtikin sitten mutustella pasissa, jolla reissasimme takaisin Santahaminaan. Noin parin tunnin pasimatkalla puheensorinaa kuului oikeastaan vain kuskin tauon aikana ja Santiksen porttien lähestyessä. Muutoin kuului lähinnä pasin hurinaa: osa yritti tietoisesti torkkua, ja ne jotka eivät edes yrittäneet, torkkuivat siitäkin huolimatta. Kerrankin oli jäykästä luotisuojaliivistä hyötyä: se esti retkahtelut, ja leuka kaulukseen nojaten sai pasin oloissa ihan menettelevän torkkuasennon.
Kun hyppäsimme pasista ulos kasarmin edustalla, tunne muistutti yllättävän paljon kotiin saapumista. Useamman kanssa tuli todettua, että leirin jälkeen osaa kummasti arvostaa kasarmielämän helppoutta ja mukavuutta kaikista pinkoista, punkista, jäpittämisistä ja muista kommervenkeista huolimatta. Siihen ainoaan oikeaan kotiin pääsyä piti kuitenkin vielä odotella useampi tunti, sillä aikaa kului taisteluvälineiden, joukkuekohtaisen kaluston sekä henkilökohtaisen huollon parissa. Lopuksi piti vielä laittaa tupa ja kaapit teksikuntoon. Tuo koko komppanian tupa-, kaappi- ja siisteystarkastus oli onneksi kuitenkin edellisviikkoja ylimalkaisempi ja samalla nopeampi, ja viimein puoli kahdeksan aikaan oli aika siirtyä ansaittua viikonloppuvapaata viettämään.
No niin, kuukausi on kuljettu armeijan vihreissä, ja peruskoulutuskausikin on jo puolivälissä. Eilen päättyi P-kauden ensimmäinen ja samalla viimeinen leiri. Säät onneksi suosivat, vähätuulinen pikkupakkanen oli majohajoon verrattuna suorastaan mukavan tuntuista. Nyt kun leiristä on mäkkärin, saunan ja 11-tuntisten yöunien avulla toivuttu, onkin aika kelata kulunut viikko pikakelauksella läpi.
Maanantai - leppoisa ampumaratapäivä
Maanantaipäivä kului vielä Santahaminassa. Merkillepantavaa oli, että joukkueemme meno ja meininki oli koko päivän poikkeuksellisen hyväntuulista. Hymynpilkettä näkyi normaalia enemmän niin alokkaiden, alikessujen kuin vänrikinkin naamalla, jutustelu oli normaaliakin leppoisampaa ja jopa kehujakin kuultiin. Johtuiko sitten siitä, että kaikki halusivat alitajuisesti nauttia täysillä viikon ainoasta Santiksessa vietettävästä ja verrattain helposta päivästä, mene ja tiedä.
Maanantain ohjelmassa oli taas vaihteeksi kouluammuntoja. Ampumaradalle marssittiin heti aamiaisen jälkeen siten, että olimme ampumavalmiina juuri auringon noustessa. Alkuun ammuttiin taas vaihteeksi kymmenen laukausta makuulta (150 metrin etäisyys) kahteen kertaan. Sen jälkeen vuorossa oli pysty-polvi -yhdistelmä, jossa ammuttiin viisi kertaa kaksi laukausta siten, että ensimmäinen laukaus ammutaan seisaaltaan ja toinen polvelta (50 metrin etäisyydeltä). Yllätin itseni ampumalla pysty-polvesta kiitettävän, 92/100, vaikka periaatteessa paljon helpommasta makuuammunnasta olen toistaiseksi onnistunut laukomaan vain tyydyttävät 84 pojoa.
Iltapäivästä tutustuttiin muun muassa paseihin ja treenattiin niihin nousemista ja niistä laskeutumista. Pakkasimme myös teltat sun muut joukkuekohtaiset rensselit valmiiksi leiriä varten.
Tiistai - autokommelluksia, ensiapua ja suksensiteitä
Tiistaiaamuna meidät käskettiin heti herätyksen jälkeen ulkovaatteet päällä kasarmin tykkihalliin. Jopa punkkien tekemisen sai jättää kesken, sillä pakatut ahkiot ja isot reput täytyi jostain syystä saada rasin kyytiin välttämättä jo kuudelta, vaikka kyseinen kuormuri lähti liikkeelle vasta kahdeksan jälkeen. Vaan mikäs siinä, jäipähän sitten aamiaisen jälkeen vähän luppoaikaa, joka kyllä osin hupeni viimeisiin pakkauksiin, taisteluvarustuksen pukemiseen ja punkkien särmäämiseen.
Joukkueemme oli määrä reissata Syndaleniin bussikyydillä, mutta lopulta ensimmäisenä lähteneeseen bussiin mahtui vain noin puolet joukkueesta. Seuraava bussi olisi lähtenyt tunnin päästä, mutta siinä ajassa meidät ehdittiin jo ripotella eri ajoneuvoihin, kenet pasin lattialle, kenet luutnantin maasturiin. Itse reissasin Hankoniemelle kuorma-auton apukuskina, mikä oli ihan hyvä nakki kuljetuskomppaniaan halajavalle.
Kun joukkueemme oli lopulta kokonaisuudessaan päässyt perille, alkoikin olla lounasaika. Hetken odottelun jälkeen ruokia kuljettanut paku ilmeistyi näkyviin, mutta tien sijasta Transportterin nokka löytyikin lumisesta ojasta. Monelle taisi tulla mieleen edellisviikon B-ajolupakurssi, jonka pitäjä moneen kertaan jaksoi meille alokkaille vaahdota, miten se talvi voi aina tulla yllätyksenä, ja kuinka silloin ei tajuta tiputtaa vauhtia riittävästi. No, sattuuhan sitä näköjään kantahenkilökunnallekin... Porukan naamat pysyivät kuitenkin hyvin näkkärillä, paku saatiin työnnettyä pois ojasta ja syömäänkin lopulta päästiin.
Lounaan jälkeen kävimme ampumaradalla pystyttämässä toiselle joukkueelle tauluja ja tamppaamassa lunta, ja sitten siirryimmekin reippaasti joukkosidontapaikalle ensiapuharjoitteluun. Tajuttoman potilaan kohtaaminen ja painesiteen tekeminen olivat toki palokunnasta tuttuja juttuja, joskin nyt oli ensimmäinen kerta, kun potilaan kohtaamiseen kuuluivat myös rynnäkkökiväärin ja taisteluliivien riisuminen.
EA-koulutuksen jälkeen vaihdettiin paikkaa ja siirryttiin seuraavaan koulutusaiheeseen. Vuorossa oli ensi tuttavuus armeijan suksiin. Jokunen tovihan siinä vierähti, että kaksi joukkueellista alokkaita oli saanut taiteiltua ne äkkiseltään yllättävän vaikeaselkoiset, talvisaappaisiin sopivat siteet kiinni suksiin, mutta lopulta päästiin kuin päästiinkin ottamaan vähän tuntumaa erilaisiin perushiihtotekniikoihin. Päivällinen hotkittiin tiukkojen aikamääreiden säestämänä, ja heti perään hypättiinkin paseihin ja hurautettiin telttautumispaikalle.
Kun puolijoukkueteltta oli lopulta pystyssä, kamiina lämpimänä, iltapala syöty ja aseet huollettu, kellokin alkoi näyttää jo kahta yöllä. Uni tuli nopeasti, ja meikäläisellä kävi sikäli hyvä tuuri, että lähivartiovuoroni oli ja meni jo ennen kuin ehdimme nukkumaan. Näin ollen sain käyttää kaikki vajaat neljä tuntia kokonaisuudessaan nukkumiseen.
Keskiviikko - hiihtoa, tetsausta ja telttarallia
Herätys oli 5.45, minkä jälkeen teltat purettiin ja kamat kiikutettiin rasiin kovan tohinan säestämänä. Aikamääreessä ei siltikään ihan pysytty, mistä seurasi taas vaihteeksi kova kiire ruokailussa. Kello seitsemältä olimme kuitenkin muodossa siellä missä pitikin, kuka enemmän, kuka vähän vähemmän aamiaista syöneenä.
Aamupäivä vierähtikin sitten hiihdon merkeissä. Aluksi ja lopuksi etenimme kahden joukkueen vahvuudella yhdessä jonossa kilometrin-pari, ja väliajan treenasimme yhden joukkueen vahvuudella esimerkiksi mäenlaskuja ja -nousuja sekä kiersimme muutaman kilometrin vaihtelevamaastoisen lenkin. Olen kyllä siviilimaailmassa jonkin verran murtsikkaa hiihdellyt, mutta tällä kertaa mentiin koneella tehtyjen latujen sijasta ihan metsämaastossa ja oudoilla suksilla, joten löysin itseni lumihangesta kerran jos toisenkin aamupäivän aikana. Vaan sehän ei menoa haitannut!
Ehkä mieleenpainuvin vaihe kirjaimellisessa murtomaahiihtoharjoittelussa oli sen mäennousutreeni. En liioittele, jos sanon, että mäennyppylän kaltevuuskulma oli varmasti ainakin 60 asteen luokkaa. Ensimmäiset tuntemukset mäkeä lähestyttäessä olivat, että kyseessä on varmaan kouluttajan huono vitsi. Mutta niin vaan hiihtoharjoittelua vetänyt herra yliluutnantti sanoi, että pois ei lähdetä, ennen kuin kaikki ovat nousseet mäen sukset jalassa ylös. No siinähän sitten mentiin hissukseen tamppaamalla ehkä noin kymmenmetrinen nousu ylös, ja lopulta oltiin kuin oltiinkin mäen päällä. Aamupäivä kului kaiken kaikkiaan nopsasti ja ihan mukavissa merkeissä, näin jopa monen hiihtoa vieroksuneenkin mielestä. Itsekin uskallan sanoa hiihtotaitojeni jonkin verran parantuneen tuon aamun mittaan.
Kun päästiin takaisin lähtöruutuun, energia alkoi olla jo vähissä. Taskusta löytyi aamiaiselta jäänyt yksittäispakattu Tazza-kaakaojuomatiiviste, jonka imaisu piristi kummasti. Tuokin on muuten eräs uusi asia, joka tuli leirillä opittua: kaakaojuomatiiviste ei ole ollenkaan pöllömmän makuista ihan sellaisenaan ilman lantrinkeja, ja varsinkin tuommoiseksi energiaevääksi se sopii oikein mainiosti!
Lounaan jälkeen olikin sitten tetsauksen vuoro. Vaihdoimme paikkaa pasikyydillä ja aloimme harjoitella niin taistelijan, taistelijaparin kuin ryhmänkin liikkumista taistelutilanteessa. Avojonoa, avoriviä, niihin liittyviä käsimerkkejä sun muita toimintoja, hetken tauko ja sitten hiipimistä, ryömimistä, konttaamista ja syöksymistä. Aamun hiihdon aikana lumihangessa oli tullut käväistyä pari kertaa, mutta viimeistään nyt iltapäivällä Syndalenin paksu valkoinen lumipeite tuli jokaiselle varmasti tutuksi. Jos kohta meillä talven alokkailla on kesän saapumiseriä pehmeämmät olosuhteet syöksyä, ryömiä ja kontata, niin vastaavasti parasta mahdollista vauhtia eteneminen lumihangessa kahlaten on kyllä huomattavasti kesäkeliä raskaampaa, eikä syöksymistoistojen jälkeen lunta täynnä olevat hanskatkaan niin kovin lämpimiä ole...
Päivällisen jälkeen alkoi olla telttojen pystyttämisen vuoro. Joukkueemme kouluttaja, herra vänrikki ei ollut oikein tyytyväinen aamuiseen "löntystelyymme" teltan kasauksessa, joten siinähän sitten oli seuraava harjoitusaihe selvillä. Teltat pystyyn, aikaa 30 minuuttia. No sitten vaan ahkiot ja reput telttapaikalle, lumet pois, teltta pystyyn, kamiina ja myrskylyhty sisälle, naamioverkot päälle ja taisteluvarustus särmiin riveihin oviaukon molemmin puolin. Meidän ryhmämme ehti aikamääreessä lähes valmiiksi, kaksi muuta ryhmää jäivät aikamääreestä hieman enemmän. Seuraavaksi vänrikin suusta kajahti, kuten odotettua, käsky "ajoon", mikä tarkoittaa siis teltan purkua. Siinähän sitten tehtiin äskeiset toiminnot päinvastaisessa järjestyksessä, ja tällä kertaa oli meidän vuoro olla hitain ryhmä.
Kun joukkueen kolme ryhmää olivat taas reppuineen ja ahkioineen lähtöruudussa, tuli uusi käsky pystyttää teltat. Aikaa 25 minuuttia. Suunnilleen valmiiksi taas ehdittiin, ja seuraava komento oli odotetusti "ajoon". Ja ei kun lähtöruutuun ja sen jälkeen teltat kolmannen kerran pystyyn. Aikaa annettiin 20 minuuttia. Tämän jälkeen teltta saikin jäädä pystyyn, ja loppuilta sujuikin rauhallisesti polttopuita pilkkoen, välillä iltapalaa syöden ja päivällä lumeen kerran jos toisenkin dipanneita aseita putsaten. Nukkumaankin päästiin jo puolen yön kieppeillä.
Torstai - panssarintorjuntaa ja poteroita
Oma lähivartiovuoroni oli viidestä puoli kuuteen, joten sen jälkeen oli sopivasti aikaa laittaa rauhassa omat kamat lähtökuntoon, ennen kuin ajoon-käsky herätyksen jälkeen kajahti. Jotenkin kummasti aamiaisen kanssa oli taas kiire, mutta muutoin aamupäivä sujui rauhallisesti koulutuksen parissa. Harjoittelimme telamiinojen kaivamista, käsikranaattien heittoa ja kevyen kertasingon ampuma- ja kuljetuskuntoon laittoa. Kaikki koulutettiin armeijamaisen kaavan mukaan perusteellisesti aluksi mallisuoritus näyttäen, sitten ohjatusti vaiheittaisella suorituksella ja lopuksi muutamalla toistolla. Onhan tuo kieltämättä hetkittäisestä puuduttavuudestaan huolimatta oppijaystävällinen ja tehokas tapa; olisipa vaan meikäläiselläkin yhtä paljon aikaa käytettävissä VPK:n junnuja kouluttaessani...
Lounaan ja pasikyydin jälkeen löysimme itsemme taas uudelta suoja-asemapaikalta. Iltapäivän aiheena oli tuliasemien tekeminen, eli käytännössä seisomapoteroiden kaivaminen. Onneksi kaivupaikalla oli ennen meitä käynyt jo pari muuta joukkuetta tämän leirin aikana, ja varmasti ajan mittaan lukematon määrä muita kaivajia, joten hiekkamaa oli varsin helppoa kaivettavaa. Parin tunnin kaivamisen jälkeen minä ja taistelijaparini, kumpikin pituudeltaan noin 190 senttiä, pystyimme seisomaan piilossa paripoterossamme. Seuraavaksi tosin kului vielä tovi jos toinenkin siihen, että kuskasimme ja linkosimme naamiointilunta kenttälapiolla hiekan päälle. Valmista tuli kuitenkin ihan ajoissa, ja päivällinen maistui kaivu-urakan jälkeen erityisen hyvältä.
Illalla harjoittelimme sitten liikkumista suoja-aseman ja tuliasemien välillä, ja kaikennäköisiä hälytys ja vartiokäytäntöjä. Yöpuulle pyrittiin siirtymään aika aikaisin, koska vartiovuoroja oli nyt aiempaa enemmän. Oli etuvartiota (poterossa kökkimistä), kiertovartiota ja normaalia "kipinähommaa" eli lähivartiota. Itselläni kävi taas tuuri vuorojen kanssa, koska kiertovartio ehti lipsahtaa ohi ennen kuin olimme edes ehtineet kokonaan telttautua, ja poteronakkia ei sattunut meikäläisen kohdalle ollenkaan. Lähivartiovuoro kyllä oli, tällä kertaa tunnin mittaisena, kello 4.30 - 5.30. Sen päätteeksi olikin sitten aamuisessa lumisateessa pakko lähteä koeajamaan makki-pakkia. Kokemus sekin. Jos ei ole tuttu keksintö, niin google varmaan osaa auttaa...
Perjantai - paukkupanoksia, pasikyytiä ja putsaamista
Yöllisten hälytysten puuttuminen oli miltei pettymys, koska olimme niihin henkisesti valmistautuneet. Ainoa hälytys tuli kuitenkin vasta aamuherätyksenä, vähän sen jälkeen kun olin tullut lähivartiovuorostani jo lumipukuunkin pukeutuneena ottamaan viimeisiä torkkuja. Laukausten kuuluessa pääsin siis erittäin nopeasti ulos teltasta, otin lusun, tetsarin, kypärän ja tietenkin aseen kantoon ja juoksin poteroon.
Aamupäivällä harjoiteltiin sitten puolustustouhuja paukkupatruunoiden kera, eli juostiin suoja-aseman ja tuliasemien väliä ja harjoiteltiin mm. yhdenaikaista tulenavausta. Koska näitä juttuja harjoitellaan enemmän ensi viikolla, ja tarkoituksena oli vasta antaa hivenen kuvaa toiminnasta, harjoitus ei loppupeleissä kovin kauaa kestänyt. Seuraavaksi päästiinkin purkamaan telttoja ja täyttämään poteroita. Puhtia antoi viikon takaisen majohajon tavoin tieto koko ajan lähestyvästä kotiinpääsystä.
Lounaalle mentiin taas kerran pasikyydillä, ja kuten jo totuttua, syömisen kanssa tuli taas niin kiire, että kieli paloi, mutta ehtipähän makaroni-nakkisörsselin juuri ja juuri syödä. Lounaalta taskuun jäänyttä "taistelusuklaapatukkaa" (aka Fazerin Sininen) ehtikin sitten mutustella pasissa, jolla reissasimme takaisin Santahaminaan. Noin parin tunnin pasimatkalla puheensorinaa kuului oikeastaan vain kuskin tauon aikana ja Santiksen porttien lähestyessä. Muutoin kuului lähinnä pasin hurinaa: osa yritti tietoisesti torkkua, ja ne jotka eivät edes yrittäneet, torkkuivat siitäkin huolimatta. Kerrankin oli jäykästä luotisuojaliivistä hyötyä: se esti retkahtelut, ja leuka kaulukseen nojaten sai pasin oloissa ihan menettelevän torkkuasennon.
Kun hyppäsimme pasista ulos kasarmin edustalla, tunne muistutti yllättävän paljon kotiin saapumista. Useamman kanssa tuli todettua, että leirin jälkeen osaa kummasti arvostaa kasarmielämän helppoutta ja mukavuutta kaikista pinkoista, punkista, jäpittämisistä ja muista kommervenkeista huolimatta. Siihen ainoaan oikeaan kotiin pääsyä piti kuitenkin vielä odotella useampi tunti, sillä aikaa kului taisteluvälineiden, joukkuekohtaisen kaluston sekä henkilökohtaisen huollon parissa. Lopuksi piti vielä laittaa tupa ja kaapit teksikuntoon. Tuo koko komppanian tupa-, kaappi- ja siisteystarkastus oli onneksi kuitenkin edellisviikkoja ylimalkaisempi ja samalla nopeampi, ja viimein puoli kahdeksan aikaan oli aika siirtyä ansaittua viikonloppuvapaata viettämään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Nice To Know -statistiikkaa
| Sivulatauksia |
Uniikkeja kävijöitä |
Laskurit lyöty käyntiin 30.1. | |
