Viidennen viikon mietteitä

Niin se vaan on jo viidennenkin viikon palvelukset palveltu. Tänään perjantaina koulutusta oli enää vähänlaisesti, sekin varsin leppoisaa ja taasen perjantaisen kotiinlähtöfiiliksen parantamaa. Ammuimme harjoitusraketin kevyellä kertasingolla ja harjoittelimme taisteluampumaradalla puolustusammuntoja. Takaisin kasarmilla taidettiin olla jo yhdentoista tienoilla.

Iltapäivä kuluikin sitten pitkälti Santahaminan suurinatsaisimman herran, rykmentin komentajan tarkastuskäyntiin valmistautuessa. Tuvassa ehdittiin lopulta myös seistä kolmisen varttia, kun odottelimme komentajan kiertävän koko komppanian läpi. Kukin esittäytyi herra everstille ja kertoi mistä päin (pääkaupunkiseutua) on kotoisin.

Kolmasosa komppaniamme alokkaista jäi kasarmille vielä huomiseksi rästikoulutusten takia, mutta meikäläinen on onneksi ollut sen verran terveenä, ettei ole tarvinnut vempata* päivääkään. Siksipä tässä ollaankin taas viikonloppuvapaita viettämässä.

Ensi viikko onkin sitten monella tapaa erilainen ja erityinen. Alkuviikosta suoritetaan taistelijan tutkintoon kuuluva sotilaan koe, jossa testataan tähän saakka opittuja perustaitoja. Torstaina on vala, ja sen jälkeen tähänastisista pisimmät vapaat peräti torstai-illasta sunnuntai-iltaan.

Mutta se on ensi viikolla se. Jos nyt vähän vielä katsellaan taaksepäin, niin täytyy sanoa, että yllättävän nopeasti aika on tähän saakka vierinyt. Kaipa se johtuu siitä, että uutta asiaa on tullut jatkuvalla syötöllä ja päivät ovat olleet vaihtelevia. Toki myös hyvä porukka niin tuvan kuin koko joukkueenkin osalta on saanut ajan vierimään: huumori kukkii ja kaveria jeesataan.

Tässä vikkelään kuluneina viikkoina on saanut huomata, että uusiin asioihin myös tottuu varsin nopeasti. Siinä missä ensimmäisinä päivinä koko ryhmällä tahtoi pokka pettää esimerkiksi tuvan taistelujakkaroilla lähtövalmiina jäpitettäessä* tai iltavahvuuslaskennoissa sänkyjen vieressä asennossa seistäessä, niin nykyään nämä ja monet muut intin arkipäivän koukerot alkavat olla rutiinia.

Myös kroppa osaa näköjään sopeutua uusiin haasteisiin yllättävän nopeasti. Kaksi viikkoa sitten majohajossa ei tarvinnut kauaa pitää taisteluvarustusta yllään, niin johan teki heti mieli heittää liivit pois päältä. Ja silloin ei luotisuojaliivissä ollut edes levyjä paikoillaan. Kuluneella viikolla ollaan samaa varustusta pidetty lusun levyjen kanssa tuntitolkulla joka päivä, eikä se pahemmin ole menoa haitannut. Toki niska on edelleen silloin tällöin jaksanut kipusignaalilla muistuttaa ylimääräisestä kuormituksesta, mutta yhtä kaikki, olo tuntuu tetsarin ja muiden rensselien kanssa jo paljon helpommalta.

Esimerkiksi torstaina ei varustus paljoa haitannut, kun tetsasimme Santahaminan Kissalammella. Vuorossa oli P-kauden hyökkäysammunnat. Niissä harjoiteltiin taistelijaparin hyökkäystä syöksymällä edeten, maaston suojaa hyväksi käyttäen ja maasta nousevia vihollismaalitauluja tuhoten. Alkuun harjoiteltiin pari lyhyempää vetoa vain "laukauksia" huutaen, sitten yksi rata paukkupatruunoiden kanssa ammuskellen ja lopuksi kaksi rataa kovilla ampuen. Jos Syndalenin pelkkä mielikuvien varassa lumihankeen syöksyily tuntui vähän tylsältä, niin tämä treeni kyllä korvasi sen: kummasti tuli hommaan lisää mielekkyyttä, kun eteen ilmestyi konkreettisia "vihollisia", jotka kaatuivat, kun niihin osui. Ei sillä, että nämä ampumishommat sinällään juuri kiinnostaisivat, mutta kyllä tuo näin inttitouhuna oli aikas reipasta ja mukavaa!

Jos nyt vielä jonkinlaisen huomion näistä kuluneista viikoista tähän postaukseen teen, niin olkoonpa se vaikka sellainen, että intissä mieliala ehtii välillä vaihdella päivänkin mittaan yllättävän moneen kertaan. Kuten vaikka juuri eilen torstaina. Kun vähän aamuseitsemän jälkeen talsimme taisteluvarustuksessa kolmisen kilometriä varsin rivakkaan tahtiin, fiilis alkoi loppuvaiheesta olla tuskastunut. Ammunnoissa mieliala taas kohosi huippuunsa, kun kyseessä olivat eittämättä intin tähän mennessä hienoimmat treenit. Seuraavaksi oheiskoulutuksessa oli taisteluvarustuksen pukemista ja riisumista aikamääreiden tahdittamana ja välillä pienen motivaatiojuoksun säestämänä. Sen aikana alkoi taas vähän tympiä, ja paluumatkalla tympi vielä vähän enemmän, kun hartiat alkoivat huutaa hoosiannaa.

Kun sitten kasarmilla varustuksen sai kevennettyä poolopaitaan asti, ja vuorossa oli leppoisa asehuolto, homma alkoi taas maistua paremmalta. Alkuillasta marssimme ilman sen kummempia varusteita seuraamaan taistelunäytöstä lämpimästi pukeutuneina, ja siinä sivussa ehdimme syödä rauhassa maastopäivällisenkin. Vatsa täytenä ja noukkarien* lämmittämien sormien kanssa mieli oli taas hyvä. Näytöksen kestäessä ja kuulosuojainten puristaessa muodossa seisoskelu alkoi taas vähän tympiä, mutta kasarmilla puolestaan ansaittu vapaa-aika ja leppoisa meininki sai suupielet uudelleen hymyyn.

Tällaista se vaan armeijassa on: saman päivän aikana ehtii olla moneen kertaan sekä tympiintynyt että tyytyväinen. Oleellista on se, että jaksaa vaan vetää mahdollisimman peruslukemilla ne ikävät hetket, vaikka sitten vähän hammasta purren, niin seuraavassa hetkessä odottaa taas hyvä fiilis. Ja se hyvä mieli voi joskus syntyä ihan pienistäkin asioista: maastoruokailun jälkkärinä oleva taistelusuklaapatukka saattaa hyvinkin riittää.


*vempata = "terveydellisistä syistä vapautuksia saanut varusmies" (www.mil.fi)

*jäpittäminen = Tuvasta lähdettäessä viimeinen minuutti istutaan taistelujakkaralla ryhdikkäästi, kantapäät yhdessä, kädet nyrkissä polvien päällä, käsivarret suorana, selkä suorassa, katse katonrajassa, naamat näkkärillä ja suut supussa.

*noukkarit = no can do -hanskat, eli nahkarukkaset villavuorella mallia SA-INT. Lämpimät, mutta kömpelöt, joten näitä ei voi läheskään aina edes käyttää.