Tupamuistoja

Enää 69 aamua jäljellä, ja niistäkin ihan vähintään 30 vapailla! Pian voi jo ilman sen suurempaa ironiaa sanoa, että sehän ei ole juuri mitään.

Tässä on siis kohtapuoleen selvitetty 300 palveluspäivää, ja vieläpä kokonaisuutta katsoen suhteellisen kivuttomasti. Kiitos kuuluu hyvin pitkälti inttikavereille. Niin mukavina kuin myös niinä ikävämpinä hetkinä huumori on kukkinut, hymy on ollut herkässä ja yhteishenki ollut muutenkin kohdillaan: rehtiä meininkiä, pientä toverillista jäynäilyä ja sanailua tietenkään unohtamatta.

***

Inttivuoden mittaan ehtii kuulua jos jonkinlaiseen ryhmään, tupaporukkaan, joukkueeseen tai kurssikokoonpanoon. Osa on kasassa päivän, osa viikon, osa kuukausia. Joitakin naamoja on nähnyt lähes päivittäin jo melkein 10 kuukauden ajan, kun taas osa alkuvuoden läheisistä tuttavuuksista on jo päässyt nauttimaan reservin vapaudesta.

Naamalta ja nimeltä tuttuja on kertynyt paljon, mutta läheisimmät tuttavuudet ja monella tapaa mieleenjäävimmät jätkät ovat olleet omia tupakavereita. Eikä ihme, sillä ovathan nuo muutamat Santahaminan eri kasarmeilta löytyvät tuvat tulleet tänä vuonna tutummiksi kuin oma koti.

Täytyy sanoa, että itselläni on kyllä käynyt tupakavereiden kanssa hyvä tuuri. Vuoden mittaan olen ehtinyt asustaa neljässä eri tuvassa ja täten neljässä eri porukassa. Yhteenkään ei ole sattunut mukaan sellaista jamppaa, jonka naamaa ei olisi jaksanut katsella. Sen sijaan erilaisia persoonallisuuksia on kyllä mukaan mahtunut, ja on ollut hauska huomata, kuinka jokainen poppoo on onnistunut olemaan niinkin erilainen - mutta silti aina niin hyvähenkinen.

P-kauden tupaporukka, 2. JK:n tupa 15, jäi mieleen erityisen hyvin yhteen hitsautuneena 12 hengen tiiminä. Se on tietysti varsin luonnollista, sillä olimmehan paitsi saman tuvan asukkaita, myös alokasjoukkueemme yksi ryhmä, joka opetteli tuolloin armeijan arkea ja sotilaan perustaitoja aamusta iltaan ja välillä yölläkin, niin tuvassa kuin ulkonakin. Intin p*skamaisinta aikaahan tuo oli, näin jälkikäteen katsottuna, vaikkei se ehkä siltä silloin (onneksi) tuntunutkaan.

Kaikki oli kaikille yhtä uutta ja outoa, ja hommaa riitti, joten pakkohan siinä oli ryhmän toimia ja ryhmähengen vahvistua. Siltikin sanoisin, että henkilökemiamme mätsäsivät erityisen hyvin yhteen, vaikka persoonat sinällään olivatkin varsin erilaisia. Ei ole ihme, että ryhmämme hajaantuminen P-kauden jälkeen oli hivenen haikeakin tapaus, tai että tällä porukalla ollaan jälkeenpäinkin pidetty pari saunailtaa. 

Kuljetuskomppanian tuvan 2 porukasta muodostuikin puolestaan pitkäaikaisin asuintiimini, sillä asustimme seitsemistään samassa tuvassa neljä kuukautta. Yleisilmeeltään ryhmä ei ehkä ollut yhtä äänekäs ja vilkas kuin p-kauden poppoo, jos ajoittaiset riehaantumiset unohdetaan, mutta olihan ryhmä kooltaankin melkein puolet pienempi. Oikein hyvä toverihenki tupaamme kyllä syntyi, ja se vaan vahvistui entisestään, kun kuudesta meistä tuli pasikuskeja, ja toimimme myös kurssilla samassa vaunuryhmässä.

Huonekin oli jollain lailla kotoisa; 2. JK:n tupaan verrattuna se oli valoisa, töpseleitä oli yllin kyllin ja sisustusjärjestlelytkin teimme itse; yksittäiset punkat, kaapit ja pöydät ripolteltiin mukavaksi katsomallamme tavalla. Kun soppaan lisätään vielä kuljetuskomppanian hyvä henki, joka muodostui paitsi muista kuskeista, myös loistavista varusmiesjohtajista, niin kyllä näillä järjestelyillä olisi voinut mieluusti viettää vaikka koko loppuvuoden.

Heinäkuun helteisiin tämä hauskuus kuitenkin tyssäsi, sillä kymmenen pasikuskia, allekirjoittanut mukaanlukien, siirtyi silloin 2. JK:hon. Viimeisiä päiviä tällä tupakokoonpanolla viettelimme melkein koko porukan voimin yhden kuskin mökillä. Nätti reissu.

Alkuun kuljetuskomppaniasta lähteminen tuntui hivenen ikävältä, mutta toisaalta meidän I/10 -kuljuporukan kulta-aika oli silloin muutenkin väistämättä ohi. Varusmiesjohtajat vaihtuivat, ja myös kuljun tupakokoonpanot ja joukkueet uusittiin. Tämän nähtyäni 2. JK:hon palaaminen ei enää tuntunut niin huonolta nakilta; ja lähtihän mukaan myös kaksi jamppaa samasta kuljun tuvasta ja seitsemän muuten tuttua tyyppiä.

2. JK:n tupa 4 olikin sitten taas ihan uudenlainen kokemus. Aiempiin tupiin oli aina muuttanut ennalta toisille tuntemattomia tyyppejä yhtä aikaa, mutta nyt muutimme kuljussa samassa tuvassa asuneen pasiparini kanssa kahdestaan spol-kuskien tupaan. Nuo yhdeksän "vippikuskia" olivat asustaneet keskenään jo useamman kuukauden, ja elivät muutenkin aika pitkälti omaa elämäänsä; ajoja kun oli mihin aikaan vaan, ja yksikön palveluksessa heitä ei pahemmin näkynyt. Enemmän tai vähemmän epämääräisiä lomiakin vilisi niin, ettei niistä viitsinyt edes yrittää pitää lukua.

Pienen alkujärkytyksen jälkeen me pannukuskit, Rekkapena-1 ja Rekkapena-2, saimme kyllä ihan hyvän vastaanoton. Hommiemme erilaisuudesta johtuen meillä ei ollut oikeastaan mitään mahdollisuutta tai tarvettakaan hitsautua osaksi heidän posseaan, mutta ihan kotoisat kolme kuukautta tuossakin tuvassa tuli silti vietettyä. Vaikka samanlaista ryhmähenkeä ei päässyt muodostumaan, spol-kuskit olivat kyllä yksittäisinä jamppoina oikeinkin hyviä tyyppejä.

Nykyinen tupakokoonpano SpolKissa on kyllä oikeastaan paras mahdollinen. Kaikki me kymmenen pannukuskia pääsimme samaan tupaan, jossa lisäksemme asuu neljä 2. JK:sta tuttua, rentoa kokelasta. Tässä tuvassa ei siis liiemmin tutustumisia tarvittu, sillä me kuskit olemme toimineet ja asustaneet enemmän tai vähemmän yhdessä vähintään kahdeksan kuukautta, osittain myös P-kaudelta asti.

***

Tässä vielä ne viikon pakolliset kuulumiset, eli mitä tuli tehtyä letkeätunnelmaisessa tuvassamme rötväilyn lisäksi.

Maanantain vietimme vielä halleilla. Itselläni oli pari pakuajoa; heti aamutuimaan Transportterin huoltoonvienti ja iltapäivästä Sotilaskotiyhdistyksen ajo ristiin rastiin eri toimipaikkojen, kutsuntatilaisuuspaikan, pesulan ja tukun välillä.

Tiistaina iltapäivästä tuli oikeastaan ensimmäistä kertaa SpolKissa käsky, jonka saattoi tulkita niinkin, että myös meidän kuskien täytyy osallistua harjoitukseen. Jostain kummasta syttyi sitten melkeinpä innostunut tunnelma, jonka myötä puimme taisteluvarustuksen ja lähdimme mukaan treenaaman - tai lähinnä kertaamaan - rakennetulla alueella liikkumisen jippoja. Koulutus oli kyllä sopivan rentoa; alkuun skappari näytti esimerkit, ja sitten mentiin puoliryhmissä varusmiesjohtajien johdolla. Paljon taukoja, ja väliin pieniä piristäviä pyrähdyksiä sopiva pilke silmäkulmassa.

Iltapäivästä pasikuskit käskettiin kapteenin juttusille. Oletimme asian liittyvän grilliltä lounasaikaan kärähtäneisiin sankareihin, mutta kyseessä olikin lähinnä yleisten meihin liittyvien asioiden läpikäyntiä hyvässä hengessä. Kunpa kaikki saaren skapparit tajuaisivat yhtä hyvin, että motivaatio hoitaa omat hommamme kunnolla kasvaa kummasti, jos vastaavasti takana olevat aamumme huomioidaan tietyillä vapauksilla ja toisaalta vastuilla nuorempiin verrattuna. SpolKissa homma vaikuttaa toimivan.

Keskiviikkona puolenpäivän aikaan olimme juuri valmiustautumassa kassun pelastautumisharjoitukseen ja sitä seuraavaan viestikoulutukseen, kun neljää pasikuskia tultiin kysymään 2. JK:n nakkiin. Neuvottelevan huutoäänestyksen jälkeen lähtijät selvisivät. Itse lähdin pasihommiin, tällä kertaa tosin en vakioparini kanssa.

Hommana oli putsata ja palauttaa pari pasia, ja sehän suoritettiin turhia höntyilemättä - olihan meillä koko nätti syksyinen iltapäivä aikaa. Oli jotenkin hieno huomata tietty "ammattimainen" meininki, joka hommassa vallitsi. Vaikka ajoinkin ensimmäistä kertaa tämän jampan kanssa, duunit tehtiin vakiintuneilla, rutiinin rentouttamilla tavoilla - ja homma sujui.

Iltapuolesta "tapeltiin" siitä, ketkä kolme pannukuskia meiltä lähtee parin viikon päästä rykmentin ITKK-leirille. Lopulta selvyys syntyi; itse olen vakioparini kanssa lähtijöissä mukana. Myös TJ0-risteilylle ilmoittautuminen alkoi olla ajankohtainen  aihe. Uskomatonta, mutta totta.

Torstain ja perjantain jälkeen koitti viikonloppuvapaa.