Ohi on!

Avaan silmät. Tuttu punkka. Tuttu tupa. Mutta varsin kutkuttava fiilis. Nyt on se aamu!

Katson kelloa, joka näyttää 5:18, ja kotiutuspäivää 7.1. Yksikön herätykseen on vielä puolisen tuntia aikaa, mutta ensimmäisenä heränneestä johtajatuvasta kuuluu jo etäisesti musiikkia ja älämölöä. Joku käy napsauttamassa kuski- ja koksutupamme valot päälle, ja sitten täräytetään ämyreistä nolla-aamun soittolista käyntiin.

Porukka makoilee vielä punkissaan, mutta kellään ei käy mielessäkään kääntää kylkeä; nyt on ilo olla hereillä. Mä lähden himaan, mä lähden himaan, ei iske enää mikään, ei mua määrää vääpelikään, joo joo joo lauleskelee Klamydia. Makoilen selälläni, kädet pään takana, silmät auki, hymy naamalla. Fiilistä on vaikea kuvailla; sitä on samaan aikaan tyytyväinen, helpottunut, epäuskoinen ja jollain lailla tyhjäkin olo.

Porukka nousee vähitellen, osa pukee vaatteita, osa pyörii innoissaan ympäri tupaa, osa makoilee edelleen. Itse teen kaikkia näitä vuorotellen. Iloisia kommentteja huikkaillaan. Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen, taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen raikaa seuraavaksi Suurlähettiläiden biisi. Tupamme "ADHD" ottaa megafonin käteensä, ja kohta käytävältä kaikuukin poliisiauton sireeniääni ja sen perään AAAAAAMUJA! -huuto. SpolKin muulla miehistöllä on vielä 90 aamua jäljellä. Ja uusilla johtajilla 182.

Ennen aamupalaa ehdittiin toki fiilistellä kaikki pakolliset nollabiisit kuten Alikersantti Kiilin TJ0, Ozzyn Mama I'm Coming Home, Sweet Home Alabama, Tiktakin Lähdetään tänään ja mitä niitä nyt onkaan... Samat TJ0 -biisit soivat myös muonituskeskuksen aamupalalinjastossa; varmaan joku varusveijari oli käynyt laittamassa sopivan CD:n mankkaan pyörimään.

Aamiaisen jälkeen oli aika kiskaista siviilikuteet ylle ja pakkailla lomakassiin vihoviimeiset palautettavat kamppeet. Sitten vaan neppailimme tuvassa tunnin, kaksi, melkein kolmekin. Jos joskus aika kuluu piinallisen hitaasti, niin TJ 0-aamuna ainakin. Radio soi taustalla. Tunnelma oli ennen kaikkea odottava. Välillä siivosimme viime päivinä varsin törkyiseksi muuttunutta tupaamme ja otimme muistoksi pasikuskipotretin.

Viimein kymmenen pintaan kävelimme varusvarastolle, ja palautimme vuodevaatteet, lomapuvun ja muut vielä jäljellä olevat roippeet. Kun sitä sitten käveli varusvarastolta kassulle omissa vaatteissa, ilman yhtä ainutta PV:n omistamaa varustetta, täytyi alkaa vähitellen uskoa, että täältä tosiaan ollaan lähdössä pois.

Viimeisellä aterialla mukesissa näkyi paljon eri yksiköiden kuskeja eli kuljuajoilta tuttuja jamppoja. Siviilikuteita, nollienpuhalteluja, tyytyväisiä naamoja. Ja siinä sivussa mukesin soosia.

Puoli yhdeksi ajelin auton parkkipaikalta mukesin eteen, liimailin takalasiin asiaankuuluvat Matkalla siviiliin ja OHI ON 362 -tarrat, ja sitten siirryttiinkin elokuvasalin puolelle loppukuvioihin. Mieleen tuli, kuinka istuin 362 päivää sitten samassa salissa, siviilikuteet yllä, tietämättä edes missä rakennuksessa olin tai mitä seuraavaksi tapahtuu. Silloin oli aika hiljaista sakkia tupa täynnä, ja tunnelma kuin hautajaisissa. Tänään oli sitten vissiin häiden vuoro..?

Laukkujen ja autojen tarkastamisen jälkeen jaettiin sotilaspassit, käteltiin kapu ja pari muuta skapparia, ja siirryttiin ulos pikkupakkaseen ja kevyeen lumisateeseen odottelemaan. Kun kaikilla SpolKin kotiutujilla oli passit kädessä, ryhdyttiin pykäämään neliriviä kuntoon. Sitten se iski: vatsanpohjassa alkoi tosiaan kutkuttaa. Tämähän loppuu!

Kapteeni puhui muutaman sanan. Sentoo. Katse oikeaan pääin. Siellä se reservin aurinko jossain pilvien takana paistaa. Katseen suunnassa seisoi muuan kaikkien tuntema luutnantti K, joka otti virneen naamalle ja vilkutti. Porukka repesi nauramaan. Katse eteen päin. Reserviin.... ...poistu!

Puoleen sekuntiin ei tapahtunut mitään. Aika pysähtyi. Sitten muoto hajosi salamannopeasti, ja huuto ja hurraus kuului pitkälle. Yläfemmoja heiteltiin, halailtiin ja puhalleltiin nollia. Seuraavaksi oli aika lastata auto täyteen pasikuskeja ja suunnata kohti Silja Symphonya. Uskomaton fiilis.

***

Tuore reservin kaartinjääkäri muistelee

Tätä kirjoittaessa reserviaamuja on jo onnellisesti kertynyt neljä kappaletta, ja uudet köpötkin ovat jo eilen astuneet palvelukseen. Hoksasin, että nythän on 11. tammikuuta, eli tasan vuosi siitä, kun meikäläisen I/10 -saapumiserä aloitti intin. Vaikka tuntuu, että siitä päivästä on piiiitkä aika, muistan sen kyllä melkein kirkkaammin kuin eilisen. Ja eilenkin tuli oltua selvin päin.

Oli pakkasta, ja koko kaupungin puut olivat valkoisen kuuran peitossa. Muistan, että kotoa Rautatientorin metroasemalle kävellessäni olo oli tyhjä. Päässä ei liikkunut mitään, tai sitten siellä liikkui niin paljon, ettei sitä edes tajunnut. Yleensä kävelytyylini on tilanteesta riippumatta reipas, mutta tuolloin ei. Matka kohti tuntematonta taittui hitaasti, mutta ehkä juuri ja juuri varmasti. Samalla sitä yritti miettiä, että mitähän tämä vuosi tuo tullessaan.

Nyt se vuosi on takana. Vaikka fiilis on hyvä, ja kevään kurssitkin on koulusta jo valittu, niin silti en ole varma, olenko vieläkään oikeasti tajunnut, että intti tosiaan on ohi. Sitä tuli kuitenkin 5% tähänastisesta elämästä elettyä kasarmilla, ja ykskaks oma koti oli ainoastaan paikka, jossa pääsi vain välillä käväisemään. Siksi onkin taas aika outo tunne, että nyt ei enää tarvitsekaan heittää maastopukua päälle, lomakassia olalle ja palata taas paratiisisaaren tiilirakennuksiin elämään ja olemaan.

Kyllähän se vuosi oli oikeasti aika pitkä aika, jonka oli jo aikakin päättyä. Silti ei voi kiistää, etteikö ilmassa olisi pienen pientä haikeuttakin. Jos intistä jotain jäi kaipaamaan, niin inttikavereita, huumoria, sekä yhteishenkeä ja rentoa meininkiä, jonka avulla tuo 362 aamua jaksettiin. No, onneksi on Facebook, jonka kautta kuvien vaihto, kuulumisten seuraaminen ja tarvittaessa yhteydenotot hoituvat näin reservissäkin. Ei ole epäilystäkään, etteikö läheisimpiin taistelutovereihin tule vielä tulevaisuudessakin törmättyä.

Aika kultaa muistot, ja varsinkin inttimuistot. Niin se vaan on. On jotenkin vaikea keksiä tähän hätään jotain pahaa sanottavaa kuluneesta vuodesta. No joo, aina oli kova kiire odottamaan, niitä kuuluisan älyttömiä Firman hommia tuli vastaan, ja sitä rataa, mutta tuo kuulostaa jotenkin laimealta.

Tokihan vuoteen mahtui paljon, paljon hetkiä, jolloin v*tutti. Yleensä se johtui olosuhteista, ja joskus siitä, ettei joku tuttu tai puuduttava treeni vaan yksinkertaisesti jaksanut kiinnostaa. Mutta eivät ne hetket enää näin jälkikäteen harmita. Jos joku olisi vajaa vuosi sitten tullut kysymään tuntoja, kun kokosin viidettä kertaa samaa puolijoukkuetelttaa samaan paikkaan parinkymmenen asteen pakkasessa ja hyytävässä viimassa, näpit totaalisen jäässä, niin tuskin sitä olisi kovin hehkeitä kommentteja irronnut. Mutta niin vaan tuotakin hetkeä on vuoden mittaan ehditty hymyssä suin muistella useaan otteeseen. Kai se on sitä itsensä ylittämistä?

Ja olihan niitä hyviäkin koulutuksia. P-kaudella oli sitä alun intoa melkein hommassa kuin hommassa, ja myöhemminkin on tullut pariin otteeseen hyvä fiilis, kun tuli vedettyä joku soveltavampi taistelusetti läpi. Puhumattaakaan kuskikoulutuksesta ja ajohommista, joissa tuli koettua aidosti mielenkiintoisia juttuja, niitä oikeasti hyvii hommii.

Koulutuksista puheenollen, yksi asia, mitä tässä blogissa on tullut valitettavan vähän käsiteltyä, on kantahenkilökunta, tuttavallisemmin skapparit. Itse kukin on varmaan koulussa kavereiden kanssa kommentoinut ja heittänyt läppää opettajista, eikä tuo asia intissäkään ole toisin, päin vastoin. Skapparista kuin skapparista on riittänyt inttikavereiden kanssa juttua, milloin hyvässä, milloin pahassa. Kapiaisten kommentit, lentävät lauseet ja persoonalliset tyylit ovat olleet läpänheiton kestosuosikkeja.

Harmi vain, etten ole niitä juurikaan viitsinyt täällä blogissa käsitellä, koska heput olisivat olleet turhan helposti tunnistettavissa, eikä se ehkä ihan aina olisi ollut pelkästään hyvä asia. Täytyy tyytyä toteamaan, että kyllä skappareitakin riittää aika moneen junaan. Jotkut ovat uskomattoman gonahtaneita, jotkut taas ylisärmiä, ja lähes kaikki varsin kaksinaamaisia. Ison joukon edessä m*lkulta vaikuttava heppu saattaa hyvällä tuulella ja pienemmän porukan kesken olla hyvinkin rento. Jotkut taas ovat tilanteessa kuin tilanteessa eläviä legendoja.

Parhaimmillaan kapiaiset ovat saattaneet olla hyvinkin toverillisia. Sekin tuli koettua, että kesken leirin ja käynnissä olleiden taisteluiden muuan skappari heitti pasikuskit Mäkkärin drive-inniin, sillä ehdolla, ettette kerro kenellekään ja tiedätte heti mitä otatte. Tai eräskin luti saattoi yks kaks tulla tupaan puhumaan shaibaa, ja lähes suuttui, jos joku edes yritti huutaa jotain pahuksen huomiota.

Monenmoista sitä kyllä ehti nähdä ja kokea, paljon tuli tänne blogiin onneksi kirjoitettua, mutta vielä enemmän jäi kertomatta. Mutta miten se intti nyt sitten meikäläistä muutti? Tekisi mieli sanoa, ettei mitenkään, mutta mitä enemmän asiaa miettii, niin en olekaan enää ihan varma asiasta.

Tuskin mitään kauhean suurta muutosta tapahtui, mutta inttivuoden ajaksi tuli kyllä uusia puolia esiin. En varmaan sitten päiväkotiaikojen, jos silloinkaan, ole nukkunut yhtä paljoa päiväunia kuin armeijassa. Toimettomana rötvääminen, joka intissä oli arkipäivää, ei tosiaan kuulu siviiliminäni hommiin. Ja välillä saattoi viikonloppuvapaa mennä pitkälti himassa dataillessa ja nollaillessa, mitä muulloin harvemmin tapahtuu - yleensä täytyy olla jotain muutakin tekemistä.

Kai siellä myös jotain itsestään oppi. Ainakin se tuli testattua, että 5.30 pystyy heräämään tarvittaessa joka aamu, jos vain menee tarpeeksi aikaisin nukkumaan. Ja olihan se ihan karaisevaa tehdä hammasta purren jotain hommaa loppuun saakkaa, vaikka hanskat olisi tehnyt mieli heittää tiskiin jo kauan sitten. Kuten vaikka roudata masin lavalta kamoja pois laskentavalmiiseen muotoon vain siksi, että kaiken voisi kohta taas pakata uudelleen kyytiin.

Mutta nyt, hyvät lukijat, tämä blogi alkaa olla sanottavansa sanonut. Tekstit jäävät toki tänne olemaan, enkä täysin poissulje sitäkään, etteikö tänne voisi joskus vielä jotain muisteloita ilmestyä. Mutta nyt toistaiseksi näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Reservin kaartinjääkäri ja pasikuski kiittää ja kuittaa.