Puoli vuotta reservissä

Käväisin tänään Santiksessa morjenstamassa yhtä perjantaina kotiutuvaa kaveria. Sotilaskoti oli ihan entisellään, mutta fiilis oli uusi: puoli vuotta ilman sodea, ja nyt yks kaks siellä samoissa tutuissa pöydissä vihreiden miesten ympäröimänä, mutta omissa kuteissa ja ilman aamukasan painoa. Sitä oli yhtä aikaa jotenkin täysin ulkopuolinen ja samalla myös niin tutun kotoisa olo.

Sotkumunkkia syödessä tuli laskeskeltua, että oma TJ:ni on nyt ehtinyt turvallisesti miinuksen puolelle 180 aamun veran. Tuo puoli vuotta reservissä on antanut jo sen verran etäisyyttä omaan inttivuoteen, että nyt voisi olla sopiva hetki kirjoittaa vielä muutama sana siitä, mitä siitä oikein jäi käteen. 

Reservin kaartinjääkäri Hietsu, terve taas. Miltäs siellä Santiksessa näytti? Moro! Tuttuja näkymiä... Hassun kotoisa olo tuli, halusipa sitä tai ei.

Joku on joskus sanonut, että ”Silloin kun on intissä, sieltä haluaa pois, ja kun sieltä pääsee pois, sinne haluaa takaisin”. Onko se näin? Kyllä tuossa jotain totuuspohjaa on... En nyt sano, että haluaisin käydä intin uudestaan, mutta niin vaan niitä armeija-ajan hyviä puolia tahtoo olla vähän jopa ikävä. Inttikavereita, huumoria, sitä sellaista rentoa yhteishenkeä sekä sitten hauskoja hetkiä koulutuksissa tai pasin ratissa... Olihan se vaan monella tavalla helpon huoletonta aikaa; firma sanoi mitä tehdään ja milloin tehdään, ruokaa sai määräaikaan ja vapaa-aikaa osasi todella arvostaa. 

Kivaltahan tuo kuulostaa… Miksi sitä kotiutumista sitten niin odotetaan? Sanopa muuta... Sehän siinä intissä varmaan eniten painaa, että omia vapauksia rajoitetaan ja yks kaks mennään täysin PV:n ehdoilla. Kun siellä vuodenkin verran eleli, niin totta kai eteen tuli paljonkin turhan tuntuisia hetkiä ja kokonaisia päiviä, jolloin sitä ajatteli, että nyt voisi olla jossain ihan muualla tekemässä jotain paljon kivempaa tai hyödyllisempää. 

Toisaalta varmaan juuri siksi ne hyvät hetket tuntuivat juuri niin hauskoilta, ja jäivät sitäkin vahvempina mieleen. Ei intti olisi intti, jos sitä käytäisiin kotoa käsin päiväkouluna, vaan siihen hommaan kuuluu se ns. vankeudessa eläminen. Se kyllä yhdistää joukkoa, mikä lienee tarkoituskin. 

Ja aika kyllä tosiaan kultaa muistot. Ne kaikki odottamiset, evvk-fiilikset jonkun tylsän harjoittelun edellä tai vaikkapa kurjat olosuhteet jäävät muistoissa taka-alalle. Tai oikeastaan muuttuvat mielessä sellaisiksi ”niin me vaan siitäkin selvittiin” -tyyppisiksi hyväntahtoisiksi hymähdyksiksi. Vaikka sitä muistaa, että ajoittain ketutti, niin näin jälkikäteen on kyllä vaikea purnata. 

Mitenkäs sunnuntai-iltojen lomiltapaluut? Niitähän monet sanovat ehkä v*tuttavimmiksi hetkiksi armeija-aikana. Nojoo, sen sunnuntaifiiliksen kyllä varmaan jokainen intin käynyt tietää. Eihän siinä useinkaan osannut kauhean kummoisia juttuja sunnuntaina tehdä tai ainakaan täysillä nauttia vapaasta, kun tiesi että kello 21 on oltava taas takaisin kassulla. En mä nyt tiedä, oliko se varsinaista v*tutusta, mutta varsinkin siinä lähdön hetkellä tahtoi sellainen hivenen haluton, "joko taas" -fiils iskeä. Tulevan viikon ohjelma tietysti vaikutti aika paljon tunnelmiin.

Mutta täytyy kyllä sanoa, että sunnuntai-illat sitten kasarmin päässä olivat lähes poikkeuksetta mukavia. Kaikilla oli ollut sama tulofiilis, mutta tuttujen naamojen näkeminen, kuulumisten vaihtaminen ja letkeä läpänheitto saivat kyllä aina hymyn huulille.

Inttikavereita ja sitä yhteiselon leppoisaa meininkiä hehkutit jo taannoisissakin postauksissa. Oletteko olleet yhteyksissä kotiutumisen jälkeen? Kyllä joo. Läheisimpien pasikuskikollegoiden kanssa on ollut saunailtaa ja mökkireissua, ja eiköhän me jatkossakin jotain keksitä. Tietysti nykyään myös tuo Facebook on melkoisen näppärä kapistus sellaiseen arkipäiväisempään yhteydenpitoon. Ja ainahan se on hauska törmätä sattumalta vanhoihin taistelutovereihin milloin koulu-, duuni- tai baariympäristössä. 

Silloin varmaan inttijutut lentää? No kyllähän sitä yhteisille muistoille kuuluu välillä vähän hekotella.

Monesti varsinkin ne, jotka eivät ole inttiä käyneet, ihmettelevät, miten niitä inttijuttuja jaksetaan vatvoa pitkään kotiutumisen jälkeenkin. Kerro nyt, että miksi? Kyllä se armeija-aika vaan on loppujenlopuksi aika merkittävä pätkä elämässä. Jos olin parikymppisenä vuoden intissä, se tarkoittaa, että olin viettänyt koko silloisesta elämästäni niissä kuvioissa 5% - eli aika paljon. Ja ennen kaikkea armeija on niin kokonaisvaltainen 24/7/362 -kokemus, että eihän sitä voi koskaan kokonaan unohtaa. 

Niin, miltäs se nyt jälkeenpäin katsoen tuntui, kun vuosi oli yhtäkkiä mennyt? Kirjoitit neljä päivää kotiutumisen jälkeen, ettet ollut vielä tainnut tajuta intin olevan ohi. Kyllä siinä oikeasti hetki meni, ennen kuin normaali siviilielämä tuntui taas tutulta. Totta kai se oli alusta alkaen hienoa, kun sai taas itse päättää mitä tekee ja milloin tekee, mutta varmaan toista kuukautta tuo omatoiminen yliopisto-opiskelu tuntui taas uudelta ja ihmeelliseltä. 

Entä miltäpä intin meininki näyttää reservistä katsoen? Nykyään sitä katsoo kaikkea armeijaan liittyvää ihan toisin silmin kuin ennen. Kadulla kun tulee joku maastopukuinen vastaan, sitä bongaa automaattisesti arvomerkin rinnuksista ja ehkäpä joukko-osaston ja koulutushaarankin hihasta. Pieni hymynpoikanen tahtoo myös puskea pintaan; ei voi sanoa että se olisi suorastaan vahingoniloinen, mutta semmoinen pieni ”eipähän tarvitse enää itse käppäillä noissa kuteissa”-aatos siinä iskee... ja toisaalta tulee tietysti heti omat inttiajat mieleen. On sitä itsekin kaupungilla tullut nollafemmoissa taaperrettua.

Sama koskee tietysti intin autoja; sitä katsoo heti rekkaria, että onkohan tuo Santiksen tuttuja menopelejä, ja kuskia, että minkälainen körri siellä mahtaa ratin takana istua. Kyllä siinä kieltämättä semmoinen haikean lämmin fiilis tulee, kun näkee santislaisen kuormurin tutun liikenneopettajan kera ajelulla tai vaikkapa jonkun itsekin ajamani pasin palaavan leirireissulta. Vielä en ole osunut jutteluetäisyydelle nykykuskien kanssa, mutta tilaisuuden tullen olisi varmaan pakko käydä turisemassa. Pasimiehille lupaan vetää kättä lippaan, jos lähietäisyydellä vastaan tulevat.

Ja tokihan sitä tulee seurattua ja kommentoitua nyt intissä olevien kavereiden menoa ja meininkiä vähintään naamakirjan kautta, samoin lehtien armeijaa koskevat jutut tulee yleensä luettua, ja Kasarmi-sarjaa on kyllä pakko telkusta katsoa. Ei siitä PV:n maailmasta nyt niin vaan irti pääse, mutta mitäs siitä. 

Niin, koetko, että intti muutti teikäläistä jotenkin muutenkin? Kyllä se varmaan jollakin lailla jokaiseen vaikuttaa. Nuo edellä luetellut nyt olivat tuollaisia pieniä konkreettisia asioita, ja tietysti iso juttu ovat myös ne kaikki muistot ja monenlaiset kokemukset jota sieltä on takaraivoon jäänyt. Jos nyt jotain ominaisuuksia koittaa keksiä, niin ehkä siitä inttielämästä tarttui meikäläiseen ripaus sellaista tiettyä uutta suorapuheisuutta.

En sitten tiedä onko sattumaa vai ei, mutta tuntuu, että kropan vastustuskyky siellä kyllä parani. Muutaman ensimmäisen inttikuukauden aikana oli tietysti köhää ja useampikin flunssanpoikanen, kuten kaikilla, mutta niiden jälkeen olen nyt ollut kohta 15 kuukautta putkeen terveenä.

Ja täytyypä vielä sanoa, että nyt kun kesätyöt ovat välillä alkaneet jo neljän pintaan aamulla, niin kyllä intin kokemuksista on ollut hyötyä. Sitä tietää, että kuuden tunnin yöllisillä unosilla pystyy suht hyvin työviikon ratin takana vetämään (vertaa kuskin leiriviikkoon), ja nuo aikaisen aamun pukeutumiset ja hampaanpesut sujuvat aika lailla armeijatyyliin... hehheh.

Missäs oot duunissa? Tosiaan, kuorma-autoa ajelen tässä nyt kesäkuukaudet. Tämä homma on kyllä ihan intin ansiota; C-kortti mulla oli jo ennen armeijaa, mutta sieltä sai ammattipätevyyspaperit, loppujenlopuksi aika monipuolista ajokoulutusta ja ennen kaikkea hyvää raskaan kaluston ajokokemusta. Niiden turvin viitsi ylipäätään lähteä alalta töitä hakemaan, ja kyllä niitä työnantajakin tuntui oikeasti arvostavan.

Joo-o. Kovin on ollut positivista hehkutusta. Koitahan nyt keksiä edes jotain negatiivista armeija-ajastasi! Välillä olen itsekin ihmetellyt, kuinka positiivinen fiilis inttivuodesta sitten kuitenkin jäi. Osittain se on varmaan mun kärsivällisen, hyväntahtoisen ja huumorintajuisen luonteen ansiota. Mutta jos nyt muistelen, mikä silloin vuoden aikana välillä ketutti, niin turhan tuntuiset täytekoulutuspäivät ja monenlainen jatkuva odotteluhan ne olivat. Usein tuntui, että ajankäyttöä olisi mahdollista tehostaa ja siten kotiutua aikaisemmin.

Kyllähän se tosiaan niin on, että pasikuskin 12 kuukauden palvelus on vähän turhan pitkä. Yhdeksän kuukautta meni vielä niin, että tuli uutta ja mielekästä juttua suht useasti vastaan, mutta viimeiset kolme kuukautta olivat kyllä aika neppailupainotteisia. Onni onnettomuudessa oli, että meillä oli silloin niin loistava pasikuski+koksutupa ja muutenkin hyvä meininki yksikössä, niin kyllähän nekin kuukaudet siinä hurahtivat. Sanotaanko näin, että inttikaveruudelle se teki hyvää, mutta koulutuksellisesti ne viimeiset kolme kuukautta eivät kyllä antaneet muutamaa päivää lukuun ottamatta juuri mitään.

Julkisuudessahan on väläytelty varusmiespalveluksen uudistamista ja mm. neljän kuukauden mittaista palvelusta. Mitäs olet mieltä? Itsehän olin alusta alkaen varautunut olemaan sen vuoden, ja sen vuoden myös olin. Se oli pitkä aika, ja tehostamisen varaa olisi ollut, joten 12 kuukauden palvelusta voisin kyllä vähän lähteä lyhentämään. Mutta en tiedä ollenkaan, millaista on olla intissä kuusi kuukautta; itsehän pääsin vasta omiin varsinaisiin hommiini siinä vaiheessa :D Neljä kuukautta tuntuu kyllä aika lyhyeltä ajalta, suoraan sanottuna.

Jos saisit itse uudistaa varusmiespalvelusta miten tahansa, niin mitä tekisit? No lyhentäisin jonkin verran kaikkia palvelusaikoja, ja laittaisin porukan muutaman viikon kertauksiin vaikka heti tässä puolen vuoden reservissä olon jälkeen. Eipä se varmaan käytännössä oikein onnistuisi, mutta jos ajattelee puhtaasti motivaation ja oppimisen kannalta, niin juuri nythän olisi todella optimaalista laittaa meikäläinenkin kertaamaan: perusasiat ovat vielä muistissa, ja voitaisiin suoraan jatkaa harjaantumista omassa tehtävässä. Motivaatiotakin olisi hyvin, kun takana olevat aamut eivät ole enää painamassa, eikä niitä liioin olisi edessäkään. Päinvastoin olisi hauska päästä vähän pasihommiin verestämään muistoja ja touhuamaan tutulla hyvällä porukalla.

Kuulostaa ainakin siltä, että kertauskutsun tipahtaessa olet lähdössä? No ilman muuta, jos semmoinen postiluukusta joskus tipahtaa. Jos sitä on vuoden siellä pärjännyt, niin miksei sitä nyt jotain viikkoa tai viikonloppua kestäisi. Ja jos vielä ollaan tutulla poppoolla ja pasillakin pääsisi taas vähän kruisailemaan, niin mikä ettei!


Otetaanpa tähän loppuun vielä tämmöinen pikainen kysely. Ytimekkäät kysymykset, ytimekkäät vastaukset. 

Paras muistosi intistä?
Kesäinen pasileiri. Siitä ei intti parane.

Entä ikävin?
Telamiinan kaivutreeni täytekoulutuksena P-kauden tyyliin 213 palvelusaamun jälkeen... Alhaisempaa motivaatiota en ole itselläni tai joukkueellani nähnyt milloinkaan muulloin.

Marssilaulu?
P-kaudella Kauan on kärsitty vilua ja nälkää, mutta kuljusta jäi mieleen tämä:
Aamuja meille huudellaan
luulevat että se vituttaa.
Kolmesataakuuskytkaks,
vaikee pistää paremmaks.
Yks, kaks, kolme jiikoo
siellä ei särmiä sotilaita oo.
Koo uu äl jii koo
- kuljetuskomppania!
En nyt muista sanoittajaa, mutta kaikki propsit hänelle!

Hernekeitto vai munkkikahvit?
Munkkikahvit, mutta mieluummin molemmat.

Aukkiin vai kuljuun?
Siihen, kumpi oikeasti kiinnostaa enemmän. Meikäläisen tapauksessa Kulju.

Masi, Pasi vai Rasi?
Pasilla mennään, mutta Rasistakin tykkäsin.

Nakkipipo vai nakkisuoja?
Nakkipipon kanssa on hauskempaa. Parhaimmillaan sekin toimii nakkisuojana.

Paras movetuskikka?
En harrastanut.

Kolme asiaa, joita ilman et lähtisi inttiin?
Huumorintaju, kärsivällisyys ja rannekello tässä järjestyksessä.

Terveisesi jollekulle, joka miettii, mennäkö inttiin vai sivariin?
Inttiin vaan, voivottelut sikseen ja keskeyttämättä loppuun asti. Jälkeenpäin tuskin kaduttaa.