Lopun alkua

Toissapäivänä kajareista voitiin soittaa jo Frederikin Kolmekymppinen, ja nyt aamukympit mahtuvat oikein mukavasti kahteen sormeen. Pessimistisemmätkin pasikuskikollegat alkavat viimein olla samaa mieltä siitä, että jäljellä ei ole enää juuri mitään. Ja tällä kertaa ihan ilman ironiaa.

Kolmen kuukauden SpolK-jaksostakin on jo kulunut peräti yhdeksän viikkoa, jotka ovat kyllä toistaiseksi hurahtaneet yllättävän nopeasti. Tietysti taannoiset halliviikot ja kolme varsin kohtuullista leiriviikkoa ovat auttaneet asiassa, kuten myös pari viime viikkoa, joiden ohjelma on monin tavoin enteillyt kotiutumista.


Lomia

Lomien käyttäminen on ollut yksi tällainen ennusmerkki. Taannoisen kolmen viikon leiriputken jälkeen 2+6 päivän lomat maistuivat ihan makoisilta, eikä sunnuntai-iltainen lomiltapaluukaan harmittanut yhtään, sillä tiesin pääseväni lomille heti maanantaina kello 17.

Siinä välissä täytyi vain käydä tekemässä ammattipätevyyskoe. Pari monivalintavastausta meni lottoamiseksi, mutta kokonaisuutena katsoen kokeet olivat aika helpot - ja tulihan se kuorkkikuskin perustason ammattipätevyys sieltä nyt sitten tienattua.

Niiden kuudenkaan päivän vapaiden päättyminen ei tällä kertaa harmittanut normaalia enemmän, sillä kuluneen viikon ohjelmassa oli muun muassa kotiutustestejä. Kumman hyvin tuo kotiutus-etuliite onnistui karsimaan porukan motivaatio-ongelmat.


Lunta ja kotiutustestejä

Itsenäisyyspäivästä johtuen paluu vapailta kasarmielämään oli sitä paitsi pehmeä. Maantai-aamuna käytiin seisomassa lumihangessa ja tuiskussa kapteenin ilmoituksessa, ja vähän myöhemmin käväistiin mukesissa brunssilla, mutta muuten aamupäivä kului lähinnä rötväillessä. Meille kuskeille kun ei ole kunniakomppaniavehkeitä jaettu, niin eipä tarvinnut edustushommiin tälläkään kertaa lähteä. Juhlapäivän kunniaksi komppania pääsi iltavapaille 14-22, joten niinhän sitä tuli luminen itsenäisyyspäivä vietettyä vielä osin kotosalla.

Tiistain aamutorkkujen jälkeen menimme kuljetuskeskukselle, jossa saimme kuulla ensi viikon pasiemme numerot ja käskyn tsekata vaunujen kunnon ja varusteet. Siinä vaunuja käynnistellessä, siirrellessä ja tsekkaillessa tuli taas jotenkin hyvä fiilis yksikkömme pasikuskipoppoon hyvästä meiningistä ja - uskaltaltaisimpa väittää - myös nohevuudesta. Vaikka tokihan ryhmästämme löytyy myös niitä pakollisia töhöilijöitäkin, mutta sehän vain antaa hyvää aihetta veljelliseen naljailuun.

Joku on tainnut joskus tituleerata armeijaa isoksi lastentarhaksi. Kieltämättä vähän sellainen fiilis tuli, kun pasikuskiporukkamme käppäili lounasaikaan kukesilta mukesille. Taidettiinpa siinä vähän ottaa iloa irti liukkaasta tiestä, lumipalloista ja kinoksista. Nauru ainakin raikasi ja lumi pöllysi.

Puolenpäivän kieppeillä oli lumisateen maustama yksikön vääpelin ilmoitus kotiutuville varusmiehille, missä saimme hivenen yllättäen kuulla, että cooper pitäisikin lähteä juoksemaan nythetikohta puolen tunnin päästä. Siispä äkkiä kukesille, pasi takaisin pilttuuseensa, ja sitten tupaan vaihtamaan liikuntavarustusta.

Kotiutuscooper käväistiin talviseen tyyliin juoksemassa Myllypuron Liikuntamyllyssä. Olin ihan tyytyväinen 2850 metrin pinkomiseeni, sillä olihan se jopa 150 metriä enemmän kuin P-kaudella. Juoksulenkkejä on kuitenkin tullut vedettyä vuoden mittaan vain muutama kymmen, ja munkkikahveja taas muutama sata, mutta silti tulos parani.

Paluumatka Myllypurosta sujui rennoissa merkeissä muutamalla henkilöpakulla. Lumisen talvi-iltapäivän sinisen hetken tunnelmaa täydensivät radiosta tullut dance-versio jostain joululaulusta, letkeä läpänheitto tutulla kuski- ja johtajaporukalla, sekä hyvä fiilis siitä, että kotiutuscooper oli ja meni. Ja siltä varalta, että nämäkään asiat eivät vielä tarpeeksi muistuttaneet aamujen vähyydestä, niin tokihan sitä hiljennettiinhän vauhtia Laajasalontiellä sen verran, että tien varren nopeusnäytöstä oli luettavissa päivän TJ, 31.

Iltavapailla muutamat tupamme Pohjois-Helsingin asukit saivat idean lähteä kebabille kotikulmiensa hyväksi havaittuun kebumestaan, ja saivat houkuteltua melkein kaikki tupamme pasikuskit mukaan. Ideasta ei luovuttu, vaikka jo valmiiksi melkoinen lumipeite sai iltavapaiden alkaessa aina vain lisätäydennystä melkoisella intensiteetillä - ja kelit olivat sen mukaiset. Joulukuun lumiennätystäkin alettiin jo hätyytellä.

Keskiviikkoaamupäivä meni halleilla, sillä edellispäivän cooperin takia vaunuhommat olivat jääneet kesken. Akkujen vaihtaminen ja sarjatulisuojan vetonarun uusiminen valmistuivat sopivalla tahdilla sekä asiaankuuluvan sodetauon rytmittämänä juuri parahiksi lounasaikaan mennessä.

Iltapäivällä kävimme aluksi varusvarastolla. Vielä näilläkin aamuilla täytyi käydä kuittaamassa lisää varusteita, nimittäin uudenkarheat m/05 -lumipuvut. Ei tietenkään tosikäyttöön, vaan ainoastaan viimeisen viikon kotiustusparaatia varten.

Hetkeä myöhemmin suuntasimme liikuntasaliin rykimään lihaskuntotestin, joka sekin meni aikalailla samoin tuloksin kuin P-kaudella. Kaikkiaan siis kuntoindeksini jopa nousi himpun verran P-kauden tulokseen verrattuna, ollen toki edelleen arviointiasteikolla hyvä. Makiampi juttu, saattaisi eräs luti todeta.

Torstai olikin sitten fyysisesti ansaittu lepopäivä, joka vierähti leppoisissa merkeissä rötväten, ruokaillen, sodessa istuen ja porukalla videoita katsellen.


Viimeisiä Firman Hommia

Perjantaina puolestaan saatiin taas vaihteeksi maistiasia niistä kuuluisista Firman Hommista, joiden negatiivisia puolia kasaantui yhteen päivään yllättävän paljon. Eipä siinä auttanut muu kuin yrittää tarvittaessa naureskella touhulle ja tehdä, mitä käsketään, vaikka välillä meinasi jo leikkimielikin loppua.

Aamu nimittäin alkoi koko rykmentissä valmiuden kohotuksella, eli käytännössä käskyllä pakata kenttävarustus jo ennen aamiaista. Seuraavassa hetkessä linjaus muuttui, ja tulikin käsky mennä juoksujalkaa ensin aamiaiselle. Sitten taas pakattiin, vaikka olikin tiedossa, ettei kenttävarustusta tarvita ennen kuin ensi maanantaina, ja pakkausta ei kuitenkaan voi suorittaa loppuun asti ennen sunnuntai-iltaa. Mutta silti piti pakata.

Jossain vaiheessa löysin itseni jopa vartiohommista SpolKin ässäkasarmin ovelta taisteluvarustus ylläni, mutta onneksi reilun puolen tunnin päästä vahtinakki vaihtui pasin hakemiseen halleilta. Kuljetuskeskuksella olikin vilskettä ja huisketta, kun ensi viikon isoon harjoitukseen lähtevää noin sataa ajoneuvoa valmisteltiin. Oli kuitenkin hauska törmätä omien hommien ohessa moniin kuljuaikaisiin kuskituttuihin, joiden kanssa saatettiin hymyssä suin näytellä voitonmerkkiä - aamukymppejä siis. Näkyipä siellä myös kokeita ja inssejään suorittavia viittä vaille valmiita uusia pannukuskeja, mikä sekin alkaa lämmittää lähes kaikkensa antaneen vanhan pasikuskin sydäntä.

Iltapäivästä pukkasi vielä sitten niitä "hyviä" nakkeja, kuten vaikka käsky käydä täyttämässä valopetekanistereita. Alkuun piti etsiä hukassa olevia kanistereita, ja juosta siinä sivussa yhden alikin luota toiselle, ja sieltä kolmannen luo. Kukaan ei tietenkään tiennyt kanistereista mitään, mutta käski kyllä kysyä joltakulta toiselta. Kun kanisterit lopulta löytyivät, ne olivat lähes täysiä - eli täyttöreissua ei tarvittu.

Leirioppituntikin pidettiin vasta kolmannella yrittämällä, ensimmäisellä kerralla kun vaihtui aika ja toisella paikka. Ja päivällisen jälkeen piti vielä mennä kuuntelemaan maanantain marssikäsky, joka kuitenkin annetaan vielä uudelleen ja tarkempana sunnuntai-iltana. Että näin.

Näiden ja monien muiden surkuhupaisten vaiheiden jälkeen päästiin sentään kuuden kieppeillä jälleen kerran viikonloppuvapaille. Ensi viikolla onkin sitten enää vuorossa viimeinen rutistus: loppusota. Tosin komppaniamme yhdeksän kuukauden spol-miehille kyseessä on vain välisota, mikä saattaa ehkä hivenen helpottaa tulevaa viikkoa, mene ja tiedä. Tuo alueellinen Länsi-10 -harjoitus järjestetään Niinisalossa, joten palveluksen viimeinen pasinajoviikko tulee ainakin sisältämään ihan reippaan mittaiset moottorimarssit.