Puolivälin hurlumhei

Lomiltapaluun aika oli tällä kertaa vasta keskiviikkoiltana. Juuri ja juuri muistin käyttää parkkipaikalta yksikköön talsiessani gonapolkuja, eli oikaisevia hiekkateitä, joiden käyttö oli meille vihdoin ja viimein sallittu vanhojen kotiutumisviikon maanantaista alkaen.

Ilta-auringon valaisemaa gonapolkua kävellessä takaraivossa alkoi kolkuttaa hivenen haikeakin olo, sillä olihan kyseessä toiseksi viimeinen ilta kuljetuskomppaniassa. Neljä kuljukuukautta ovat kyllä olleet varsin mukavaa aikaa; porukka on ollut hyvä, ja komppanian pienuus on mahdollistanut sen, että on oppinut tuntemaan kaikki kuskit vähintäänkin nimeltä. Omalla mukavalla tupapoppoolla on tietysti ollut iso rooli viihtymisessä. Siitä sai muistutuksen heti keskiviikkona tupaan astumisen jälkeen: rento meininki ja yhteiset läpät naurattivat saman tien.

Torstaina olin ensimmäistä kertaa varsinaisessa hallipalveluksessa kuljetuskeskuksella. Käskynjaossa sain hyvän nakin, sillä meikäläinen komennettiin muutaman muun pasikuskin kanssa siirtämään jokunen pasi kukesin hallista etäämpänä Santiksessa sijaitsevaan halliin. Sodetaukoa lukuunottamatta helteinen aamupäivä vierähtikin sitten kuukauden tauon jälkeen mukavasti vaunuhommissa.

Pelkkä siirtely olisikin ollut pian hoidettu, mutta onneksi matkaan sattui myös haasteita. Työllistävin niistä oli kohdehallin tilanahtaus; kaksi vaunua kun täytyi saada mahtumaan aukkoon, joka ei tosiaan ollut kahta pasia leveämpi. Niinpä molempia vaunuja täytyi hinkata sinne sun tänne sentin tarkkuudella useampaan otteeseen, jotta molemmat saatiin katon alle mahtumaan. Vaunun ja seinässä olleen sähkökaapin väliin jäi vajaat pari senttiä tilaa, ja vaunujen välissä roikkuvien kitkaketjujen välille vaihtelevasti 0 - 1 cm. Mutta sinnehän mahtuivat. Toinen, nopsempi haaste olikin sitten apuvirran antaminen hyytyneelle vaunulle.

Ennen lounasta ehdin vielä olla mukana sitomassa traktoria ketjujen kanssa kuormurin lavalle. Itse asiassa ensimmäistä kertaa käytin itse kuorman sitomisessa ketjua ja raksia, mikä oli ehdottoman hyvää kokemusta. Perusperiaate toki oli jo koulutuksesta tuttu.

Iltapäivä kuluikin sitten 2.JK:hon siirtyvien osalta täysvarustarkastuksen parissa. Sen saimme onneksi tehdä omatoimisesti ja rauhalliseen tahtiin, joten niinhän siihen saatiin kulumaan hikisen helteinen iltapäivä kokonaisuudessaan. Samalla toki pakkasimme reput ja vauhtisäkit muuttoa varten valmiiksi.

Oman varustepaljouden läpikäynti ja pakkaaminen olivat vielä pieni juttu, mutta kun soppaan lisättiin TJ1-gonakuskien ja -varusmiesjohtajien malttamaton ja hyväntuulinen palloilu, sekä vielä kaiken kukkuraksi koko komppaniaa koskevat tupien muutokset ja niistä aiheutuneet punkkien valkkaamiset ja kaappien roudaamiset, niin tunnelmaa kuvaamaan sopi ehkäpä parhaiten sana hulabaloo.

Sellaisena meno myös jatkui, enemmän tai vähemmän. Aamuja! huudeltiin torstain ja varsinkin kotiutumisperjantain aikana sen verran monta kertaa, että kuuloaisti melkein jo turtui siihen. Ymmärtäväinen ajattelutapa sai myös harjoitusta perjantaiaamuna, kun käytävältä alkoi aamuviideltä kaikua riittävällä voimakkuudella päivän teemabiisien valikoima. Suurlähettiläät - Kun tänään lähden, Ozzy Osbourne - Mama I'm Coming Home, Tiktak - Lähdetään tänään ja mitä näitä nyt olikaan... Musiikkia säestettiin erinäisin huudoin ja torventöräyksin, joten virallisen herätyksen koittaessa 5.30 yksikössä ei varmasti ollut enää yhtään unessa olevaa taistelijaa.

Mutta mutta, eipä tuosta kukaan tainnut pahemmin harmistua, sillä kyllähän jätkät olivat 362:lla aamullaan TJ0-päivänsä ansainneet. Ehkä enemmän ajatuksia herätti se, että melkoinen määrä meikäläisen kanssa samana, tammikuisena maanantaina palvelukseen astuneita lähti tänään kotiin 180 aamun jälkeen. No, se on helppo kuitata pois mielestä varsin yleisellä lentävällä lausahduksella: itsehän en pidä puolen vuoden miehiä juuri minään.

Perjantain ohjelmassa oli minun ja yhdeksän muun pasikuskin osalta ainoastaan muuttaminen takaisin P-kaudelta tuttuun 2. jääkärikomppaniaan. Sielläkin oli meneillään lähtömainingit; 10 vanhaa pasikuskia sekä melkoinen liuta 2/09 -saapumiserän varusmiesjohtajia hyöri ja pyöri innoissaan siviilit päällä lähtöä odottamassa. Sen vilskeen keskellä laiteltiin sitten tavarat kaappiin ja käytiin välillä lounaalla. Erinäiset kiinnijäämishuhut korvautuivat onneksi varmalla tiedolla lomille pääsystä. Kaiken kukkuraksi viikonloppuvapaille passitettiin jo kello 12.16. Ihan hyvin siihen nähden, että meikäläisen viiden päivän lomat olivat päättyneet vasta keskiviikkona kello 21...

Vaikka tänään onkin kotiutujien juhlapäivä, niin silti tässä on itselläkin jollain lailla hyvä fiilis. Puolivälissä ollaan, ja tästä lähin vanhempana varusmiehenä ja sotilaskuljettajana. Joku saattaisi muistuttaa, että puolet palveluksesta on vielä jäljellä, mutta nyt on kyllä päällimmäisenä mielessä se, että 50% siitä on jo takana. TJ on huomenna lauantaina 181, mikä tietää aamujunan kääntymistä. Sunnuntaista alkaen aamuja on siis enemmän takana kuin edessä. Maanantaista lähtien pääseekin sitten vienosti virnuilemaan uusille alokkaille, joiden joukossa on myös useampia tuttuja naamoja...